Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa



Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii Intian länsirannikolla meren pohjalta löytynyttä rauniokapunkia. Mikä pysäytti elämän kaupungissa 10 000 vuotta sitten? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työkaveriksi ilmaantuu venäläinen Sergei Savelnikov.  
Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen havaitsee tekijän, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten mystiset kivenlohkareet yllättävällä tavalla.  
Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Onko enää aikaa pelastautua?

Kotimainen nuorten scifi on kirjallisuuden laji, johon suoraan sanottuna en koskisi vapaaehtoisesti lainkaan. Sana "jännitys" teoksen kannessa tekee ensivaikutelman vain pahemmaksi. Opintojen sanelemana tuli kuitenkin Sarasvatin hiekkaan tartuttua melko alhaisin odotuksin. Huolimatta Isomäen teoksen useista palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista määrittelisin itse teoksen ihan kiinnostavaksi spekulaatioksi, joka on kääräisty kömpelöön kieleen ja ennalta-arvattavaan kerrontaan, ohuisiin ja geneerisiin hahmoihin sekä kiusaannuttavan jäykkiin ja päälleliimattuihin romansseihin. Sarasvatin hiekan lukeminen kävi työstä. Sivuhuomautuksena kansi vaivasi päätäni pitkään, kun en ollut hahmottaa, mikä ihmeen merielikko tai sellaisen pala ajelehtii kartan päällä. Kirjan loppupuolella koitti valaistuminen, kun tajusin, että siinähän jäänpala kelluu vedessä. 

Tietyiltä osin Sarasvatin hiekkaa toi mieleeni Whiten Firenzen salaliiton: kun sekoitetaan faktatietoa ja fiktiota, leivotaan se pahvilta maistuvaan tarinamaailmaan ja rakennetaan juoni turvalliseen jännärimalliin, on tuloksena puuduttava ja heikon oloinen teos, joiden valtava faktamäärä ei ilahduta seassa vaanivien fiktioyllätysten pelossa. Faktatieto-osuuksia vallitsee molemmissa tietty tietokirjamaisuus, joka saa toivomaan, että lukisi oikeasti faktaa puolivillaisen fiktion sijasta. 

Ehkäpä tämä on sitten yksi tapa popularisoida tiedettä, mutta toistaiseksi itse olen kiertänyt tämän lajityypin kaukaa ja niin aion tehdä jatkossakin. Tieteen popularisointi itsessään, mainittakoon tähän väliin, on yksinomaan positiivinen asia, ja itsekin pääsääntöisesti pidän popularisoinneista, kuten vaikka aiheeseen erikoistuneista lehdistä ja TV-dokumenteista. Sarasvatin hiekassa tieto on tarjoiltu peitettynä höttöiseen viihdekuorrutteeseen, joka ei minulle lukijana maita.

Koska luin teoksen nimenomaisesti dystooppisena tai ympäristökriittisenä kotimaisena kirjallisuutena, sanonpa nyt sanasen siitäkin. Sarasvatin hiekkaa on luokiteltavissa niin sanotuksi kriittiseksi dystopiaksi. Kriittisessä dystopiassa keskeinen ajatus on viedä pitkälle ajatusleikki siitä, mitä voi tapahtua, jos jatkamme samaan malliin. Toisin sanoin se on varoitus - usein moralisoiva - ja pyrkii niin sanotusti herättelemään.  

Sarasvatin hiekan skenaario on kuumottava ja usein hahmojen puheen kautta tuodaan moralismi esiin. Uskon moralistisen perussävyn olevan yksi niistä ongelmista, miksi minun on vaikea pitää dystopioista. Toisaalta sen verran hurjaksi on tämä maailmanmeno mennyt ympäristö- ja ilmastoasioiden suhteen, että on vähän aihettakin olla moralistinen. Yhtä kaikki, Sarasvatin hiekkaa siis väläyttää mahdollisen tulevaisuudenkuvan, joka nostaa niskakarvat pystyyn. 

Vaikka viihdekaavat jäykistävätkin Sarasvatin hiekkaa hieman turhan paljon, onnistuu se muutamassa kohdassa säväyttämään. Nämä kohdat ovat pääsääntöisesti pelkästään faktaa sisältäviä katkelmia. Teoksen loppupuolella luonnonvoimien kuvaus tekee niiden majesteettisuudelle oikeutta, mutta tämäkin osuus rajoittuu vain muutamaan lukuun. Loppusanat, joissa käydään läpi kuvattujen asioiden todellista nykytilaa, on teoksen paras luku. 

Se sai edelleen harmittelemaan, että asioiden esittämiseen oli valittu niin keinotekoinen ja huonosti toimiva asu. Ehkäpä ilman sitä Sarasvatin hiekkaa ei olisi saanut yhtä laajaa huomiota, mikä kaiketi sitten on yhteiskuntakritiikille keskeisempää kuin taiteelliset arvot. Mitä tulee omiin lukumieltymyksiini, valitettavasti en voi lukuisista Sarasvatin hiekan vastaanottamista palkinnoista huolimatta sanoa sen olevan juuri millään mittapuulla onnistunut fiktiivinen romaani. 

Kaipa nyt olen sitten sivistynyt kotimaisen ympäristökriittisen fiktion saralla; on tosin masentava ajatus, että Sarasvatin hiekkaa olisi lajin terävintä kärkeä. Lukukokemus oli väsyttävä ja turhauttava ja sai toivomaan, että olisin lukenut vaikkapa samoja ympäristöaiheita käsittelevää esseetä tai tietokirjaa. On vaikea pitää lukukokemusta muuna kuin ajanhukkana, vaikka opintojen parissa sitä tulikin käsiteltyä. Vaikka keskeinen konsepti onkin kiinnostava ja onnistunut, ei se riitä kannattelemaan koko teosta painolasteineen. 

[Edit. 17.4.2016]
Yle julkaisi varsin kiinnostavan jutun Isomäestä. Vaikka Sarasvatin hiekkaa ei vakuuttanutkaan, kirjailijan vahva asiaosaaminen on vaikuttavaa ja ydinvoima aiheena entistäkin ajankohtaisempi, jos mahdollista. Suosittelen lukaisemaan. 

---

Risto Isomäki 2005: Sarasvatin hiekkaa
Helsinki. Tammi.
322s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Kommentit

  1. Ohhoh nyt ei kyllä jäänyt Sarasvatin hiekasta jyvästäkään, kaik män vessasta alas:) En ole lukenut, en ole ajatellut lukea. Ja silloin joskus kun olen kirjasta juttua lukenut, olen ajatellut samaan suuntaan, mutta kirjoituksesi valaisee yksityiskohdat vielä selvemmin. Tietokirjat on hyvä pitää sellaisina. Popularisointi on kyllä lukijalle mukava tapa tehdä se helpommin vastaanotettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä taisi valitettavasti käydä! Kiinnostavaa tämän kirjan kohdalla on juuri tuo popularisointi, sillä on mahdollista, että vaikkapa artikkeli Tiede-lehdessä ei varmaankaan saa yhtä paljon huomiota kuin moneen kertaan palkittu kotimainen romaani, joten tietyllä tavalla tällainen popularisointi saattaa saavuttaa suuremman yleisön. Toisaalta taas tämäntyyppisten kirjojen palkitseminen mietityttää - riittääkö pelkän ajankohtaisen ja tärkeän aiheen valitseminen palkitsemiseen, vaikka taiteellisia ervoja ei juurikaan olisi? Tästä voi lähteä pohtimaan, että kuinka paljon kirjallisuus on massamedia ja kuinka paljon puolestaan taidetta ja kuinka nämä kaksi osa-aluetta suhtautuvat toisiinsa.

      Poista
    2. Niin tarkoitin tuolla popularisoinnilla nimenomaan jotain muuta kuin fiktiota, josta tämä taitaa olla enemmän esimerkki. Mitä se nyt sitten tarkoittaa koko popularisointi -sana? Kai jotain semmoista, että ei kirjoiteta saman tieteenhaaran ammattilaisille vaan suurelle yleisölle - mutta pelkkää faktaa.

      Poista
    3. Popularisoinnin käsitän itse juurikin tuoksi tieteellisen faktan välittämiseksi suurelle yleisölle, kuten kuvailit. Tällainen popularisoidun tieteen puristaminen fiktion muotoon on (onneksi) enemmän poikkeus kuin sääntö.

      Poista
  2. Kuuntelin tätä äänikirjana, ja lukija (Jarmo Mäkinen) onnistui olemaan sen verran aneeminen, että jätin kirjan kesken juuri kun loppu alkoi lähestyä. Päätin lukea lopun ihan itsekseni, mutta hyllyyn kirja on jäänyt. Minua jotenkin ärsytti kirjan "ihmiskunta on tyhmä"-tyylinen vihainen moralisointi, joka ei mielestäni ollut omiaan herättämään kiinnostusta oman elämän ympäristöasioita kohtaan, vaikka vakavasta aiheesta puhuttiinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et välttämättä menetä paljoakaan, vaikka loppu jäisikin lukematta. Samanlainen moralisointi on yleistä kaikessa vähänkin dystopiaan vivahtavassa kirjallisuudessa, ja jostain syystä se ärsyttää myös minua kovasti. Saarnaavuus johtaa yleensä korostetun alleviivattuun esitykseen, jolloin tulee "ihmiskunta on tyhmä" -tyyppisten fibojen lisäksi tunne että "tämä kirja olettaa, että lukija on tyhmä". Epäonnistunut vetoaminen lukijaan puolestaan on omiaan lisäämään sitä tunnetta, että kirja ei ylipäätään ole kerronnaltaan erityisen onnistunut.

      Poista
  3. Minä tykkään tästä tyylisuunnasta, mutta Isomäki ei vaan mielestäni saa sitä toimimaan. Jotakin puuttuu ja ehkä juuri tuo moralisointi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä myös ne tietokirjamaiset dialogipätkät haalistivat tarinan tuntua ja tekivät hahmoista ja tapahtumista melko ohuen kehyksen sormenheristelylle.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat