Jari Järvelä: 66 luuta



Tsaari valehtelee itsensä töihin Heinlahden palvelutaloon. Vaikka hänellä ei ole hoitokokemusta, hän uskoo tulevansa toimeen puhuvien eläinten kanssa. Hän kohtaa Törmän, entisen taksikuskin, joka kaipaa auto-onnettomuudessa kadonneita jalkojaan. Miesten ympärillä elää omaa elämäänsä suuri palvelutalo, jossa jokaisessa huoneessa eletään eri todellisuutta, omaa aikakautta. Ja jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää.  
Novellistina tunnetun Jari Järvelän ensimmäinen romaani on mustan huumorin sävyttämä kertomus kahden miehen ystävyydestä, muistin oikullisuudesta ja ihmisen vajavaisuuden eri lajeista. 

Kun aloitin Järvelän teoksen - täysin sattumalta, yhtään mitään aiheesta etukäteen tietämättä - ensimmäinen ajatukseni oli, että nytpä on jotenkin freesiä nykykirjallisuutta. Että mitä, toisin kuin suuressa osassa nykyproosaa tässä ei juosta sen "runollisuuden" perässä tai tuputeta kauniiksi aforismeiksi taipuvaa vertauskuvallisuutta, vaan ollaan sellaisessa kotoisan nuhjuisassa miljöössä elämän ja arjen karumpien puolien äärellä. 

Sitten kävin katsomassa julkaisuvuoden, ja kappas: luinkin kaksikymmentä vuotta vanhaa kirjaa. Toisaalta se käy järkeenkin, sillä jotenkin teoksessa on varsin erilainen, sanoisinko laman sävyttämä tunnelma, jossa arki tosiaan on korutonta ja ihmiset keskittyvät pitämään huolen omasta pärjäämisestään. Erityisesti työelämän kuvaus on varsin raadollista. Ei nyt sentään inhorealistista, mutta melko reippaasti takakansitekstinkin mainitseman mustan huumorin kohteena. 

Vaikka tämä toki kuulostaa synkältä, on 66 luuta sävyltään yllättävän pehmeä. Vaikka toinen päähenkilöistä, Törmä, elää jalkojensa menettämistä aina vain uudelleen ja korkeakoulutettu Tsaari havahtuu säännöllisten tarpeeseen hyläten aiemman elämäntapansa ja pitkälti myös koulutuksensa, tekstin lävitse huokuu kaiken aikaa ilkkumaton tai moralisoimaton myötätunto. Että tällaisia me ihmiset olemme, joskus alakynnessä maailmaan ja itseemme nähden, mutta silti voimme kohdata toisemme. 

66 luuta yhdistää jotenkin varsin miellyttävästi vaikeiden aiheiden käsittelyn osuvaan mustaan huumoriin. Musta huumori ei ole kyynistä, vaan ennemmin sievistelystä poispäin nojaavaa, maanläheistä "totuuksien laukomista"; esimerkiksi Tsaari ei työpaikassaan saa varsinaista perehdytystä vaan vain "ulkoa opeteltavan" kansion täynnä selittämättömiä lyhenteitä, mikä estää häntä tekemästä työtään. 

Aihepiiriltään teos on siinä mielessä kiinnostava, että toinen päähenkilöistä on liikuntavammainen. Vammaisuus päähenkilön (tai kirjailijan!) ominaisuutena tuntuu olevan aika harvinaista, vaikka toki syytän myös melko harhailevia lukutottumuksiani, joissa ei ole tarpeeksi suunnitelmallisuutta, jotta tulisi luettua tarpeeksi erilaisista taustoista tulevia kirjailijoita. Tässäkin teoksessa vammaisuudesta kirjoittaa vammaton kirjailija. 

Kiinnostaisi tietää, miltä teos vaikuttaisi onnettomuudessa liikuntavammaiseksi päätyneen henkilön lukemana. Näin vammattomana ottaa vain kaiken lukemansa "totena" - niin totena kuin ylipäätään kaunokirjallisuuden nyt ottaa - eikä osaa tarpeellisissakaan kohdissa kyseenalaistaa narratiivia. Sen kuitenkin itse olin havaitsevinani, että 66 luuta esittää vammaisen hahmonsa hyvin inhimillisesti, ei karsi pois rosoa tai toisaalta ylikorosta sitä. Menetys ei aina jalosta eikä tsemppaaminen innosta, mutta silti voi olla hyvää seuraa ja tärkeä ihminen.

Keskeinen teema teoksessa on muisti ja identiteetti, joita käsitellään muistisairauden eri muotojen ja ilmenemistapojen kautta - teos sijoittuukin hoitokotiin, jossa suuri osa asukkaista on muistisairaita. Loppupuolta kohti painutaan yhä syvemmälle ihmismielen uumeniin ja arjen tavalliset kuviot alkavat pikku hiljaa heittää paikoin unenomaisinkin sävyin. Huojunta ei silti teoksen maailmassa ole kuin merkki siitä, että muutosta tapahtuu ihmisissä ja siten myös ihmisten välisissä dynamiikoissa. Teos päättyy sen tyyliin sopivasti avoimeen tilanteeseen, mutta muutos on selvästi aistittavissa. 

Toki loppuviimetteeksi teos on lyhyt ja luettuna kevyehkö, novellimainen suorastaan, mikä esti kovin syvän porautumisen pintatason alle. Mutta toisin kuin tavallisesti minulle käy lyhyiden ja kepsujen romaanien kohdalla, 66 luuta jätti montakin mielessä pyörivää kohtaa jälkeensä. Oma keskeinen roolinsa tässä oli Järvelän kieli, joka on mukavan 90-lukulaista eikä liikaa selittele, vaan antaa tapahtumien puhua puolestaan. Järvelän kerronnassa on heti kotoisaa. 

Tämän välipalan perusteella olen kyllä kiinnostunut lukemaan Järvelää enemmänkin. Sinne siis menee lukulistan jatkoksi epämääräinen merkintä "jotain Järvelää". Mutta ainakin 66 luuta vakuutti tietynlaisella vilpittömyydellään. Ja ehkä se 1998 menee vielä kategoriaan "nykykirjallisuus". 

---

Jari Järvelä 1998: 66 luuta
WSOY. Helsinki.
Kansi: Marjaana Virta / Fennopress
197s.

Kommentit

Viikon luetuimmat