Johannes Linnankoski: Ikuinen taistelu

Aatedraama Ikuinen taistelu (1903) kuvaa symbolisella tasolla modernin ihmisen syntyä ja henkistä taistelua vuosisadan vaihteen murrosvuosina. 

Nappasin Ikuisen taistelun yöpöydälle pikaiseksi välipalaksi. Samalla tuli jälleen yleissivistyttyä, sillä tämä on ensimmäinen kerta, kun luen Linnankoskea. Ikuinen taistelu oli mukana kierrätyskirjahyllystä nappaamassani todella kauniissa vuoden 1939 painoksessa, joka sattuu lisäksi olemaan Linnankosken kootut teokset I. Käytännössä se sisältää Ikuisen taistelun ja Laulun tulipunaisesta kukasta. Jälkimmäiseen aion tarttua sitten, kun olen vielä klassikkoisemmalla tuulella.

Ikuinen taistelu on Dorian kuvauksen mukaisesti aatedraama, joka siis lajityyppinä nimensä mukaisesti ajaa jonkinlaista - usein yhteiskunnallista - aatetta. Ikuisessa taistelussa onkin hyvin selkeälinjainen kahtiajako hyviin ja puhtaisiin sekä vaarallisiin ja suorastaan pahoihin asioihin. Tätä näytelmän nimessäkin ilmenevää vastakkainasettelua korostaa näytelmässä käytetty kristillinen symboliikka, jossa kyseisen "ikuisen taistelun" vastapelurit ovat Lusifer ja arkkienkeli Mikael.

Näytelmän hahmot ovat miltei kaikki raamatullisia hahmoja ja tietynlaisen ajatusmaailman henkilöitymiä, joten psykologista otetta on turha kaivata. Keskiössä on Mikaelin ja Lusiferin taistelu ihmisten eli Kainin ja Aabelin ajatuksista ja käytännössä siis sieluista. Kainia kiehtovat ihmisen mahdollisuudet muokata maata ihmisen hyödyksi. Hänet hurmaa se voima ja yliote, joka ihmisellä voi olla luonnosta, ja näytelmässä nähdään muun muassa tulen keksiminen sekä sitä seuraavia hurjia visioita kaivoksista ja koneista (Lusiferin temppuja tietysti kaikki).

Aabel puolestaan on nöyrä ja luonnon kanssa sopusoinnussa elävä ihannekristitty, joka toimittaa uhrimenonsa tunnollisesti. Kuten nyt sitten arvata saattaa, ensimmäinen erävoitto tässä vaiheessa menee Lusiferille, kun hän ja hänen valtava laumansa erilaisten mörköjen asussa esiintyviä ihmiskunnan vitsauksia punoo oikein mehevän juonen ihmisten pään menoksi.

Hahmokaartia täydentävät Aatami ja Eeva, jotka esiintyvät viisaina vanhuksina, sekä muutama ei-raamatullinen hahmo, Aada ja Silla, joista ensimmäinen on Kainin ja jälkimmäinen Aabelin vaimo. Tosin näytelmän kontekstissa he ovat myös Aatamin ja Eevan lapsia, sillä hehän lähinnä edustavat tietynlaisia ihmiskunnan aatteita ja toimia - teoshan ei missään nimessä tähtää mihinkään logiikan taidonnäytteeseen, vaan sisältää ehdan raamatullisen opetuksen.

Hämärimmäksi hahmoksi jäi Kainin, Aabelin, Aadan ja Sillan pikkusisko Tamaar, jolla on hyvin pieni ja merkityksetön rooli ainakin näin ensilukemalta. Saisi tosin hänestäkin varmasti jonkun kiinnostavan temaattisen aihion esiin, mutta ainakaan tältä lukemalta en koe houkutusta palata analysoimaan Ikuista taistelua sen syvemmin.

Näytelmä on kannanotto kristillisen elämän puolesta ja liikaa "ihmistä suurempaa" kunnianhimoa vastaan. Samalla siinä implikoidaan melko suoraan, että kaikenlaiset ihmisen tavat hyödyntää luontoa ovat todellakin sielunvihollisen juonia - aina tulesta kaivosten kautta jo mainittuihin koneisiin. Tavallaan tässä tematiikassa oli jotakin kiehtovan tolkienilaista, etenkin kun Tolkien ja Linnankoski ovat aikalaisia. (Ikuinen taistelu on toki julkaistu kymmeniä vuosia ennen Tolkienin päätuotantoa.)

Ehkäpä sitten 1800-1900-lukujen taitteessa korostui erityisen vahvasti luonnon tuhoaminen kiihtyvän teollistumisen alta, mikä sai näemmä useammankin kirjailijan samastamaan luonnon laajamittaisen tuhoamisen ja hyödyntämisen absoluuttiseen pahuuteen. Tietysti joku voi näin sata vuotta myöhemmin tuolloin kiihtymään lähteneen tuhon seurauksia katsellessaan argumentoida hyvinkin samansuuntaisesti, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Tolkienilaista tunnelmaa toivat myös hyvin vahvoja vaikutelmia tuottavat runot tai laulut, joissa korostuivat luonto ja toisaalta hyvin vakuuttavasti myös teollisuuden mykistävä voima. Tietenkin tolkienmaista tunnelmaa toi myös kristillinen sanoma, vaikka se Ikuisessa taistelussa onkin erittäin eksplisiittistä Tolkienin tuotantoon verrattuna. Ikuisessa taistelussa ongelma teollisuudessa ja luonnon riistämisessä on juuri se, että niin tehdessään ihminen ei luota Jumalaan - tai Jahveen, kuten näytelmässä - vaan antautuu tyytymättömyydelle ja itsekeskeiselle, uskosta pois kääntyvälle toiminnalle. Tästä voisi varmasti saada kaikenlaisia teologisia keskusteluja aikaiseksi, että vink vink vaan kaikki teologiset lukupiirit.

Ikuinen taistelu ei kuitenkaan näytelmänä juurikaan puhutellut. Hyvin saarnaava ja kirjaimellisesti juuri uskonnollista viestiä selkeäpiirteisesti ajava kirjallisuus ei oikein tunnu omalta, kuten harvoin mikään muukaan julistava kirjallisuus. Kristillinen arvopohja ja uskonnollisuuden kiinteys elämän osana huokuu toki enemmän tai vähemmän läpi käytännössä lähes kaikessa 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudessa, mutta tässä se oli keskeinen pihvi ja sisältö, joka jätti viehkeät runoelmat ja ihan tyylikkään dramaattisesti kirjoitetut kohtaukset sivurooliin.

Olen nyt sitten vähintäänkin yleissivistynyt hieman lisää. Linnankosken tyyli on ihan viehättävä, joskin vanhahtava kieli toi omat hidasteensa lukemiseen ja välillä ihan googletushetkiä, kun jonkun sanan nykyään epätavallinen käyttö toi mieleen etymologisia kysymyksiä. Linnankosken draaman estetiikka näytti silti ainakin tältä lukemalta sillä tavalla omaääniseltä, että olen hieman aiempaa kiinnostuneempi lukemaan myös hänen proosaansa. Ehkäpä siinä kaunokirjalliset arvot ovat vielä enemmän tasapainossa teoksen keskeisen teesin kanssa.


---


Johannes Linnankoski 1903/1939: Ikuinen taistelu
WSOY. Helsinki.
220s.
Kuvaus: Doria

Kommentit

Viikon luetuimmat