Paulo Coelho: Alkemisti


Alkemisti on kertomus nuoresta andalusialaisesta paimenesta Santiagosta, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa ja etsimään maailman hienoimpia aarteita. Hän suuntaa Espanjasta Tangerin markkinoille, matkaa halki Egyptin aavikon kohti pyramideja, kunnes tapaa alkemistin. Tarina Santiagon matkallaan löytämistä aarteista opettaa meille viisauksista tärkeimmän: kuuntele sydäntäsi, opi tulkitsemaan elämän tiellä olevia merkkejä ja - ennen kaikkea - kurkota kohti unelmiasi. 
Vain harvoin lukija saa käsiinsä kirjan, joka voi muuttaa hänen elämänsä suunnan täysin. Paulo Coelhon Alkemisti on tällainen kirja. Yli 30 miljoonaa lukijaa on vankka osoitus siitä, että Alkemisti on moderni klassikko. 

En ryhdy tässä siteeraamaan kaikkia niitä hehkuttavia arvioita, jotka Alkemistin yhteyteen on keräilty liitteeksi asti. Sen sijaan siteeraan suoraa erästä Alkemistissa esiintyvää lausahdusta, joka kuvaa ihmeellisen kirkkaasti suhdettani tähän teokseen: "Sinulla on paha tapa yksinkertaistaa asioita". Populaarikulttuurin suosikkimantraan perustuva "tärkeät asiat ovat yksinkertaisia ja intuitiivisia" -filosofia ei ole koskaan lämmittänyt, sillä itse näen sen hieman samantasoisena neuvona kuin sanoa "koeta nyt piristyä/ryhdistäytyä" masentuneelle tai työssauupujalle. 

Yleisesti ottaen ne, joita neuvo todella auttaa, eivät oikeasti kärsi ongelmista kovinkaan vakavasti ja ne, joilla taas on todellisia ongelmia, kokevat itsensä korkeintaan entistä kurjemmaksi. Vain neuvon sanoja voittaa tuntiessaan itsensä viisaaksi ja empaattiseksi, mikä taas on puolestaan moraalisesti kyseenalaista - ominaisuus, joka mielessäni linkittyy suureen osaan itsehoito- ja elämänfilosofiaoppaita. 

Sivuhuomiona vielä takakansitekstiin: en oikein hahmota, missä vaiheessa kirjan myyntiluvut takaavat sen klassikkoaseman. Samalla perusteella voitaisiin sanoa Jamesin Fifty Shades of Greyn olevan 2000-luvun merkittävimpiä klassikoita. Onhan sillä yli 70 miljoonaa lukijaa! Eiköhän ole silti niin, että klassikkoasemat muodostuvat hieman toisenlaisten ansioiden myötä. Myyntilukujen hehkuttaminen kertoo omaa kieltään siitä, millä tolalla nämä muut ansiot ovat.

Coelhon meriitit kirjailijana ja yksityishenkilönä ovat varsin vaikuttavat, mutta Alkemisti jätti silti kylmäksi aika monella tasolla. Alkemisti on lähtökohtaisesti symbolinen teos. Kieli on yksinkertaista ja niin ovat hahmotkin - heillä on pelkkä välinearvo, ja tällaisessa teoksessa se on erittäin tarkoituksenmukaista eikä sikäli sysäillyt tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Tästä näkökulmasta Coelhon teoksen voisi sanoa olevan onnistunut. 

Itseäni ei ole kuitenkaan koskaan jaksanut viihdyttää saati liikuttaa saarnaavansävyinen kirjallisuus (tosin Cervantesin Opettavaisissa kertomuksissa kulttuuriympäristön kiinnostavuus anteeksiantoi opettavaisuutta - ja olihan opettavaisuus aivan omaa luokkaansa keskiajalla). Alkemisti ei siten juurikaan edes viihdyttänyt tarkoitushakuisuudessaan. 

Sitten itse filosofiaan, joka oli teoksen käytännössä ainoa sisältö ohuen tarinakuoren alla. Se muodostuu teoksen aikana varsinaiseksi sekametelisopaksi, kun villejä vertauksia ja viittauksia milloin mihinkin uskontoon tai kansanperinteeseen viuhuu riveillä yhä vinhempaan tahtiin. Usein vertaukset tarkemmalla pohdinnalla osoittautuivat suorastaan tahattoman huvittaviksi järjettömyydessään. "Kirjat ovat kuin karavaani" tai "maailmankaikkeudessa kaikki jalostuu" ovat esimerkkejä tällaisista ilman sen tarkempaa erittelyä heitellyistä viisauksista, jotka jäävät todella hämäriksi, jos niitä alkaa tosissaan pohdiskella. 

Eräs niin ikään juhlittu ominaisuus paitsi Alkemistissa myös Coelhon muussa tuotannossa on takaliepeen mukaan yleinen humaanius ja kaikkia - siis aivan kaikkia! - koskettava sanoma. Odotin siten jokseenkin lämmintä ja hyväksyvää maailmankuvaa, mutta sen sijaan törmäsin varsin kyseenalaiseen naiskuvaan, joka sotii ainakin omia arvojani vastaan. En sentään uponnut vanhaan kunnon "naisilla on huono asema, siis sovinistinen kirja" -ansaan vaikka kotonaan valituiksi tai hylätyiksi tulemista odottavat passiiviset naiset hieman hermoille kävivätkin, vaan pikemminkin lähdin turhan tarkkaan ajattelemaan elämäntie-kuviota ja sen merkityksiä. 

Päähenkilö Santiago seuraa elämäntietään, sillä se on hänen tehtävänsä ja maailmankaikkeus niin haluaa. Hän myös tapaa matkallaan monia ihmisiä (kaikki miehiä), jotka kertovat joko seuraavansa elämäntietään tai hylänneensä sen eri syistä. Santiago kuitenkin rakastuu Fatima-nimiseen naiseen, joka tyynesti aikoo odottaa hänen palaavan seuraamasta elämäntietään. 

Missään vaiheessa ei kuitenkaan oteta millään tavalla kantaa siihen, olisiko Fatimallakin ehkä jokin muu elämäntie kuin Santiago, ja haluaisiko hän ehkä seurata sitä; tarina päättyy onnellisesti (?) Santiagon elämäntien löytymiseen ja Fatiman luokse palaamisen sekä onnellisen loppuelämän suunnitteluun. Fatimalla ei siis joko ole elämäntietä (jolloin hän teoksen oppien mukaan ei olisi luokiteltavissa edes ihmiseksi), tai sitten se toteutui oikean miehen astellessa kohdalle, kun hän oli tarpeeksi odottanut. 

Santiago puhuu Fatimasta ja lammaslaumastaan aika samaan tapaan, ja muistaakseni mystinen alkemistikin vertaa Fatimaa Santiagon lampaisiin. Lampaan tavalla naiset käyttäytyvätkin teoksessa, ovat paimennettavia ilman minkäänlaisia pyrkimyksiä tai henkisiä prosesseja paitsi yhtenäisinä laumoina ("me aavikon naiset" jne.). Lausahdukset kuten "[Fatima toivoi tuulen kertovan Santiagolle, että] hän oli elossa ja odotti poikaa niin kuin nainen odottaa urhoollista miestään joka etsii unelmaansa ja aarrettaan" eivät suoranaisesti ohjaa toisenlaisen tulkinnan pariin. 

Pikkuasioista muodostuu yllättävän vastenmielinen maailmankuva näinkin yleväksi tituleeratulle teokselle. "Eksoottisuutta" ylistävät kriitiikit saivat nekin teoksen näyttäytymään hieman inhottavassa valossa, kun tapahtumaympäristöä alkoi niiden perusteella katsella pelkkänä eksoottisena kuorena, jossa ei ole tarkoituskaan ymmärtää tai tarkastella itse kulttuuria vaan ainoastaan myydä sen kuvastolla. Tämähän oli suosittua erityisesti siirtomaa-aikaan, mutta jätetäänpä tämä polku kulkematta sen pidemmälle.

Alkemisti saapui hyllyyni vuosia sitten lahjana, ja nyt se on ehdottomasti lähdössä kierrätyskirjahyllyn suuntaan. Ehkäpä joku toinen saa siitä enemmän irti, mikä onkin varsin todennäköistä sen saaman suosion perusteella. Myönnän tunteneeni hienoista epäluuloa Coelhon teoksien laatua kohtaan jo ennakkoon, mutta voin rehellisesti sanoa yllättyneeni ikävästi sen tarjoamasta ahdasmielisyydestä ja useista ontuvista kielikuvista. Toki tunnelma oli ihan kiva, mutta se "ihan kiva" ei riitä antamaan anteeksi ongelmia. Coelho jääköön tästedes viisaammille.

---

Paulo Coelho 1988/2008: Alkemisti 
Suom. Sanna Pernu
171s.
WS Bookwell.
Kansi: Lene Stangebye Geving


Kommentit

  1. Minulla on myös ennakkoluuloja Coelhoa kohtaan. Pitäisi varmaan joskus uskaltautua lukemaan, mutta en usko saavani kirjoista mitään irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, sama tunne minullakin oli ja aivan oikeaksi se osoittautuikin. Toki tietysti kannattaa kokeilla, tämäkin oli alle 200 sivua ja nopealukuinen. Aikansa kuluksi voi bongailla järjettömiä vertauksia. Ainakin sitten tietää mistä puhuu, jos päättää jatkossa jättää Coelhon muun tuotannon suosiolla väliin.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat