Suzanne Collins: Nälkäpeli

Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli. Siinä nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on pelin voittaja. 

Nälkäpeli-trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katniss Everdeenin kyvyt joutuvat koetukselle. Hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa...

Ensimmäinen kosketukseni Nälkäpeliin oli suunnilleen vuonna 2010 kun yksi kaveriporukkani jäsen oli lukenut sarjan ja tykästynyt siihen. Hän kertoi koulussa pitäneensä siitä kovasti ja suositteli sitä meille muillekin. Silloin se tietysti oli vielä aika tuntematon sarja, yksi "nuortenkirjasarja" muiden joukossa, koska edes käsite YA ei tainnut olla suuremman yleisön tietoisuudessa. Luin takakansitekstin ja mietin, että jaa, ehkäpä joskus. 

Asia muistui mieleeni jälleen pari vuotta myöhemmin, kun sarjan ensimmäisestä osasta tehty elokuva lämäytti Nälkäpeli-villityksen myös suomalaisen lukijakunnan tietoisuuteen. Silloin muistelin, että miksi ihmeessä tämä nimi on niin tuttu, ja tajusin, että sehän oli sama kirja, josta olin kuullut ystäväni suosittelemana. Kun tilasin muutamia koulukirjoja, laitoin samalla uteliaisuudesta tilaukseen myös Nälkäpeli-pokkarin, joka oli juuri ilmestynyt uutena, elokuvakansin koristeltuna painoksena. 

Luin teoksen siis ensi kerran vuonna 2012. Tuolloin muistan pitäneeni siitä - en mitenkään älyttömästi, mutta yllättyneeni positiivisesti - joskin dystopiakehys vähän latisti kokemusta. En ollut silloin mikään dystopian ystävä, enkä ole edelleenkään, mistä hieman lisää hetken kuluttua. Mutta muistan päähenkilö Katniss Everdeenin tehneen vaikutuksen, sillä hän oli päähenkilönä ihanan epätäydellinen ja maanläheinen verrattuina tavallisesti nuorten fiktiossa kohtaamiini sankarittariin. 

Nyt uudemmalla lukukerralla huomasin saman: Katniss oli päähenkilöksi yllättävän mukava, eivätkä hänen tekemisensä ärsyttäneet mitenkään erityisesti. Ei sillä, että Katniss olisi mitenkään erityisen moniulotteinen hahmo, mutta esimerkiksi hänen perhedynamiikkansa oli ihan kiinnostava ja astetta kiinnostavampi kuin perinteisesti nuorten tai nuorten aikuisten kirjallisuudessa. Lisäksi hahmon käytännönläheisyys ja terve järki vain olivat kertakaikkisen virkistäviä niin ikään genren keskiarvoon verrattuna.

Nälkäpeli on siitä merkityksellinen teos, että samalla tavoin kuin Harry Potter sai aikaan taikakoulu-variaatioita tai Houkutus-sarja toimi paranormaalin romantiikan megasuosion laukaisijana, Nälkäpelistäkin tuli omanlaisensa valtagenren määrittäjä. Tällä kertaa eskapismin sijaan oli tarjolla (ainakin näennäistä) yhteiskunnallista tiedostavuutta dystopian muodossa. Toki, kuten yleisesti tiedossa on, se muistuttaa juonellisesti Takami Kōshunin romaania バトル・ロワイアル (Battle Royale) vuodelta 1999 (josta on useita adaptaatioita), mutta mitä ilmeisemmin länsimaiselle suurelle yleisölle tällainen asetelma oli ihan uusi juttu, kun Nälkäpeli ilmestyi vuonna 2008.

Olen jo joskus aiemmin avannut vastahakoisuuttani dystopiakirjallisuuden (ja usein myös scifin) äärellä, mutta kertaan sen nyt tässä vielä uudelleen. Ongelmani siis usein on, että dystopiat ovat kertakaikkisen epäuskottavia ja lähinnä paljastavat kirjailijan oman ajattelun rajoittuneisuuden. Nälkäpelin dystooppisessa maailimassa on muutamia irrallisia osuvia elementtejä (esimerkiksi liittyen toiseuttamiseen ja nykypäivän mediamaisemaan), mutta enemmän se herättää vain kysymyksiä. 

Nuorten (aikuisten) fantasiassa vastaus epäloogisuuksiin on aina selvä - "taikuus" - mutta kun vastaus onkin "tiede", kysymykset monistuvat kertaheitolla. Miten tiede on kehittynyt näin pitkälle näissä olosuhteissa? Mistä saadaan energia tähän kaikkeen? Miksi tämä edistynyt teknologia muistuttaa näin paljon nykyteknologiaa, myös sen ongelmallisimpia osia (esim. saastuttavat liikennevälineet)? Mitä on tapahtunut lopulle maailmalle? Miten talous oikein toimii? Keitä nämä eliittiin kuuluvat ihmiset ovat, miksi he ovat eliittiä? Ja niin edespäin. 

Käytännön esimerkkinä maailmanrakennuksen aukoista toimikoot Nälkäpelin Panem. Siinä nykyinen dystopia on muodostunut sen jälkeen, kun "aiemmin Pohjois-Amerikkana tunnettu" alue on joutunut hirvittävien luonnonmullistusten kouriin. Sen jälkeen on tapahtunut... jotain (tätä ei koskaan avattu ensimmäisen osan aikana), jonka seurauksena samaisen tuhoutuneen yhteiskunnan tilalle nopeasti noussut yhteiskunta on saanut älyttömät energia- ja teknologiakapasiteetit, joilla hallita kaikkia muita alueita. Eli... tuhosta on seurannut välittömästi huikeasti teknologisesti edistyneempi yhteiskunta (ja kuten dystopiaan kuuluu, myös epäreilumpi yhteiskunta). 

Periaatehan fantasiakirjallisuudessakin on se, että taikuuden ja muun tavallisen elämän ylittävän avulla luodaan ajatuskokeita ja paralleeleja, joilla käsitellään todellisia aihepiirejä, kuten moraalia, yhteiskuntaa ja psykologiaa. Periaatteessa dystopia toimii samalla tavoin, mutta tilanteet on vain kehystetty toisin. Olen kuitenkin aika skeptinen, että dystopia voisi mielekkäästi palvella tätä tehtäväänsä, jos sen lähtöolettamat ovat räikeän epäloogisia. 

Jos esimerkiksi teoksen kysymyksenasettelu perustuu loogisesti ja (sosiaali)psykologisesti epämääräisiin rakennelmiin, tuntuu se minusta vain tekosyyltä keksaista joku eriskummallinen tilanne, jossa vaikka kaksi epätodennäköistä hahmoa voidaan pusertaa romanssiin tai muuhun vuorovaikutukseen mitä epäluonnollisimmilla tavoilla. Vaikka teemaksi nousisi vain perinteinen yhdysvaltalainen "erityisyksilö kukistaa pahan valtakoneiston" -narratiivi, sekin tuntuu keinotekoiselta. Kirjailijan manipuloima leikkikenttä häämöttää taustalla liian räikeästi, eikä tarinaan uppoudu. 

En tiedä miksi, mutta minusta jokaisen dystopian tulisi olla lähtökohtaisesti mahdollinen dystopia, jotta sillä voitaisiin sanoa yhtään mitään oleellista. Näissä "paha keskushallinto valvontasysteemi ylivoimainen teknologia-armeija" -kavalkadeissa itse yhteiskunta jää turhan usein minusta toissijaiseksi. Dystopialla käsiteltiin genren alkuaikoina yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja kipukohtia, mutta nykyään koko dystopia tuntuu etenkin YA-genressä olevan vain näppärä tapa rakentaa joku hutera kehys päähenkilön sankarillisuudelle. Mitä älyttömämmät ja kaavamaisemmat puitteet, sen parempi. Ihmisyyden monimuotoisuus jää jalkoihin tällaisessa yhteiskunnan kuvauksessa, joka köyhdyttää teoksen kokonaiskuvaa entisestään. 

No, takaisin Nälkäpeliin. Siinä dystopia ei ole typerimmästä päästä, mutta ei silti selviä puhtain paperein ainakaan omissa silmissäni. Mutta jos keskitytään muuhun kuin itse dystopiaan, juonihan on vetävä. Katniss päätyy taistelemaan sisarensa sijaan nuorten taisteluareenalle Nälkäpeli-kisoissa ja siinä sivussa paitsi aloittaa kapinallisen käytöksen valtaapitäviä kohtaan myös rakastuu ihan väärään heppuun eli kilpakumppaniinsa. 

Itse romanssihan ei ole mitenkään surkea - on itse asiassa uskottavaakin, että juuri äärimmäisissä olosuhteissa romanssi leimahtaa kahden hyvin erilaisen ihmisen ympärille. Sitä ei myöskään ole toteutettu mitenkään yltiöromanttisesti, sillä Katniss ei ole mikään haihattelija. Virkistävää sekin. Kuitenkin loppupuolen painotus romanssiin vähän vei terävyyttä itse tapahtumilta, eli yhteiskunnan ensimmäisestä huojahduksesta, jonka Katniss saa aikaan. 

Lopussahan tietysti Katniss voittaa Nälkäpelin ja vieläpä niin sisäsiististi, että hänen voi varsinaisesti sanoa tappaneen vain yhden kilpakumppaneistaan - silloinkin vain välittömästi sen jälkeen, kun tämä on surmannut hänen liittolaisensa. Hänen moraalinen selkärankansa - asia, jota ilmeisesti juuri kenelläkään aiemmalla kilpailijalla ei jostain syystä ole ollut - on siis myös implisiittisesti se syy, miksi juuri hän on aito uhka vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle. 

Näkisin, että kirjan teemana on tavallinen nykydystopian gospel: että yksikin ihminen voi tehdä suuria ja kellistää sen yksiselitteisen pahan ja epäreilun keskushallinnon. Täytyy olla vain inhimillisempi kuin muut, niin on mahdollisuuksia oikeaan suuruuteen. Tämä on tietysti sellainen sanoma, jota ei voi juuri mitenkään soveltaa nykypäivän yhteiskunnalliseen toimintaan, sillä se on aivan liian fiilistelevä ja yksioikoinen. Dystopiakirjallisuus kapinoineen ei siis mitenkään haasta nykyistä vallitsevaa valtarakennelmaa eikä ole sille vaaraksi. Tällainen nuorten (aikuisten) dystopia taipuu paljon paremmin identiteetin rakenteluun, ja yhteiskunnallisuus on vain ylevä fantasia, jolla saa parhaimmillaan tiedostavan leiman. 

Lukuromaaninahan Nälkäpeli on oikein mukiinmenevä. Sen draaman kaari on yksinkertainen ja turvallinen, elementit helppoja sisäistää ja teksti vaivatonta. Tässä lukemassani suomennoksessakaan ei mikään tökkinyt, vaan sivut kääntyivät näpsästi. Katnissin ensimmäisen persoonan kerronta on pääosin oikein sujuvaa, vaikka muutaman kerran kirjan aikana herää kysymys, miten Katniss voi tietää kerrottuja asioita - hän esimerkiksi viittaa ruokalajeihin tai teknologiaan, joiden kanssa ei mitenkään ole voinut olla tekemisissä. Joka tapauksessa kömmähdyksetkin olivat pieniä ja helposti ohitettavia, hahmot sopivasti karrikoituja siten, ettei psykologista syvyyttä jäänyt oikein edes kaipaamaan - etenkin, kun Katnissiin oli kuitenkin panostettu tälläkin saralla. 

Minusta tuntuu, että en taida lukea trilogiaa koskaan loppuun. Olen katsonut toisesta osasta tehdyn elokuvan, jonka jälkeen totesin, että tämä ei taida olla minulle. Nimittäin romanssin ottaminen yhä keskeisemmäksi osaksi sarjaa, uuden Nälkäpeli-ottelun järjestämisen väkinäisyys sekä yhteiskunnallisten levottomuuksien epäuskottava kuvaus jäivät kakkososasta selkeimmin mieleen. Joten koen nyt kuitanneeni osani yleissivistyksestä virkistettyäni vielä muistiani tämän ensimmäisen romaanin kanssa ja vien sen samoin tein kierrätyshyllyyn odottamaan uusia lukijoita. 

Nälkäpeli-trilogia:
Nälkäpeli
Vihan liekit
Matkijanärhi

---

Suzanne Collins 2008/2009: Nälkäpeli
Suom. Helene Bützov
WSOY. Helsinki. 
389s.

Kommentit

  1. Erinomaista analyysiä sinulla. Minä luin myös kaksi seuraavaa osaa, mutta lukemisen olisi hyvin voinut jättää tähän ensimmäiseen osaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kommentista, lienet oikeassa tuosta jatko-osien lukemisesta.

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdintaa! Kirjoitat niin hyvin, että tulin uteliaaksi ja kurkkasin profiiliasi ja kyllä, näin sitä kirjallisuustieteen maisteri näköjään toisen tunnistaa.

    Mielestäni kontrafaktuaalit eli mitä jos -skenaariot ovat kaiken mielikuvituksen alku ja juuri. Scifi, fantasia ja dystopiat ovat laajennettuja kontrafaktuaaleja. Vaikka joskus tuntuu siltä, ettei maailmasta kerrota ihan kaikkea ja sitä jää ihmettelemään että miten jokin on mahdollista, on hyvä muistaa, ettei kirjoissa koskaan selitetä muutenkaan ihan kaikkea. Jotakin on pakko aina jättää lukijan mielikuvituksen varaan ja luottaa siihen, että lukija on tarpeeksi suopea yrittääkseen ymmärtää.

    Ymmärrän tarpeesi sille, että dystopian tulisi olla lähtökohtaisesti mahdollinen. Selkeästi epäloogiset ja mahdottomat skenaariot ovat turhauttavia. Mutta missä ovat mahdollisuuden rajat? Se, mikä nyt vaikuttaa mahdottomalta, voi sekin olla eräänlaista ”mielikuvituksen puutetta” :) Itse en nähnyt Nälkäpelin maailmaa ollenkaan sinä kaikista epäuskottavimpana. Voin kuvitella, miten teknologia voi hyvinkin kukoistaa jollakin alalla, mutta silti perustua johonkin niin vanhanaikaiseen kuin kivihiileen, erityisesti sivilisaation kokeman romahduksen/pullon kaulan jälkeen. Otin Nälkäpeli-sarjassa aika annettuna, että Capitolin teknologia on suurimmaksi osaksi jo ajalta ennen Panemia. Yhteiskunta, jossa suuret massat ovat lähes orjan asemissa, on toisaalta myös erittäin ihanteellinen tieteen kehitykselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähinnä se oli yritys sanoittaa jotain epämääräisiä karttelufiiliksiä. Ja kappas!

      En kyllä koskaan ole lukenut kirjaa, jossa selitettäisiin aivan kaikki tarinamaailmasta ja siitä huolimatta koen lukeeni moniakin onnistuneita kirjoja ja viihtyneeni niitten parissa, se ei siis minustakaan ole ongelma. Sen sijaan syy selityksen kaipuulleni lienee genren nimessä. Dystopia on suurimmassa osassa tapauksia tieteisfiktion alagenre. Tiede on asioiden selittämistä. Jos tieteiskirjallisuudessa ei anneta selityksiä, mitä koko genrellä edes tekee? Kontrafaktuaalit liittyvät minusta tähän olennaisesti, sillä scifissä on usein kyse osittain tai kokonaan fiktiivisten selitysten antamisesta ja niiden hypoteettisesta tutkiskelusta. Jos hypoteesi ja skenaario ovat täysin älyttömiä, mikä sen tieteen rooliksi jää?

      Lähtökohtaisesti mahdottominta Nälkäpelissä ei ollut epälooginen tieteellinen kehitys, vaan sen esittämisen tapa, joka oli esimerkki laiskahkosta maailmanrakennuksesta. Samasta skenaariosta olisi saanut paremmankin.

      Mutta minusta dystopiakuvauksissa usein "pahin" vika ei ole teknologia (vaikka senkin huolimaton kuvaaminen ärsyttää), vaan sosiaalipsykologinen mahdottomuus. Ihminen ja ihmiskunta taipuu moneen, mutta jos vaikka Outolinnun tapaan ihmisillä on käytännössä yksi ainoa luonteenpiirre, niin... Ei. Ihminen ei vain toimi siten. En näe, miten tällaisella narratiivilla saadaan sanottua mistään mitään (ainakaan ilman hirveitä määriä ironiaa ja kokeellisuutta).

      Poista
  3. Luin Nälkäpelin "yleissivistyksen" vuoksi, jos tässä yhteydessä voi tätä sanaa käyttää! En ollut erityisen ihastunut, kai tämä on enemmän sellainen kirja josta lapset/nuoret pitävät, mutta joka ei aikuiselle lukijalle anna paljoa. Mikä ei ole hyvä selitys, mutta paremminkaan en osaa nyt asiaa muotoilla. Olin yllättynyt sankarittaren valinnasta lopussa, luulin että hän ottaisi juuri sen toisen miehen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On Nälkäpeli ainakin minun mielestäni yleissivistystä, se kun on YA-kirjallisuuden yhdenlainen klassikko jo. Nuorille tai nuorille aikuisillehan tämä on suunnattu, ja niissähän usein keskiössä on kasvutarina ja jonkinlainen voimaantuminen, mikä sitten osaltaan vie tilaa muilta teemoilta. Sen takia ne ehkä voivat tuntua "köyhiltä" aikuislukijasta, tai näin olen itse ainakin pohtinut.

      En ole sarjaa tosiaan tämän enempää lukenut, joten en ole tietoinen, mikä Katnissin miesvalinta sitten lopulta oikein on.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat