Stefano Benni: Keplo

Keplo on Stefano Bennin hulvaton "elämäkertaromaani", humoristinen seikkailu, jossa todellisuus ja puhdas fiktio sekoittuvat herkulliseksi keitokseksi.  

Keplo kasvaa omalaatuisessa vuoristokylässä. Kuten kaikki kylän lapset hän jakelee hyväntuulisia luunappeja, vastaa saamiinsa liimaläimeihin tuplalopezein, oksentaa paahdettuja pähkinöitä keinukarusellissa, kuuntelee puolella korvalla kokopäivätoimisia rähinäfilosofeja ja päihtyy pormestarin vaimon Kultahuulen alushameen pilkahduksesta - mutta rakastaa suloista Selenea. 

Vanhempana hän lähtee Bolognaan ja osallistuu muiden mukana vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksiin, mutta hänen tilanteensa on jokseenkin toisenlainen kuin opiskelutovereitten: hänellä on kello, joka ei mittaa aikaa vaan näyttää välähdyksiä tulevasta. Sen hän on saanut poikasena koulumatkalla tapaamaltaan jumalalta, joka sekin oli hyvin toisenlainen kuin totutut...

Olen lukenut useampia maagisen realismin genreen solahtavia teoksia, mutta kokemukseni niistä ovat olleet ristiriitaisia. Parhaimpia muistoja on Saramagon Kertomus näkevistä, jossa epäsuoralla kerronnalla luotiin maagiselle realismille suorastaan lumoavan tehokkaat puitteet. Etäiseksi ja turhan näkyvästi kikkailevaksi jäi taas Calvinon Jos talviyönä matkamies, joka kommentoi lukemista, kirjoittamista ja kertomista kollaasimaisella metatekstuaalisuudella. 

Voisinkin mainita alkusanoiksi ennen itse Keploon syventymistä, että periaatteessahan maaginen realismi on siitä kiinnostavaa, että se on  genrenä arvostettu ja usein varsin suuria aiheita käsittelevä, leimallisesti eteläamerikkalainen genre. Äkkiä ei tule mieleen mitään muuta Nobel-palkinnoille asti päässyttä genreä, joka olisi nykymuodossaan kehitelty pitkälti postkolonialistisissa yhteiskunnissa. Siinä mielessä maagisen realismin laaja suosio ja arvostus on jännittävä ilmiö. Toisaalta lukijakuntaakin on melkoisesti.

Toki tietysti genren suosioon ja arvostukseen vaikuttaa sekin, että myös Välimeren rantojen romaanisilla kielialueilla tuotetaan paljon maagista realismia - itsehän olen lukenut oikeastaan vain Portugali-Italia-akselin maagista realismia. Mutta ehdottomasti täytyisi jossakin vaiheessa tutustua myös eteläamerikkalaiseen maagiseen realismiin, tai muuten jää aika yleissivistymättömäksi. Maagista realismia tietysti kirjoitetaan eri puolilla maailmaa, myös Suomessa, mutta genre se on sidottu erityisesti historialtaan ja käsittelytavoiltaan eteläamerikkalaiseen kirjallisuusmaailmaan. Listan ykkösenä on tällä hetkellä García Márquezin klassikko Sadan vuoden yksinäisyys.

Tästä päästäänkin kirjailija Stefano Benniin, joka on paitsi kotimaassaan Italiassa suosittu kirjailija, myös ulkomailla palkittu ja paljon käännetty. Keplo on hänen eräänlainen omaelämäkerrallinen teoksensa, jossa kuitenkin vilahtelee paljon satuolentoja, hurjia käänteitä ja lisäksi aivan kaikenlaista haaveilua niiden varsinaisten tapahtumien ohella. 

Nythän on niin, että omistan jo ennestään yhden Bennin teoksen, Elianton. Olen tainnut lukea sen joskus teini-ikäisenä kerran, ehkä kahdestikin, mutta juuri mitään en siitä muista. Se oli jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, mutta kanssani niin kovin eri aaltopituudella, että olin suurimman osan ajasta lähinnä hämmentynyt. Siinä oli toki todella omaperäinen tunnelma, mutta Bennin hullutteleva tyyli ei onnistunut iskemään kohtiin, jotka olisivat varsinaisesti resonoineet.

Nyt Keplon kohdalla oikeastaan törmäsin samaan ilmiöön. Fiktion ja elämäkerrallisuuden sekoitus oli parhaimmillaan oikein viehkeää, mutta jotenkin päähenkilön maailmankuva ja teoksen ihmiskuva olivat vaikeita tunnistaa ja siten myös oikeastaan kaikki hahmot jäivät etäisiksi. Pikemminkin lukukokemuksen aikana tulivat mieleen ne monet monituiset lukemani ja katsomani nuoruuden kuvaukset, joissa ei ole ollut yhtikäs mitään tunnistettavaa. Tosin Keplossa oli yksi nuoruudesta tuttu asia: paikat ja ihmiset muuttuvat kovaa tahtia, niin myös päähenkilö itse. 

Noin yleisesti luin Keploa sellaiset kulttuurillisesti havainnoivat "vai niin, kiintoisaa" -lasit nenälläni, koska varsinaista tunnereaktiota ei missään vaiheessa syntynyt. Keplon ansioksi on kuitenkin luettava sievistelemätön ote nuoruuteen ja arjen rosoisuuteen. Päähenkilöllä on epäsovinnaiset jutut ja epäsovinnaisia tapoja, ja ne hyväksytään riemukkaasti osaksi elämää. Juuri mikään ei ole kuin elokuvissa, mutta aina joskus joku asia menee mukavasti. Suuri osa ajasta käytetään ihmissuhteisiin ja ympäristön ja oman itsen muutosten havainnointiin - oikein uskottava nuoren näkökulma siis. Tosin sukupuoliroolit olivat sekä tapahtuma-ajasta että kulttuurista johtuen melko ahtaita.

Benni tunnetaan erityisesti satiirikkona, mutta tässä teoksessa satiirinen sisältö jäi nähdäkseni sivuosaan, vaikka kyllä sitä oli huomattavissa aina siellä täällä. Erityisesti hahmojen kuvauksessa oli pieniä satiirisiivuja, jotka piikittelivät tiettyjä ihmistyyppejä, ammatteja tai organisaatioita, mutta pääasiassa hahmoista oli pyritty tekemään sen verran arkisia, etteivät he kuitenkaan pelkistyneet satiirin välikappaleiksi. Pikemminkin satiiri oli Keplon yleismauste, kevyesti ripoteltuna. 

Aloin lukemisen aikana pohtia, että vaikka Keplo ei nyt oikein osunutkaan omaan lukumakuuni, tämä voisi olla ehkä oikeinkin hyvä kirja vaikkapa hauskaa luettavaa kaipaavalle teini-ikäiselle. Kirjan kolmensadan sivun pituus on tietysti aika uhkaava vähemmän lukevalle, mutta toisaalta kirja on jaettu noin sadan sivun osiin - luettavana voisi olla vaikkapa yksi osa. Joten suosittelen kaikkia nuorille kirjoja vinkkaavia tutustumaan Keploon ja harkitsemaan sen sisällyttämistä vinkkilistaan. Se on pohjimmiltaan pikkukylässä kasvavan nuoren miehen hilpeä ja arkinen kasvutarina, josta oikeaan kohderyhmään kuuluva voisi saada irti paljon minua enemmän. 

---

Stefano Benni 2001/2004: Keplo
Suom. Laura Lahdensuu
Loki-kirjat. Helsinki.
335s.
Kansi: Anne-Mari Paakkari / Niko Aula