Vladimir Nabokov: Silmä

Silmän keskushenkilö on venäläinen emigrantti Smurov, nuori mies, joka juuriltaan repäistynä, alati itseään tiedostavana tuntee elämänsä tarkoituksettomuuden tuskalliseksi. Hän ajautuu itsemurhayritykseen ja vaikka epäonnistuukin, hän vapautuu omasta identiteetistään ja ryhtyy katselemaan itseään ulkopuolisen tarkkailijan tavoin. Eri ihmisten seurassa hän kokee itsensä joka kerta erilaiseksi roolihahmoksi, jokainen ihminen muodostaa erilaisen peilin, heijastaa Smurovin kuvan oman persoonallisuutensa taittamana takaisin Smuroviin. 

Näin kiireisen syksyn keskellä haeskelin jotakin taatusti nappaavaa ja nopeaa luettavaa, ja lähimmässä kirjastossa eteeni osui juuri sopiva tapaus: Nabokovin teos, jota en ollut aiemmin lukenut. Ei sillä, että olisin jotenkin erityisen edustavasti lukenut lävitse Nabokovin valtavaa tuotantoa - luettavana on ollut vain romaaneja, ja niistäkin vain viisi. Mutta sen verran vakuuttunut olen Nabokovin kielellisestä ja kerronnallisesta taidosta ollut, että taattua laatukirjallisuutta kaivatessa on tiennyt mihin suunnistaa. 

Noh, Silmä ei ole minkään Kalvaan hehkun kaltainen mestariteos, mutta siinä on paljon Nabokoville tyypillisiä aihioita. On ensimmäisen persoonan kerronta, joka upottaa lukijan syvälle kertojan (usein jollakin tavalla erikoisesti rakentuneeseen) mieleen ja sen jälkeen kaikki havainnot tarinamaailmasta taivutetaan tämän erikoisen mielen lävitse kuin valonsäteet prisman kautta. Ja varsin kauniita pikku sateenkaaria ilmaantuukin, jos nyt näin pitkälle kielikuvassa mentäisiin. 

Esipuheessa Nabokov luonnehtii Silmää arvoitukseksi, jonka muoto on ratkaisua tärkeämpää. Se on varsin osuva kuvaus tästä ajatusleikistä, jossa enemmän tai vähemmän tietoinen identiteetistä irtisanoutuminen ja toisaalta sitten sen "aidon itsen" kuumeinen metsästys tuottavat yhdenlaisen tarinan nuoruuden ja samalla siirtolaisena elämisen kriisistä.

Varsin hauskasti samainen alkupuhe kertoo, kuinka erityisesti psykoanalyytikot saavat turhaan kierrellä teosta kuin kissa kuumaa puuroa - heille ei ole siinä mitään nähtävää. Vaikka näin varmasti onkin, voisi kuvitella, että nykyaikaisella identiteettiteorialla olisi enemmän kosketuspintaa tämän teoksen kanssa. En itse ole alan (asian)tuntija, mutta olisi joskus ihan kiinnostavaa kuulla kommentteja Silmästä tästäkin näkökulmasta. Siinä kuitenkin huomataan identiteetin muokkautuvuus, monitahoisuus ja sosiaalinen ulottuvuus.

Silmässä yksi suoranaisista tarinan hahmoista on myös kuvattu venäläisemigranttien yhteisö, joka koostuu sekalaisesta seurakunnasta eri tavoin tulevaisuuden epävarmuutta purkavia ihmisiä. Toki yhteisö tuo turvaa - sen seurassa lähinnä aikaa vietetään - mutta heidän kauttaan peilautuvat Smurovin omakuvat saavat sävyjä myös erillään olon tunteesta ja suhteesta kotimaahan. Venäjän - tai Neuvostoliiton - sisäpoliittinen tilanne 1900-luvun alussa on yksi pysyvä taustasävy teoksessa. Hahmojen mielissä maa kuitenkin elää vielä Venäjänä.

Samalla Silmä on minusta tietyllä tavalla hyvin tyypillistä 1900-luvun alun kirjallisuutta: päähenkilönä on (ylä- tai keskiluokkainen) eurooppalainen mies, tapahtumapaikkana urbaani ympäristö, tapahtumasarjana jotakin päämäärätöntä seurustelua, juhlimista, huoneeseen sulkeutumista ja itsemurha(yritys) ja kaikella tällä jonkinlainen filosofinen viitekehys. Itse asiassa minusta vieläkin tuntuu, että tällainen resepti vaaditaan edelleenkin "vakavalta" kirjallisuudelta, vaikka jotkut yksityiskohdat hieman vaihtelevatkin.

Tietyllä tavalla olen jo hieman kyllästynytkin tähän keitokseen, joka yleensä ajan hengen mukaisesti jättää määrätietoisesti tietyt asiat ja näkökulmat kokonaan käsittelemättä. Ja tavallaan harmittaa kertomustyypille annettu miltei institutionalisoitu asema, jossa tällainen kirjallisuus on liki automaattisesti syvällistä ja yleisinhimillistä, oli käsittely mitä hyvänsä. Nabokov tietysti on tässä mestarillinen ja siksi häntä viitsii edes lukea, mutta noin yleisesti ottaen "angstaava urbaani keskiluokkainen mies kaupungin valoissa" on sellainen setti, jonka ohitan mielelläni.

Siten asia on vieläkin harmillisempi, että vastaava kirjallisuus naisnäkökulmasta, kuten vaikka Woolfin Rouva Dalloway, tulkitaan turhan usein vielä nykyäänkin jotenki naiskirjallisuudeksi. 1800-luvulla ajateltiin, että nainen ei vain pysty kirjoittamaan elämänpiirinsä ulkopuolisista asioista: hän on vain väylä, joka hyvin vähäisellä suodatuksella tuottaa elämänsä paperille. Ja että siten kaikki naisten kirjoittama kirjallisuus kertoo naiseudesta, ei yleisinhimillisistä aiheista (sen takia myöskään nainen ei voinut luoda kirjoittamalla oikeaa taidetta). Virhetulkinta ei ehkä enää ole näin eksplisiittisesti julistettu, mutta tulee usein mieleen, kun jokin naisen kirjoittama kirja, joka kertoo naisesta, leimataan naiseudesta kertovaksi (toki niitäkin on, mutta se on asia erikseen). Nainen voi kirjoitta yleisinhimillisiä asioita vain miehistä, näemmä. 

No, se sivuraiteista ja takaisin Nabokoviin. Silmä ei noussut ainakaan tällä lukemalla suosikki-Nabokovikseni, mutta se oli omalta osaltaan kiehtova pieni tutkielma identiteetistä - tutkielma, johon tämä suosittu urbaanin nuoren miehen tarina sopii oikein mainiosti. Noin (pienois?)romaaniksi Silmä on sopiva suupala taattua Nabokovia, jos sellaista sattuu joskus kaipaamaan, sekä melko kutkuttavasti karrikoitu väläys 1900-luvun venäläisemigranttiyhteisöstä Keski-Euroopassa. 

---

Vladimir Nabokov 1938/1968: Silmä
Suom. Juhani Jaskari
131s.