Suzanne Collins: Nälkäpeli
Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli. Siinä nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on pelin voittaja.Nälkäpeli-trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katniss Everdeenin kyvyt joutuvat koetukselle. Hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa...
Ensimmäinen kosketukseni Nälkäpeliin oli suunnilleen vuonna 2010 kun yksi kaveriporukkani jäsen oli lukenut sarjan ja tykästynyt siihen. Hän kertoi koulussa pitäneensä siitä kovasti ja suositteli sitä meille muillekin. Silloin se tietysti oli vielä aika tuntematon sarja, yksi "nuortenkirjasarja" muiden joukossa, koska edes käsite YA ei tainnut olla suuremman yleisön tietoisuudessa. Luin takakansitekstin ja mietin, että jaa, ehkäpä joskus.
Asia muistui mieleeni jälleen pari vuotta myöhemmin, kun sarjan ensimmäisestä osasta tehty elokuva lämäytti Nälkäpeli-villityksen myös suomalaisen lukijakunnan tietoisuuteen. Silloin muistelin, että miksi ihmeessä tämä nimi on niin tuttu, ja tajusin, että sehän oli sama kirja, josta olin kuullut ystäväni suosittelemana. Kun tilasin muutamia koulukirjoja, laitoin samalla uteliaisuudesta tilaukseen myös Nälkäpeli-pokkarin, joka oli juuri ilmestynyt uutena, elokuvakansin koristeltuna painoksena.
Luin teoksen siis ensi kerran vuonna 2012. Tuolloin muistan pitäneeni siitä - en mitenkään älyttömästi, mutta yllättyneeni positiivisesti - joskin dystopiakehys vähän latisti kokemusta. En ollut silloin mikään dystopian ystävä, enkä ole edelleenkään, mistä hieman lisää hetken kuluttua. Mutta muistan päähenkilö Katniss Everdeenin tehneen vaikutuksen, sillä hän oli päähenkilönä ihanan epätäydellinen ja maanläheinen verrattuina tavallisesti nuorten fiktiossa kohtaamiini sankarittariin.
Nyt uudemmalla lukukerralla huomasin saman: Katniss oli päähenkilöksi yllättävän mukava, eivätkä hänen tekemisensä ärsyttäneet mitenkään erityisesti. Ei sillä, että Katniss olisi mitenkään erityisen moniulotteinen hahmo, mutta esimerkiksi hänen perhedynamiikkansa oli ihan kiinnostava ja astetta kiinnostavampi kuin perinteisesti nuorten tai nuorten aikuisten kirjallisuudessa. Lisäksi hahmon käytännönläheisyys ja terve järki vain olivat kertakaikkisen virkistäviä niin ikään genren keskiarvoon verrattuna.
Nälkäpeli on siitä merkityksellinen teos, että samalla tavoin kuin Harry Potter sai aikaan taikakoulu-variaatioita tai Houkutus-sarja toimi paranormaalin romantiikan megasuosion laukaisijana, Nälkäpelistäkin tuli omanlaisensa valtagenren määrittäjä. Tällä kertaa eskapismin sijaan oli tarjolla (ainakin näennäistä) yhteiskunnallista tiedostavuutta dystopian muodossa. Toki, kuten yleisesti tiedossa on, se muistuttaa juonellisesti Takami Kōshunin romaania バトル・ロワイアル (Battle Royale) vuodelta 1999 (josta on useita adaptaatioita), mutta mitä ilmeisemmin länsimaiselle suurelle yleisölle tällainen asetelma oli ihan uusi juttu, kun Nälkäpeli ilmestyi vuonna 2008.
Olen jo joskus aiemmin avannut vastahakoisuuttani dystopiakirjallisuuden (ja usein myös scifin) äärellä, mutta kertaan sen nyt tässä vielä uudelleen. Ongelmani siis usein on, että dystopiat ovat kertakaikkisen epäuskottavia ja lähinnä paljastavat kirjailijan oman ajattelun rajoittuneisuuden. Nälkäpelin dystooppisessa maailimassa on muutamia irrallisia osuvia elementtejä (esimerkiksi liittyen toiseuttamiseen ja nykypäivän mediamaisemaan), mutta enemmän se herättää vain kysymyksiä.
Nuorten (aikuisten) fantasiassa vastaus epäloogisuuksiin on aina selvä - "taikuus" - mutta kun vastaus onkin "tiede", kysymykset monistuvat kertaheitolla. Miten tiede on kehittynyt näin pitkälle näissä olosuhteissa? Mistä saadaan energia tähän kaikkeen? Miksi tämä edistynyt teknologia muistuttaa näin paljon nykyteknologiaa, myös sen ongelmallisimpia osia (esim. saastuttavat liikennevälineet)? Mitä on tapahtunut lopulle maailmalle? Miten talous oikein toimii? Keitä nämä eliittiin kuuluvat ihmiset ovat, miksi he ovat eliittiä? Ja niin edespäin.
Käytännön esimerkkinä maailmanrakennuksen aukoista toimikoot Nälkäpelin Panem. Siinä nykyinen dystopia on muodostunut sen jälkeen, kun "aiemmin Pohjois-Amerikkana tunnettu" alue on joutunut hirvittävien luonnonmullistusten kouriin. Sen jälkeen on tapahtunut... jotain (tätä ei koskaan avattu ensimmäisen osan aikana), jonka seurauksena samaisen tuhoutuneen yhteiskunnan tilalle nopeasti noussut yhteiskunta on saanut älyttömät energia- ja teknologiakapasiteetit, joilla hallita kaikkia muita alueita. Eli... tuhosta on seurannut välittömästi huikeasti teknologisesti edistyneempi yhteiskunta (ja kuten dystopiaan kuuluu, myös epäreilumpi yhteiskunta).
Periaatehan fantasiakirjallisuudessakin on se, että taikuuden ja muun tavallisen elämän ylittävän avulla luodaan ajatuskokeita ja paralleeleja, joilla käsitellään todellisia aihepiirejä, kuten moraalia, yhteiskuntaa ja psykologiaa. Periaatteessa dystopia toimii samalla tavoin, mutta tilanteet on vain kehystetty toisin. Olen kuitenkin aika skeptinen, että dystopia voisi mielekkäästi palvella tätä tehtäväänsä, jos sen lähtöolettamat ovat räikeän epäloogisia.
Jos esimerkiksi teoksen kysymyksenasettelu perustuu loogisesti ja (sosiaali)psykologisesti epämääräisiin rakennelmiin, tuntuu se minusta vain tekosyyltä keksaista joku eriskummallinen tilanne, jossa vaikka kaksi epätodennäköistä hahmoa voidaan pusertaa romanssiin tai muuhun vuorovaikutukseen mitä epäluonnollisimmilla tavoilla. Vaikka teemaksi nousisi vain perinteinen yhdysvaltalainen "erityisyksilö kukistaa pahan valtakoneiston" -narratiivi, sekin tuntuu keinotekoiselta. Kirjailijan manipuloima leikkikenttä häämöttää taustalla liian räikeästi, eikä tarinaan uppoudu.
En tiedä miksi, mutta minusta jokaisen dystopian tulisi olla lähtökohtaisesti mahdollinen dystopia, jotta sillä voitaisiin sanoa yhtään mitään oleellista. Näissä "paha keskushallinto valvontasysteemi ylivoimainen teknologia-armeija" -kavalkadeissa itse yhteiskunta jää turhan usein minusta toissijaiseksi. Dystopialla käsiteltiin genren alkuaikoina yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja kipukohtia, mutta nykyään koko dystopia tuntuu etenkin YA-genressä olevan vain näppärä tapa rakentaa joku hutera kehys päähenkilön sankarillisuudelle. Mitä älyttömämmät ja kaavamaisemmat puitteet, sen parempi. Ihmisyyden monimuotoisuus jää jalkoihin tällaisessa yhteiskunnan kuvauksessa, joka köyhdyttää teoksen kokonaiskuvaa entisestään.
No, takaisin Nälkäpeliin. Siinä dystopia ei ole typerimmästä päästä, mutta ei silti selviä puhtain paperein ainakaan omissa silmissäni. Mutta jos keskitytään muuhun kuin itse dystopiaan, juonihan on vetävä. Katniss päätyy taistelemaan sisarensa sijaan nuorten taisteluareenalle Nälkäpeli-kisoissa ja siinä sivussa paitsi aloittaa kapinallisen käytöksen valtaapitäviä kohtaan myös rakastuu ihan väärään heppuun eli kilpakumppaniinsa.
Itse romanssihan ei ole mitenkään surkea - on itse asiassa uskottavaakin, että juuri äärimmäisissä olosuhteissa romanssi leimahtaa kahden hyvin erilaisen ihmisen ympärille. Sitä ei myöskään ole toteutettu mitenkään yltiöromanttisesti, sillä Katniss ei ole mikään haihattelija. Virkistävää sekin. Kuitenkin loppupuolen painotus romanssiin vähän vei terävyyttä itse tapahtumilta, eli yhteiskunnan ensimmäisestä huojahduksesta, jonka Katniss saa aikaan.
Lopussahan tietysti Katniss voittaa Nälkäpelin ja vieläpä niin sisäsiististi, että hänen voi varsinaisesti sanoa tappaneen vain yhden kilpakumppaneistaan - silloinkin vain välittömästi sen jälkeen, kun tämä on surmannut hänen liittolaisensa. Hänen moraalinen selkärankansa - asia, jota ilmeisesti juuri kenelläkään aiemmalla kilpailijalla ei jostain syystä ole ollut - on siis myös implisiittisesti se syy, miksi juuri hän on aito uhka vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle.
Näkisin, että kirjan teemana on tavallinen nykydystopian gospel: että yksikin ihminen voi tehdä suuria ja kellistää sen yksiselitteisen pahan ja epäreilun keskushallinnon. Täytyy olla vain inhimillisempi kuin muut, niin on mahdollisuuksia oikeaan suuruuteen. Tämä on tietysti sellainen sanoma, jota ei voi juuri mitenkään soveltaa nykypäivän yhteiskunnalliseen toimintaan, sillä se on aivan liian fiilistelevä ja yksioikoinen. Dystopiakirjallisuus kapinoineen ei siis mitenkään haasta nykyistä vallitsevaa valtarakennelmaa eikä ole sille vaaraksi. Tällainen nuorten (aikuisten) dystopia taipuu paljon paremmin identiteetin rakenteluun, ja yhteiskunnallisuus on vain ylevä fantasia, jolla saa parhaimmillaan tiedostavan leiman.
Lukuromaaninahan Nälkäpeli on oikein mukiinmenevä. Sen draaman kaari on yksinkertainen ja turvallinen, elementit helppoja sisäistää ja teksti vaivatonta. Tässä lukemassani suomennoksessakaan ei mikään tökkinyt, vaan sivut kääntyivät näpsästi. Katnissin ensimmäisen persoonan kerronta on pääosin oikein sujuvaa, vaikka muutaman kerran kirjan aikana herää kysymys, miten Katniss voi tietää kerrottuja asioita - hän esimerkiksi viittaa ruokalajeihin tai teknologiaan, joiden kanssa ei mitenkään ole voinut olla tekemisissä. Joka tapauksessa kömmähdyksetkin olivat pieniä ja helposti ohitettavia, hahmot sopivasti karrikoituja siten, ettei psykologista syvyyttä jäänyt oikein edes kaipaamaan - etenkin, kun Katnissiin oli kuitenkin panostettu tälläkin saralla.
Minusta tuntuu, että en taida lukea trilogiaa koskaan loppuun. Olen katsonut toisesta osasta tehdyn elokuvan, jonka jälkeen totesin, että tämä ei taida olla minulle. Nimittäin romanssin ottaminen yhä keskeisemmäksi osaksi sarjaa, uuden Nälkäpeli-ottelun järjestämisen väkinäisyys sekä yhteiskunnallisten levottomuuksien epäuskottava kuvaus jäivät kakkososasta selkeimmin mieleen. Joten koen nyt kuitanneeni osani yleissivistyksestä virkistettyäni vielä muistiani tämän ensimmäisen romaanin kanssa ja vien sen samoin tein kierrätyshyllyyn odottamaan uusia lukijoita.
Nälkäpeli-trilogia:
Nälkäpeli
Vihan liekit
Matkijanärhi
Nälkäpeli on siitä merkityksellinen teos, että samalla tavoin kuin Harry Potter sai aikaan taikakoulu-variaatioita tai Houkutus-sarja toimi paranormaalin romantiikan megasuosion laukaisijana, Nälkäpelistäkin tuli omanlaisensa valtagenren määrittäjä. Tällä kertaa eskapismin sijaan oli tarjolla (ainakin näennäistä) yhteiskunnallista tiedostavuutta dystopian muodossa. Toki, kuten yleisesti tiedossa on, se muistuttaa juonellisesti Takami Kōshunin romaania バトル・ロワイアル (Battle Royale) vuodelta 1999 (josta on useita adaptaatioita), mutta mitä ilmeisemmin länsimaiselle suurelle yleisölle tällainen asetelma oli ihan uusi juttu, kun Nälkäpeli ilmestyi vuonna 2008.
Olen jo joskus aiemmin avannut vastahakoisuuttani dystopiakirjallisuuden (ja usein myös scifin) äärellä, mutta kertaan sen nyt tässä vielä uudelleen. Ongelmani siis usein on, että dystopiat ovat kertakaikkisen epäuskottavia ja lähinnä paljastavat kirjailijan oman ajattelun rajoittuneisuuden. Nälkäpelin dystooppisessa maailimassa on muutamia irrallisia osuvia elementtejä (esimerkiksi liittyen toiseuttamiseen ja nykypäivän mediamaisemaan), mutta enemmän se herättää vain kysymyksiä.
Nuorten (aikuisten) fantasiassa vastaus epäloogisuuksiin on aina selvä - "taikuus" - mutta kun vastaus onkin "tiede", kysymykset monistuvat kertaheitolla. Miten tiede on kehittynyt näin pitkälle näissä olosuhteissa? Mistä saadaan energia tähän kaikkeen? Miksi tämä edistynyt teknologia muistuttaa näin paljon nykyteknologiaa, myös sen ongelmallisimpia osia (esim. saastuttavat liikennevälineet)? Mitä on tapahtunut lopulle maailmalle? Miten talous oikein toimii? Keitä nämä eliittiin kuuluvat ihmiset ovat, miksi he ovat eliittiä? Ja niin edespäin.
Käytännön esimerkkinä maailmanrakennuksen aukoista toimikoot Nälkäpelin Panem. Siinä nykyinen dystopia on muodostunut sen jälkeen, kun "aiemmin Pohjois-Amerikkana tunnettu" alue on joutunut hirvittävien luonnonmullistusten kouriin. Sen jälkeen on tapahtunut... jotain (tätä ei koskaan avattu ensimmäisen osan aikana), jonka seurauksena samaisen tuhoutuneen yhteiskunnan tilalle nopeasti noussut yhteiskunta on saanut älyttömät energia- ja teknologiakapasiteetit, joilla hallita kaikkia muita alueita. Eli... tuhosta on seurannut välittömästi huikeasti teknologisesti edistyneempi yhteiskunta (ja kuten dystopiaan kuuluu, myös epäreilumpi yhteiskunta).
Periaatehan fantasiakirjallisuudessakin on se, että taikuuden ja muun tavallisen elämän ylittävän avulla luodaan ajatuskokeita ja paralleeleja, joilla käsitellään todellisia aihepiirejä, kuten moraalia, yhteiskuntaa ja psykologiaa. Periaatteessa dystopia toimii samalla tavoin, mutta tilanteet on vain kehystetty toisin. Olen kuitenkin aika skeptinen, että dystopia voisi mielekkäästi palvella tätä tehtäväänsä, jos sen lähtöolettamat ovat räikeän epäloogisia.
Jos esimerkiksi teoksen kysymyksenasettelu perustuu loogisesti ja (sosiaali)psykologisesti epämääräisiin rakennelmiin, tuntuu se minusta vain tekosyyltä keksaista joku eriskummallinen tilanne, jossa vaikka kaksi epätodennäköistä hahmoa voidaan pusertaa romanssiin tai muuhun vuorovaikutukseen mitä epäluonnollisimmilla tavoilla. Vaikka teemaksi nousisi vain perinteinen yhdysvaltalainen "erityisyksilö kukistaa pahan valtakoneiston" -narratiivi, sekin tuntuu keinotekoiselta. Kirjailijan manipuloima leikkikenttä häämöttää taustalla liian räikeästi, eikä tarinaan uppoudu.
En tiedä miksi, mutta minusta jokaisen dystopian tulisi olla lähtökohtaisesti mahdollinen dystopia, jotta sillä voitaisiin sanoa yhtään mitään oleellista. Näissä "paha keskushallinto valvontasysteemi ylivoimainen teknologia-armeija" -kavalkadeissa itse yhteiskunta jää turhan usein minusta toissijaiseksi. Dystopialla käsiteltiin genren alkuaikoina yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja kipukohtia, mutta nykyään koko dystopia tuntuu etenkin YA-genressä olevan vain näppärä tapa rakentaa joku hutera kehys päähenkilön sankarillisuudelle. Mitä älyttömämmät ja kaavamaisemmat puitteet, sen parempi. Ihmisyyden monimuotoisuus jää jalkoihin tällaisessa yhteiskunnan kuvauksessa, joka köyhdyttää teoksen kokonaiskuvaa entisestään.
No, takaisin Nälkäpeliin. Siinä dystopia ei ole typerimmästä päästä, mutta ei silti selviä puhtain paperein ainakaan omissa silmissäni. Mutta jos keskitytään muuhun kuin itse dystopiaan, juonihan on vetävä. Katniss päätyy taistelemaan sisarensa sijaan nuorten taisteluareenalle Nälkäpeli-kisoissa ja siinä sivussa paitsi aloittaa kapinallisen käytöksen valtaapitäviä kohtaan myös rakastuu ihan väärään heppuun eli kilpakumppaniinsa.
Itse romanssihan ei ole mitenkään surkea - on itse asiassa uskottavaakin, että juuri äärimmäisissä olosuhteissa romanssi leimahtaa kahden hyvin erilaisen ihmisen ympärille. Sitä ei myöskään ole toteutettu mitenkään yltiöromanttisesti, sillä Katniss ei ole mikään haihattelija. Virkistävää sekin. Kuitenkin loppupuolen painotus romanssiin vähän vei terävyyttä itse tapahtumilta, eli yhteiskunnan ensimmäisestä huojahduksesta, jonka Katniss saa aikaan.
Lopussahan tietysti Katniss voittaa Nälkäpelin ja vieläpä niin sisäsiististi, että hänen voi varsinaisesti sanoa tappaneen vain yhden kilpakumppaneistaan - silloinkin vain välittömästi sen jälkeen, kun tämä on surmannut hänen liittolaisensa. Hänen moraalinen selkärankansa - asia, jota ilmeisesti juuri kenelläkään aiemmalla kilpailijalla ei jostain syystä ole ollut - on siis myös implisiittisesti se syy, miksi juuri hän on aito uhka vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle.
Näkisin, että kirjan teemana on tavallinen nykydystopian gospel: että yksikin ihminen voi tehdä suuria ja kellistää sen yksiselitteisen pahan ja epäreilun keskushallinnon. Täytyy olla vain inhimillisempi kuin muut, niin on mahdollisuuksia oikeaan suuruuteen. Tämä on tietysti sellainen sanoma, jota ei voi juuri mitenkään soveltaa nykypäivän yhteiskunnalliseen toimintaan, sillä se on aivan liian fiilistelevä ja yksioikoinen. Dystopiakirjallisuus kapinoineen ei siis mitenkään haasta nykyistä vallitsevaa valtarakennelmaa eikä ole sille vaaraksi. Tällainen nuorten (aikuisten) dystopia taipuu paljon paremmin identiteetin rakenteluun, ja yhteiskunnallisuus on vain ylevä fantasia, jolla saa parhaimmillaan tiedostavan leiman.
Lukuromaaninahan Nälkäpeli on oikein mukiinmenevä. Sen draaman kaari on yksinkertainen ja turvallinen, elementit helppoja sisäistää ja teksti vaivatonta. Tässä lukemassani suomennoksessakaan ei mikään tökkinyt, vaan sivut kääntyivät näpsästi. Katnissin ensimmäisen persoonan kerronta on pääosin oikein sujuvaa, vaikka muutaman kerran kirjan aikana herää kysymys, miten Katniss voi tietää kerrottuja asioita - hän esimerkiksi viittaa ruokalajeihin tai teknologiaan, joiden kanssa ei mitenkään ole voinut olla tekemisissä. Joka tapauksessa kömmähdyksetkin olivat pieniä ja helposti ohitettavia, hahmot sopivasti karrikoituja siten, ettei psykologista syvyyttä jäänyt oikein edes kaipaamaan - etenkin, kun Katnissiin oli kuitenkin panostettu tälläkin saralla.
Minusta tuntuu, että en taida lukea trilogiaa koskaan loppuun. Olen katsonut toisesta osasta tehdyn elokuvan, jonka jälkeen totesin, että tämä ei taida olla minulle. Nimittäin romanssin ottaminen yhä keskeisemmäksi osaksi sarjaa, uuden Nälkäpeli-ottelun järjestämisen väkinäisyys sekä yhteiskunnallisten levottomuuksien epäuskottava kuvaus jäivät kakkososasta selkeimmin mieleen. Joten koen nyt kuitanneeni osani yleissivistyksestä virkistettyäni vielä muistiani tämän ensimmäisen romaanin kanssa ja vien sen samoin tein kierrätyshyllyyn odottamaan uusia lukijoita.
Nälkäpeli-trilogia:
Nälkäpeli
Vihan liekit
Matkijanärhi
---
Suzanne Collins 2008/2009: Nälkäpeli
Suom. Helene Bützov
WSOY. Helsinki.
389s.
Erinomaista analyysiä sinulla. Minä luin myös kaksi seuraavaa osaa, mutta lukemisen olisi hyvin voinut jättää tähän ensimmäiseen osaan.
VastaaPoistaKiitoksia kommentista, lienet oikeassa tuosta jatko-osien lukemisesta.
PoistaMielenkiintoista pohdintaa! Kirjoitat niin hyvin, että tulin uteliaaksi ja kurkkasin profiiliasi ja kyllä, näin sitä kirjallisuustieteen maisteri näköjään toisen tunnistaa.
VastaaPoistaMielestäni kontrafaktuaalit eli mitä jos -skenaariot ovat kaiken mielikuvituksen alku ja juuri. Scifi, fantasia ja dystopiat ovat laajennettuja kontrafaktuaaleja. Vaikka joskus tuntuu siltä, ettei maailmasta kerrota ihan kaikkea ja sitä jää ihmettelemään että miten jokin on mahdollista, on hyvä muistaa, ettei kirjoissa koskaan selitetä muutenkaan ihan kaikkea. Jotakin on pakko aina jättää lukijan mielikuvituksen varaan ja luottaa siihen, että lukija on tarpeeksi suopea yrittääkseen ymmärtää.
Ymmärrän tarpeesi sille, että dystopian tulisi olla lähtökohtaisesti mahdollinen. Selkeästi epäloogiset ja mahdottomat skenaariot ovat turhauttavia. Mutta missä ovat mahdollisuuden rajat? Se, mikä nyt vaikuttaa mahdottomalta, voi sekin olla eräänlaista ”mielikuvituksen puutetta” :) Itse en nähnyt Nälkäpelin maailmaa ollenkaan sinä kaikista epäuskottavimpana. Voin kuvitella, miten teknologia voi hyvinkin kukoistaa jollakin alalla, mutta silti perustua johonkin niin vanhanaikaiseen kuin kivihiileen, erityisesti sivilisaation kokeman romahduksen/pullon kaulan jälkeen. Otin Nälkäpeli-sarjassa aika annettuna, että Capitolin teknologia on suurimmaksi osaksi jo ajalta ennen Panemia. Yhteiskunta, jossa suuret massat ovat lähes orjan asemissa, on toisaalta myös erittäin ihanteellinen tieteen kehitykselle.
Lähinnä se oli yritys sanoittaa jotain epämääräisiä karttelufiiliksiä. Ja kappas!
PoistaEn kyllä koskaan ole lukenut kirjaa, jossa selitettäisiin aivan kaikki tarinamaailmasta ja siitä huolimatta koen lukeeni moniakin onnistuneita kirjoja ja viihtyneeni niitten parissa, se ei siis minustakaan ole ongelma. Sen sijaan syy selityksen kaipuulleni lienee genren nimessä. Dystopia on suurimmassa osassa tapauksia tieteisfiktion alagenre. Tiede on asioiden selittämistä. Jos tieteiskirjallisuudessa ei anneta selityksiä, mitä koko genrellä edes tekee? Kontrafaktuaalit liittyvät minusta tähän olennaisesti, sillä scifissä on usein kyse osittain tai kokonaan fiktiivisten selitysten antamisesta ja niiden hypoteettisesta tutkiskelusta. Jos hypoteesi ja skenaario ovat täysin älyttömiä, mikä sen tieteen rooliksi jää?
Lähtökohtaisesti mahdottominta Nälkäpelissä ei ollut epälooginen tieteellinen kehitys, vaan sen esittämisen tapa, joka oli esimerkki laiskahkosta maailmanrakennuksesta. Samasta skenaariosta olisi saanut paremmankin.
Mutta minusta dystopiakuvauksissa usein "pahin" vika ei ole teknologia (vaikka senkin huolimaton kuvaaminen ärsyttää), vaan sosiaalipsykologinen mahdottomuus. Ihminen ja ihmiskunta taipuu moneen, mutta jos vaikka Outolinnun tapaan ihmisillä on käytännössä yksi ainoa luonteenpiirre, niin... Ei. Ihminen ei vain toimi siten. En näe, miten tällaisella narratiivilla saadaan sanottua mistään mitään (ainakaan ilman hirveitä määriä ironiaa ja kokeellisuutta).
No, Outolinnun kirjailija kirjoitti teoksensa ollessaan lomalla yliopistosta ja asiaa yritetään selittää sarjan 3. osassa. Ei tämmösiltä Nälkäpelin suosiolla ratsastavilta teoksilta kovin suuria syvällisyyksiä tai realistisuutta kannata odottaa, sen on vain tarkotus olla kiva nuorille suunnattu tarina.
PoistaNiin, tämä oikeastaan alleviivaa näkökulmaani. Miksi genren nimi edes on "tieteisfiktio", jos siihen solahtaa ongelmitta myös pelkkä kiva tarina, jonka satunnainen hassu skenaario mahdollistaa?
PoistaLuin Nälkäpelin "yleissivistyksen" vuoksi, jos tässä yhteydessä voi tätä sanaa käyttää! En ollut erityisen ihastunut, kai tämä on enemmän sellainen kirja josta lapset/nuoret pitävät, mutta joka ei aikuiselle lukijalle anna paljoa. Mikä ei ole hyvä selitys, mutta paremminkaan en osaa nyt asiaa muotoilla. Olin yllättynyt sankarittaren valinnasta lopussa, luulin että hän ottaisi juuri sen toisen miehen. :)
VastaaPoistaOn Nälkäpeli ainakin minun mielestäni yleissivistystä, se kun on YA-kirjallisuuden yhdenlainen klassikko jo. Nuorille tai nuorille aikuisillehan tämä on suunnattu, ja niissähän usein keskiössä on kasvutarina ja jonkinlainen voimaantuminen, mikä sitten osaltaan vie tilaa muilta teemoilta. Sen takia ne ehkä voivat tuntua "köyhiltä" aikuislukijasta, tai näin olen itse ainakin pohtinut.
PoistaEn ole sarjaa tosiaan tämän enempää lukenut, joten en ole tietoinen, mikä Katnissin miesvalinta sitten lopulta oikein on.
No eihän monet aikuisten "vakavammat" dystopia-kirjat, kuten Orwellin 1984-teos, sinänsä ole realistisia tai käy järkeen jos niitä tarkastelee kriittisesti. :) Selitys on usein vain "emme voi tietää varmasti mikä totuus on". Oseania voi hallita koko maailmaa tai sittenasiat voi olla todella kuin
VastaaPoistakirjassa niiden väitetään olevan, tai sitten se koostuu vain Englannista, joka on muuttunut diktatuuriksi.
Nälkäpelin ensimmäinen ja toinen kirja olivat hyviä. Kolmas teos sen sijaan oli kaamea, laiskasti tehty, täynnä Katniksen pakkomielteistä peetapeetapeeta-vatvomista (kun luulisi sodan aikana olevan Peetaa isompiakin ongelmia) ja lapsellisesti kirjoitettua vallankumousta, jonka kiinnostavampia asioita ei Katniksen näkökulman vuoksi edes päästä näkemään. Onneksi Collinsin esiosa kirja, joka sijoittuu 65 vuotta aikaan ennen triologian tapahtumia päähenkilönään presidentti Snow nuorena miehenä, oli paremmin ja hieman "aikuismaisemmin" kirjoitettu.
Minun on henkilökohtaisesti vaikea hyväksyä sitä, että genren pitäisi nimensä mukaan olla kiinnostunut tieteestä, mutta siihen lukeutuvissa teoksissa on hyvin epätieteellistä ja täynnä loogisia aukkoja olevaa maailmanrakennusta. En tarkoita että kaiken pitäisi olla fiktiossa totta tai että joka ikinen yksityiskohta pitäisi selittää auki, vaan että jos valitaan keskiöön joku konsepti, olisi sitä mielestäni järkevää seurata johdonmukaisesti ja todellisesta tieteestä inspiroituen. Aivan hatusta heitetyt asetelmat, joista seuraa mielivaltaisia ja laiskasti kehystettyjä asioita, pitäisi kategorisoida ennemmin johonkin maagiseen realismiin tai fantasiaan. Niiden kutsuminen "tieteiskirjallisuudeksi" vain siksi että kyse on teknologiasta tai avaruudesta näyttäytyy minulle älyllisesti epärehellisenä poseeraamisena, jossa sekalainen teknologiateemainen huttu saadaan brändättyä muka tietoa ja ajattelua arvostavaksi kirjallisuudeksi. Varmasti scifi genrenä sisältää aidosti tieteestä ponnistavia ja filosofisesti kunnianhimoisia teoksia jotka ovat samalla hyvää kaunokirjallisuutta, en vain ole sattunut testaamaan yhtään niistä, kun en juuri genreä lue. Saa toki suositella.
PoistaMielenkiintoista kyllä kuulla näkökulma sarjan koko kaareen, mutta harmi tietysti että loppu latistui. Kaipa nykyään erityisesti aallonharjalla olevien sarjojen viimeisiä osia ehditään kypsytellä niin vähän, että puolivalmistakin julkaistaan.
Kiitos vastauksesta! :) Dystopia-kirjallisuudesta Orwellin vuonna 1984-teos voisi ehkä kiinnostaa, jos et ole vielä lukenut. Ja ymmärrän, mutta samalla tavalla luokittelujen alle lasketaan usein teoksia, jotka ei sinne teknisesti kuulu varsinkin nuorten kirjallisuudessa, en ajattelisi sitä sen syvällisemmin. Vähän niin kuin Star Wars-elokuvien ajatellaan usein olevan science-fiction leffoja, vaikka oikeammin ne ovat avaruuteen sijoittuvia fantasia-elokuvia. Omasta mielestäni Nälkäpeli toimi ihan hyvin sellaisenaan ainakin 2. ensimmäisen osan ajan. Muuten mitä nyt luin arvion uudestaan, niin itse en ainakaan muista, että Katniss olisi ensimmäisessä kirjassa rakastunut Peetaan. Pikemminkin kyse oli enemmän olosuhteiden sanelemasta pakosta ja esityksestä kameroille. Toki ehkä ihastustakin oli, mutten kutsuisi sitä rakastumiseksi. Siksi Peeta suuttuu Katnikselle kirjan lopussa kun ei ymmärtänyt koko juttua esitykseksi ja Katniss ajattelee, ettei Peeta ollut reilu, sillä he olivat toisilleen vieraita, vaikka hän kaipaakin häntä.
PoistaKyllä, kolmannen kirjan kohdalla tuli todellakin sellainen tunne, että kirjailijalle oli tullut kiire kirjoittaa sarja päätökseen. Mutta vuonna 2020 julkaistu esiosa oli kyllä huolella tehty, kiinnostava katsaus Nälkäpelin varhaisempaan historiaan. Ja hattua kirjailijalle siitä, että osasi kunnolla yhdistää esiosan tapahtumat saumattomasti samaan maailmaan lähes vuosikymmen alkuperäisen triologian kirjoittamisen jälkeen, eikä tarina sorru samoihin virheisiin kuin mitä esiosissa usein käy (kuten Harry Potterin esiosana toimineille Ihmeotus-elokuville). Ja sinänsä oli kiinnostavaa, että protagonistina Snow oli lopulta aika samantyyppinen päähenkilö kuin Katniss.
Ehkä asiaan tosiaan liittyy sitten se, että en ole paljon tätä genreä lukenut, lähinnä kuullut keskustelua siitä. Omat kokemukseni ovat olleet suurelta osin ristiriidassa kuulemani kanssa, mikä on sitten jäänyt hämmästyttämään ja tätä hämmästystä olen tässä(kin) blogitekstissä yrittänyt sanoittaa. Romanssiosuutta en osaa enää sen tarkemmin analysoida, kun tässä viidessä vuodessa yksityiskohdat ovat päässeet jo pitkälti unohtumaan, mutta vuonna 2018 olin sen romanssina silti lukenut - itse noin yleisesti pidän myös ihastuskuvaustakin romanssijuonena.
PoistaEsiosa kuulostaa tosiaan mietitymmältä. Tuskin sitä luen, koska melkein tuntuisi että trilogia pitäisi olla kokemuksena alla, ja se taas ei kiinnosta ollenkaan. Mutta näyttäisi siltä, että esiosilla on eroa - onko kypsytelty maailmaa ja ideaa samalla kun palattu aiheeseen, vaiko vain tuutattu jotakin pääteosten kanssa riittävän samanlaista markkinoille, kun kysyntä on vielä korkealla.
Mielestäni on ihan vain hyvät että tuot näkökulmaasi esille ja nostat esiin uusia pointteja. :) Kaikki lukevat ja tulkitsevat lukemaansa eri tavalla, samaa teosta voi analysoida niin eri tavoin. Siksi itsestäni ainakin on hauskaa lukea muiden tekemiä arvioita ja huomioitani lukemistani teoksista, kun niistä voi löytää usein asioita, jotka itseltä jäännyt huomaamatta.
Poista"itse noin yleisesti pidän myös ihastuskuvaustakin romanssijuonena."
Joo, samaa mieltä, muistelin vain että se kunnon "rakastuminen" tapahtuu vasta 2. kirjan lopussa. Sinänsä kiinnostavaa, että kirjailija itse ei alunperin halunnut kirjoittaa Nälkäpeliin kolmiodraamaa/romanssia, mutta joutui sisällyttämään sen tarinaan kustantajan vaatimuksesta. Ehkä Houkutus-sarjan kolmiodraaman suosiolla oli tähän jotain vaikutusta? Olisi kyllä ollut kiva tietää, millainen Katniksen tarina olisi voinnut olla ilman pakollista romanssia.
Niin, näitä esiosia yleensä tehdään rahastuksen vuoksi. Nälkäpelin esiosan voi kyllä lukea ihan itsenäisenäkin teoksena. Ainakin itse luin sen täysin kylmiltään vaikka triologian lukemisesta on kulunut jo aikaa. Kirjassa on viittauksia triologian tapahtumiin (jotka olivat jossain määrin jopa hieman kiusallisia), mutta oli se ihan hyvin kirjoitettu esiosatarina. Kirjoja nyt ei tule mieleen, mutta jos Nälkäpelin kaltaiset tarinat muuten kiinnostaa, niin netflixistä katsottavissa oleva Squib Game-sarja on ehkä enemmän aikuisten makuun oleva "Nälkäpeli", joka sijoittuu ihan nykymaailmaan.
Hyvää uutta vuotta! 💖💖💖💖
Mukava kuulla! Minustakin kirjablogien parhainta antia on kirjan herättämien ajatusten pohtiminen, se kiinnostaa minua sekä kirjoittajana että blogien lukijana. Lisäksi blogini on lukupäiväkirja, jonka kautta voin myöhemmin itsekin palata kirjojen herättämiin ajatuksiin.
PoistaVarmasti on ollut vaikutusta. Muistelen, että tuohon aikaan nuorten aikuisten kirjallisuudessa, sarjoissa ja elokuvissa on kolmiodraama ollut yksi peruselementtejä. Juonielementtinä se on minusta aika neutraali, mutta hyvät toteutukset ovat harvassa.
Squid Gamesta olenkin kuullut, mutta ei ole tullut toistaiseksi katsottua. Ehkäpä se on juuri tuo, että en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut dystopioista. Black Mirrorin alkukaudet tekivät vaikutuksen, mutta loppukausista alkoi tulla ennalta-arvattavia ja melko väljähtäneitä, kun fokus siirtyi yhteiskunnallisesta kommentaarista yksilötarinoihin.
Kiitos samoin!
💖💖💖💖💖
Poista