Arvid Järnefelt: Isänmaa | Greta ja hänen herransa

"Isänmaa" on toisaalta kehitysromaani, jossa Järnefelt kuvaa ujon, hiljaisen, luontoa rakastavan maalaispojan kasvua kyyniseksi, vain kuin lasikaapissa seisovaksi ihmisen kuoreksi, joka tahtoo lopulta olla irrallaan kaikesta ja joka onkin koditon, itseltään ja maailmalta eksyksissä.

"Greetan ja hänen Herransa" ulkoinen juoni on hyvin yksinkertainen ja selkeä: suomalaisruotsalaisen Nyholmin perheen nuorukaisen, Helgen avioituminen täysin suomalaisen tytön, Maija Lehtosen, kanssa ja tästä johtuvat tapahtumien kulut heidän perheessään.

Arvid Järnefelt on kirjailijana ydinihmisen, perusihmisen tinkimättömän rehellinen ja ymmärtävä, mutta lempeän ankara kuvaaja, jolle vain oman todentunnon kuunteleminen merkitsi tietä aitoon elämiseen.

Olen ensi kerran lukenut Arvid Järnefeltiä vasta pari vuotta sitten, mutta silloin hänen tarkkaavainen ihmiskuvauksensa teki vaikutuksen. Hän lienee niitä harvoja kotimaisia kirjailijoita, joiden kohdalla olen huomannut olevani jonkin verran kiinnostunut myös kirjailijan itsensä elämästä - ehkä siksi, että tuo pari vuotta sitten luettu Vanhempieni romaani oli monelta osin omaelämäkerrallinen. Nyt olen siis ensi kertaa Järnefeltin täysin fiktiivisen tuotannon parissa, ja onhan se oikeastaan jonkin verran erilainen kokemus.

Kuten tapoihini kotimaisen klassikkokirjallisuuden äärellä kuuluu, olen taas käynyt kurkistamassa kotimaisen kirjallisuuden peruskurssin luentomonistetta tuolta kymmenisen vuoden takaa, koska ollaanhan nyt Järnefeltin tuotannon suoranaisten pääteosten äärellä. Greeta ja hänen Herransa oli suorastaan huutomerkillä merkitty monisteeseen, ja sepä taisi ollakin mistä teoksen nimi oli mieleeni tarttunut alkujaankin.

Monisteen mukaan noin yleisesti Järnefeltin kirjalliseen tuotantoon liittyy tolstoilaisuuden ja pasifismin lisäksi egoismin vastustus, ihmisrakkaus ja konkreettinen yhteys maahan. Nämä ovatkin kaikki luonnehdintoja, jotka kaikki sopivat erityisesti Isänmaan teemoihin. Siinä nuori talonpoikaissyntyinen Heikki lähetetään paikallisen papin innostamana opiskelemaan, jotta saataisiin maahan suomenkielinen koulutettu sukupolvi, joka voisi sitten kotiseudulleen palattuaan jakaa sivistystään ympärilleen.

Heikki pääsee kuitenkin kaupunkilaiselämän ja suurten aatteiden makuun, ja vaikka hän tekeekin paluun kotitilalleen, ei elämä siellä tahdo aivan onnistua kuten hän ajatteli, vaan paluu kaupunkiin houkuttaa. Hänestä tulee lopulta mielipidevaikuttaja ja pintaliitävä kulttuurihenkilö, mutta silti yhteys maahan ei katkea, vaan lopulta hän palaa takaisin juurilleen sovinnollisin ajatuksin ja tekee rauhan tämän ristiriitansa kanssa. Luentomonisteen kuvailuin sekä agraarisella perinteellä että uudella sivistyksellä on oikeutuksensa.

Nykypäivän sivistysvihamielisessä ympäristössä oli mielenkiintoista lukea kuvauksia siitä ajasta, kun sivistystä vielä nähtiin koko maan ja kansakunnan pelastavana asiana - tietenkin melko ylhäältä alas jakavalla tavalla, jota Isänmaakin hyvin analysoi Heikin palattua sivistystään säteilemään kotitilalleen. Heikki on mielenkiintoisesti hyvin innokas aatteen apuväline, mutta silti varsinainen konkreettinen työ, jolla aatetta tehdään todeksi, ei ole hänelle kovinkaan mieluisaa, koska siitä puuttuu tunteellisten juhlapuheiden hurmio. Tämähän on tietysti edelleen hyvin tunnistettava inhimillinen ilmiö.

On sanottava, että Järnefeltin tyyli ei ole minulle mikään kovin helppo lukea, jostain syystä tekstin lukeminen oli suorastaan kankeaa verrattuna vaikkapa Minna Canthiin, jonka teksti suorastaan imaisee mukaansa ja jonka teoksia voisi lukea pelkän hyvän tekstin vuoksi. Sen sijaan Järnefeltin hahmot ja tarinan kaarent kiinnostavat kyllä, ja niissä on monenlaista hienovireistä sävyä, joita jäi mietiskelemään vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Järnefeltillä tuntuu olevan hahmoissaan jonkinlaista syvää tragiikkaa, oli loppu onnellinen tai ei, josta hieman tarkemmin vielä Greetan ja hänen Herransa osalta.

Vanhempieni romaanista oli minulle hyvin jäänyt mieleen juuri Arvid Järnefeltin oman elämän kuvaus maaseudulla, jossa hän vaimoineen eli maanviljelijän elämää pitäen pientä kirjastoa, josta paikalliset pääsivät lukemaan tolstoilaisia oppeja. Niinpä oli mielenkiintoista nähdä luentomonisteesta, että 1920-luvulla julkaistu Greeta ja hänen Herransa oikeastaan irrottautuu tolstoilaisuudesta.

On myönnettävä, että en tunne tolstoilaisuuden peruselementtejä kovin syvällisesti, lähinnä pasifismin ja riiston vastustamisen ajatukset tulevat äkkiseltään mieleen, joten tämä huomio tuli minulle suorastaan yllätyksenä. Sanoisin tämän lukukerran perusteella, että teoksessa ei sinänsä ole mitään tolstoilaisuuden vastaista, mutta Järnefelt on siirtynyt toisiin teemoihin. Optimistinen usko ja suvaitsevaisuus, sanoo luentomoniste tämän teoksen kohdalla.

Voin olla samaa mieltä. Itse asiassa oli aika yllättävää huomata, että tässä on käsillä kirja, joka kuvaa myös sisällissotaa. Se esitetään melko kaukana taustalla, joitakin laineita hahmojen elämässä aiheuttaen ja taustalla häämöttäen. Kukaan päähenkilöistä ei varsinaista sotimista näe. Teoksen keskiössä on perhekuvaus, jossa Greetan ja hänen poikansa Helgen suhde sekä sitä muuttamaan saapuva suomalainen miniä Maija ovat tarinan huomion keskipisteessä alusta loppuun. 

Juonen tapahtumat ovat monelta osin arkipäiväisiä, ja niissä liikutaan Nyholmin perheen kotipihalla tai sen lähiympäristössä, pääosin Helgen tai Greetan näkökulmista, mutta välillä joku Helgen sisarista tai Maijakin saa pieneksi hetkeksi näkökulman. Tällaisen tavallisuuden ja suurten dramaattisten kaarten puutteen vuoksi teoksen traaginen loppukäänne oli melkein suoranainen shokki, johon mikään aiempi tarinassa ei ollut valmistellut minua (klassikkoteoksissahan ei ikinä kannata lukea esipuhetta, jos ei halua kuulla etukäteen, mitä teoksesta pitäisi ajatella, joten en ollut saanut juonipaljastuksia).

Niinpä käsitykseni jonkinlaisesta murheellisesta pohjavireestä ja peruuttamattomasta menetyksestä Järnefeltin teoksille tyypillisenä piirteenä ovat näiden molempien teosten jälkeen vakiintuneet. Samoin on jäänyt mieleen, että teoksissa myös varmuus uusien alkujen ja toivon löytämisestä ovat kontrastina tälle surumielisyydelle. Se on varsin kaunis yhdistelmä, ja kertoo osaltaan siitä, miksi Järnefeltin teoksia on luettu yhä uudelleen.

Vaikka valittelin aiemmin hitaasta lukutahdista, en missään nimessä kadu näiden teosten lukemista. Pikemminkin ne vahvistivat ja selkeyttivät minulle käsitystä Järnefeltin - varsin laajan - tuotannon sisällöistä, joita omaelämäkerrallinen teos ei samalla tavalla ollut tuonut. Oli sielläkin tietysti ollut nähtävillä surumielisyyden ja toivon pilkahdusten yhdistelmää, mutta puhtaassa fiktiossa se tuli esiin vielä voimakkaampana. Ehkä on luettava joskus taas lisää Järnefeltiä.

---

Arvid Järnefelt 1893/1991: Isänmaa

Arvid Järnefelt 1925/1991: Greeta ja hänen Herransa

Gummerus. Helsinki.

319s.

Kansi: Pekka Loiri