Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Joskus Emma ajatteli, että tämä oli kuitenkin hänen elämänsä kauneinta aikaa, kuherruskuukausi, niin kuin sanottiin. Sen ihanuuden maistaakseen olisi varmaankin pitänyt lähteä sointuvanimisiin maihin, joissa häitä seuraavat päivät sujuvat suloisemmassa joutilaisuudessa. Sinisten silkkikaihdinten suojaamassa postivaunuissa matkataan käymäjalkaa jyrkkiä teitä kuunnellen ajomiehen laulua, jonka kaikuun sekoittuu vuorilta vuohenkellojen kilkatus ja putouksen vaimea kohina. Auringon laskiessa hengitetään lahtien rannoilla sitruunapuiden tuoksua; illalla istutaan kahden huviloiden terasseilla sormet somien lomassa ja tehdään suunnitelmia tähdenlentoja katsellen. Emmasta tuntui, että onni viihtyi maailmassa vain tietyissä paikoissa niin kuin kasvi kituu ilman oikeanlaista maaperää. Olisipa hän saanut nojailla kaiteeseen sveitsiläisen vuorimajan parvekkeella tai istua kaihoisana skotlantilaisessa mökissä seuranaan aviomies, jolla oli yllään pitkäliepeinen musta samettitakki, pehmeävartiset saappaat, suippolakki ja röyhelökalvosimet!

Kun näin tämän maailmankirjallisuuden klassikon kierrätyskirjahyllyssä, epäilin hetken aikaa itseäni. En nimittäin muistanut, olinko lukenut kirjan vai en, ja sellainen tilanne tulee eteen harvoin. Kirjallisuudenopinnoissani aikanaan tuntui, että joka ikisellä kurssilla mainittiin Rouva Bovary. Olen silti aika varma, että en ikinä siihen silloin tarttunut, ja teoksen aloittaminen vahvisti epäilyksen. Olisin kyllä muistanut sen kerronnan, joka heti vei mukanaan. (Sittemmin muistelin, että sehän oli Woolfin Mrs. Dalloway, jonka luin opiskeluaikana.)

Kaiketi juontuu juuri realismin tyylisuuntauksessa kirjallisuudessa - siihen muistelen Rouva Bovaryn luokiteltavan - se valtava yksityiskohtien määrä, jota teoksessa luetellaan. Tässä julkaisuni alussa onkin tekstinäyte siitä, millaista materiaalisen ympäristön myllytystä teos parhaimmillaan tarjoilee. Ja sanon tosiaankin "parhaimmillaan", vaikka on myönnettävä, että välillä pitkät litaniat määritteitä alkoivat jo hieman uuvuttaa. Silti 1800-luvun arkitodellisuuden kuvaaminen kiehtoi mieltä kovasti, nyt kun ajat ovat jo varsin erilaiset. Aikalaislukijoille teos on toki ollut heidän jokapäiväiseen elämäänsä peilautuvaa arjessaan, juhlassaan ja mielikuvituksessaan.

Olen sanonut saman asian monesti, mutta sanonpahan taas. Aina se vaan jaksaa pitää paikkansa, että klassikot ovat klassikoita useimmiten siitä syystä, että ne ovat olleet vuosisatojen halki aina vaan vetävää luettavaa. Rouva Bovary on yhtä ihmissuhdesotkua, jossa pyörivät paitsi elämää suuremmista lemmenseikkailuista haaveileva Emma Bovary, myös hänen keskinkertainen aviomiehensä Charles Bovary, 

On sanottava, että ihmiskuvaus on teoksessa suhteellisen ilkeää, mutta melko mehukkaalla tavalla. Kukaan hahmoista ei säästy Flaubertin tekstin pistoilta. Ihmisluonteen moninaiset viat ja niiden vielä moninaisemmat ilmenemismuodot ovat selvästi hyvin tuttuja kirjoittajalle, ja hahmojen viat kiinnostavat enemmän kuin hyveet. Jopa niinkin pitkälle voisi mennä, että hahmojen hyveet ovat aika vaatimattomia paheiden rinnalla, silloinkin kun niitä on.

Ehkä juuri ihmisluontoa melko huvittuneesti katsovan yleissävyn vuoksi pidin lukukokemuksesta, se suorastaan kiskoi mukaansa kaikkiin niihin ihmissuhdekuvioihin ja siihen draaman kaareen, jota rouva Bovaryn vajoaminen sivusuhteisiin ja korskeaa elämäntapaa seuraaviin velkoihin tuottaa. Tehokkaana mielenkiinnon ylläpitäjänä toimi myös se metataso, jonka takia Rouva Bovarysta taidettiin siellä kirjallisuudenopinnoissa puhua: Emma Bovaryn ajatukset ja odotukset ovat aivan täysin romanttisen kirjallisuuden kyllästämiä, ja hän alkaa suorastaan kärsiä, kun elämä ei vastaakaan hänen oppimaansa tarinamallia.

Kyllähän genretietoisuus ja mallitarinan tavoittelu ovat erittäin mielenkiintoisia paitsi väitteinä myös juonen elementteinä, se on sanottava. En itse kuitenkaan tällä lukukerralla päässyt tuota havaintoa syvemmälle analyysissani. Pikemminkin heti arvasin, että 1800-luvun moraalikäsitysten mukaisesti haaveitaan tavoitteleva nainen on väistämättä myös kotinsa ja perheensä vaarallisesti laiminlyövä. Tämän kauhistuksen seurauksena hän luonnollisestikin menehtyy, koska muutenhan lukijat voisivat oppia teoksesta vääriä käsityksiä siitä, mihin naisen sopii huomionsa suunnata. (Tämähän on tietysti iskevä lisäkerros teoksessa, jossa päähenkilö on kirjallisuudesta oppimiensa tarinoiden vankina.)

Tässä nimenomaisessa kierrätyshyllystä tupsahtaneessa painoksessa vielä lisähuvina ovat kuvitukset, joita ei ole montaa, mutta jotka ovat sitäkin hienompia. Ne ovat nimittäin 1800-luvulla tarinaan tehdyt kuvitukset, joiden tekniikka vaikuttaisi olevan jonkinlainen litografia. Vaikka kuvitukset ovat noin 15 vuotta teoksen ensijulkaisun jälkeen julkaistut, on niissä silti paljon vuosisadan henkeä.

En voi silti sanoa, että tästä klassikosta olisi tullut mikään oma suosikkini tällä lukemalla. Ihmiskuvaus tuntui osuvalta ja yksityiskohdat kiinnostivat, juonikin veti, mutta ehkä juuri loppupeleissä jonkinlainen syvempi tunneyhteys jäi puuttumaan. Minulle Rouva Bovary oli vähän kuin hauska TV-sarja, jonka uutta jaksoa odottaa aina täpinöissään, mutta jonka unohtaa nopeasti katsoneensakaan, kun se on päättynyt.

Oikeastaan siinä taisi jo tulla kaikki, mitä tästä teoksesta tuli mieleen tällä erää. Tavallaan nyt ihmettelen, että miksi tämä ei tullut luetuksi silloin kirjallisuudenopintojen ohessa, kun siitä tuntui niin usein olevan asiaa opinnoissa, ja monet opiskelukaveritkin sen lukivat. Ei vain jotenkin tullut tartuttua siihen, aina oli jotakin kiinnostavampaa luettavaa. Kaiketi sen takia ei oikein ole mitään taustoittavaa mielessäkään teokseen liittyen, ei mitään niitä kirjallisuustieteellisiä näkökulmia joita siihen on otettu, eikä oikein kauheasti Flaubertistakaan mitään muuta kuin se, että hän on realismin suuria nimiä.

Olen silti tyytyväinen, että luin Rouva Bovaryn. En pidä ihan mahdottomana, että lukisin sen joskus uudestaankin. Suosikkia siitä kuitenkaan tuskin koskaan tulee. Joka tapauksessa nyt vihdoin viimein voin sanoa sen lukeneeni, ja jotain ajatuksiakin heräsi. Ihan hauska kesäinen lukukokemus, ja kyllähän se maailmankirjallisuuden klassikoiden lukeminen aina sellaista tiettyä mukaan kuulumisen riemua aina tuo: nyt tiedän sitten, että mitä se kaikki puhe tämän asian ympärillä on ollut. Ei muuta kun kohti uusia klassikoita, koska ne kyllä nappaan aina kierrätyshyllystä mukaan, oli muita lukuprojekteja tai ei.

---

Gustave Flaubert 1857/1994: Rouva Bovary

Suom. Anna-Maija Viitanen

Valitut Palat. Helsinki.

287s.

Kansi: Winterhalterin Louise Colet'sta tekemän muotokuvan mukaan

Kuvitus: E. Boilvin, 1874