Fredrika Runeberg: Sigrid Liljeholm

Valtamarski Klaus Fleming huoveineen hallitsee Suomea rautaisella otteellaan. Suomen talonpoikien suuttumus on kasvanut ja leimahtanut vihaksi sortajaa vastaan. Väkijoukko vyöryy eteenpäin. Ryöstöt, murhat ja tulipalot seuraavat kintereillä missä vain päästään huovien jäljille. Tannilan kartanon valtias Eerik Liljeholm tunnetaan Klaus Flemingin kannattajana. Talonpoikien hävitysretki ulottuu myös Tannilaan, josta talon tomera Metta-rouva ja tytär Sigrid selviytyvät hengissä kuin ihmeen kaupalla. Kirja kertoo tarinan Sigrid Eerikintytär Liljeholmista, nuoresta aatelisneidosta Klaus Flemingin ja Kaarle-herttuan valtataistelun melskeissä. Tapahtumat liikkuvat Naantalissa, Turun linnassa ja sisä-Suomessa, jonne Sigrid joutuu lopulta pakenemaan. Fredrika Runebergin kuvaamat aatelisnaiset ajattelevat ja toimivat itsenäisesti ja rohkeasti, toisin kuin ajateltiin tuon ajan aatelisnaisille olevan soveliasta.

Olen viime vuosina päässyt hyvään vauhtiin kotimaisten klassikoiden lukemisessa. Niinpä voin aloittaa jälleen yhden blogitekstin sanoilla "tämä kirja on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta". Olen joskus aikoinani jo ennen blogin aloittamista lukenut Fredrika Runebergilta teoksen Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä, mutta siitä en muista kovinkaan paljoa - lukukokemus oli silti varmasti monelta osin samanlainen kuin Sigrid Liljeholmissa nyt, koska kerronta tuntui hyvin tutulta.

Yhteistä romaaneissa on se, että niissä seikkailevat aatelisnaiset historiallisissa ympäristöissä. Rouva Katariina Boije oli kaiketi historiallinen henkilö, Sigrid Liljeholm ei taida niinkään olla. Joka tapauksessa tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat molemmissa voimakkaat äitihahmot ja rohkeat tyttäret. Sigrid Liljeholmissa asia tietysti vielä korostuu, kun hänen rohkeuteensa kiinnittää myös teoksen muiden hahmojen huomion.

Siihen nähden kuinka paljon yhtäläisyyksiä itse muistelen teosten välillä olevan on niiden aikalaisvastaanotto ollut varsin erilainen, mitä nyt esipuheesta selviää. Sigrid Liljeholm sai arvostelevia kritiikkejä, ja myös Fredrika Runebergin tuotantoa käsittelevissä katsauksissa teos on mielellään unohdettu tai suoraan hylätty vielä 1900-luvun puolellakin, vaikka sitä ei ole pienten painosmäärien vuoksi saatu välttämättä edes käsille. Vaikka teosta kiitettiin historiallisesta perehtyneisyydestä, juonta pidettiin lapsellisena. Täytyy kyllä henkilökohtaisesti sanoa, että minusta se ei eronnut muusta lukemastani 1800-luvun kirjallisuudesta juurikaan noin juonen dramaattisuuden tasolla.

Mainio ja hyvin palvellut kotimaisen kirjallisuuden luentomonisteeni kertoo Sigrid Liljeholmista, että se on naisen asemaa kommentoiva teos, ja kyllähän sen huomaa. Tämä puoli oli oikeastaan se, mikä itsellenikin kaikista vahvimpana nousi esiin sekä tässä että aikanaan Katariina Boijessa: Fredrika Runeberg kirjoittaa intensiivisiä naishahmoja, yleensä linnanrouvia, jotka ovat paitsi voimakkaita ja viisaita myös esimerkillisiä emäntiä ja kasvattajia. Sellaisia on tässäkin teoksessa kaksin kappalein, Mette-rouva eli Sigridin äiti ja Klaus Flemingin vaimo Ebba Stenbock. 

Heidän kauttaan monet osat kritiikistä on esitetty, mutta tärkein kanava on tietysti Sigrid, joka joutuu häilyväisen ja hänen rohkeuttaan pelästyneen kihlattunsa Enevald Fincken hylkäämäksi. Sigrid päätyy perustamaan vanhempiensa kanssa pienen kyläyhteisön, jonka tukipilarina itse toimii, eikä Finkcen uusittu kosinta häntä paljoa hetkauta. Kyllähän Sigridin loppuratkaisuna tapahtuva valinta, jossa hän laittaa etusijalle yhteisön arvostuksen ja oman itsenäisyytensä on kutkuttavaa varsinkin näin 1800-luvulla kirjoitetussa teoksessa. Luentomonisteessa mainittu naisen aseman radikaali kuvaus poikkeusaikojen varjolla on siis varsin osuva luonnehdinta.

Sekaan ripotelluista teoksen kirjoitusajan mausteista on silti pakko mainita suosikkini. Teoksen useammassa luvussa kiistelevät pariskunta Jörgen Bähr ja hänen vaimonsa Margareta, joiden kinastelu oli niin autenttista, että aloin epäillä sinne livahtaneen ihan oikeakin avioriita - kenen, on sitten eri kysymys. Siinä melkein jo käytiin realismin puolella, vaikka teos on muuten varsin tyylitelty ja monet hahmot melko karikatyyrimäisiäkin jopa. Sekin on silti kokemukseni mukaan tämän ajan kirjallisuudelle usein tyypillistä, joten se ei ollut suuri ongelma.

Mainitsin jo edeltä poikkeusolot, ja teoksen alaotsikossakin mainitaan Klaus Fleming, joten historiaa tunteva on osannut yhdistää ehkäpä tapahtuma-ajankohdaksi nuijasodan. Niinpä teoksessa ei suinkaan pysytä päähenkilö Sigridin matkassa, vaan pikemminkin hän on melkein teoksen puoleen väliin asti enemmän tai vähemmän taka-alalla. Teoksen aikana monen eri tapahtumapaikan ja hahmon kautta kuvataan ryöstöjä, murhia, taisteluita, piirityksiä, taikuutta, pakomatkoja ja petoksia. Onpa siinä mukana myös kohtaus, joka esiintyy myös Albert Edelfeltin vuoden 1878 maalauksessa Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Edelfeltin maalaus tosin perustuu Topeliuksen Maamme kirjan versioon tarinasta, joka on julkaistu vuonna 1875.

Lukiessa alkoi tulla sellainen olo, että tämän nykyisen historia- ja fantasiabuumin ollessa meneillään erityisesti televisiosarjojen puolella, Sigrid Liljeholmista saisi oikeastaan aika hyvin kotimaisen Game of Thronesin. Materiaali on nimittäin juuri siihen sopivaa, ei tarvittaisi kuin hieman nykyaikaistetumpi ja psykologinen ote päälle ja sehän olisi melkein valmis. Tässä voisi olla juuri sitä, mikä kiinnostaa nyky-yleisöä, ja vieläpä kotimaisena versiona. Voin jo nähdä sieluni silmin huikean Turun linnan piirityksen, talonpoikajoukot hävittämässä Liljeholmien kartanoa ja Sigridin ja hänen isänsä hurjan pakomatkan vesisateessa järven yli soutaen. Onhan joku jo tekemässä tätä, onhan?

No, takaisin todellisuuteen. Vaikka sinänsä kirjoitustyyli oli 1800-lukulaisen rönsyilevä tavalla, joka ei aivan uppoa pintatasoa syvemmälle vaikka ihan hauskaa voi ollakin lukea, Sigrid Liljeholmin tapahtumat ja teemat olivat sen verran mielenkiintoisia, että lukukokemuksena se oli suorastaan parempi kuin odotin. Fredrika Runebergin teokset ovat siis toistaiseksi olleet Johan Ludvig Runebergia parempia noin kokemuksina - vähemmän pönöttämistä ja enemmän oivalluksia. Tietysti se tavallinen 1800-lukulainen opettavaisuus välähteli siellä taustalla, mutta paljon monisävyisempänä kuin odotin.

Lopuksi on vielä nostettava aivan pieni yksityiskohta esiin. Kääntäjän nimi on jostain syystä teoksen alkusivulla kirjoitettu väärin, "Tyyne Tuulio". Onneksi kanteen asti sentään päätyi oikea nimi, eli Tyyni Tuulio. Vaikka käännös on 1980-luvulta, minusta se oli edelleen ihan ajanmukainen ja sujuva. Loppuyhteenvetona Sigrid Liljeholm oli kaikin puolin mainio kokemus ja pieni muistinvirkistys kotimaan historiasta samalla kertaa viihdyttävään kokonaisuuteen leivottuna.

---

Fredrika Runeberg 1862/1983: Sigrid Liljeholm - Kuvaus Klaus Flemingin ajoilta

Suom. Tyyni Tuulio

WSOY. Helsinki.

381s.

Kansi: Kaarina Bjerstedt