Arto Paasilinna: Parasjalkainen laivanvarustaja

Arto Paasilinna on jo käsite suomalaisessa kirjallisuudessa. Hänen nimensä on yhtä kuin vuoden taattu naurupaukku, hänen uusin hupitarinansa on se kirja joka on pakko saada ja lukea.  

Paasilinna ei hulluttele yksinomaan huvin vuoksi vaan hänen sankarinsa taistelee aina oikean asian, miehisen kunniansa, oikeuksiensa ja vapautensa puolesta. Ja kuten sananparsikin sanoo saa paha yleensä palkkansa ja sankarimme perii viime sivuilla voiton - useimmiten kauniin naisen ja taatun taloudellisen turvallisuuden merkeissä. 

Arto Paasilinna on taas niitä suomalaisia kirjailijoita, joilta ei ole tullut luettua yhtään mitään ja joka siksi näyttäytyy aukkona yleissivistyksessä. Niinpä onneksi kierrätyshylly korjasi tämänkin puutteen ja eteeni osui Paasilinnan teos Parasjalkainen laivanvarustaja. Unohdin kirjan olemassaolon tosin pitkäksi aikaa, ja vasta jokin aika sitten löysin sen taas hyllystäni. (Ehkä kertoo siitäkin jonkin verran kyseenalaisesta seikasta, että hyllyyni toden totta on mahdollista hukata kirjoja.)

Joka tapauksessa Paasilinna oli tietysti nimenä tuttu ihan jo suomalaisessa kulttuurissa koko ikäni eläneenä sekä toisekseen kotimaisen kirjallisuuden peruskurssilta vuosien takaa. Ainakin se tuli selväksi, että Arto Paasilinnaa ei sovi sekoittaa Erno Paasilinnaan, ensimmäisen Finlandia-palkinnon (Yksinäisyys ja uhma, 1984) voittajaan, joka esiteltiin kyllä. Arto Paasilinnaa itseään ei taidettu käsitellä. 

Joka tapauksessa Arto Paasilinnan maine on humoristin maine, kuten yllä oleva etulehden esittelykin kuvaa. Voisin itse lisätä, että melkoisen aikasidonnainen sellainen. Huomasin aika pian lukevani teosta "vastakarvaan" eli huomioin arvoja, joita minulla olisi pitänyt olla huvittuakseni vitseistä, mutta jotka itse asiassa koin vieraiksi tai vanhentuneiksi. Yhtenä esimerkkinä on ihan jo tuo esittelytekstin kuvaus, jossa "miehisen kunnian" vuoksi taistelu on "oikea asia" ja siitä oikeudenmukaisesti palkkiona on kauniin naisen huomio. Varsin ongelmallinen ajatusrakennelma sinänsä, joka on hyvin syvällä kulttuurissa ja joka toimii peruspolttoaineena esimerkiksi naisvihalle. 

Mutta pieni kertaus itse teoksen juonesta. Teoksen päähenkilö Aulis Rävänder on onnellinen, mutta velkaantunut laivanvarustaja, jonka hallussa on kaksi mukavaa asiaa: hinaaja Vulcanus, jonka kaikki tekniset ominaisuudet luetellaan heti aluksi, sekä vaimo Liisa Rävander, jonka kaikki fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet niin ikään luetellaan heti Vulcanuksen listan jatkoksi. Tämä kertookin oikeastaan kaiken siitä, millainen arvomaailma teoksella on. Tietysti tämäkin on vitsi, mutta lukijaa ei kylläkään millään tavalla houkutella haastamaan sitä, vaan nauramaan pikemminkin sen "rehellisyydelle". 

No, Aulis Rävänderin onnesta huolimatta kriisi on muhinut jo hetken aikaa pinnan alla. Liisa Rävänder, kotirouva, ei ole tyytyväinen elintasoonsa eikä sen tulevaisuudennäkymiin, ja hän on - ilman mitään sen suurempaa vastenmielisyyttä puolisoaan kohtaan - päättänyt vaihtaa rahakkaampiin naimisiin lennosta. Tässä kohdassa tietysti selviää, että Liisa on juonen pahis, joka yrittää jättää viattoman ja toisinaan jopa parhaansa tekevän Auliksen tuosta vain. Eroilmoituksesta alkaa tapahtumasarja, johon liittyy muun muassa villisian täyttäminen, ihmisryöstö ja uuden, Auliksen tarpeet kaiken edelle laittavan naisen löytäminen.

Kuten ehkäpä on jo rivien välistä käynyt selväksi, kirjan naiskuva harasi luettaessa vastaan kaikista eniten. Liisa Rävänder on toki itsekäs, mutta niin on Auliskin, ja vain Liisalle se luetaan luonteen viaksi. Kaksinaismoralismi tulee esiin hyvin selvästi. Samoin teos kuvaa Auliksen uuden naistuttavuuden, Irene Oinosen taas kaikin puolin hyväksi naiseksi, sillä hänellä ei ole mitään omia tarpeita, muuta kuin tietysti saada rakastaa Aulista. Perinteinen "nainen on vain miestä varten"-kuvio siis, jossa vastavuoroisuutta tai edes joskus omien tarpeidensa huomioimista vaativa nainen on kauhea ämmä. Aika epäterve parisuhdemalli, jota nykyfiktiossakin tulee vielä joka tuutista, ja jota ei siis tarvitse mennä erikseen 80-luvun kirjallisuudesta etsimään.

Juoni paisuu melkoiseksi hurlumheiksi, joka tietyllä tavalla absurdiudessaan on ihan viihdyttävää. Toki joka käänteessä esiin työntyvät ongelmalliset stereotypiat (erityisesti seksuaalivähemmistöistä) ja tunkkaiset asenteet himmentävät seikkailujen vetoavuutta, mutta meno ja meininki on ihan pätevää. Voin ymmärtää, miksi Paasilinnan tekstit toden totta ovat olleet niin suosittuja aikana, jolloin suurin osa lukijakunnasta jakoi teoksen esittämät arvot - silloinhan ne ovat olleet vain leikkisää temmellystä.

Nyt jos tosiaan keskitytään vielä varsinaisiin kirjallisiin arvoihin, osaa Paasilinna kuljettaa kyllä juonta riemukkaan yllätyksellisiin suuntiin ja sommitella varsin mainiosti seikkailun, jonka käänteitä ei osaa aavistaa etukäteen. Läsnä on noin periaatteessa lämpimiäkin inhimillisiäkin arvoja - kaikilla hahmoilla on arkisia ongelmia ja maanläheisiä piirteitä - joiden vuoksi teos olisi voinut parhaimmillaan olla aidostikin hauska ja osittain yhä on. Jotenkin silti päällimmäiseksi tunteeksi jäi vastenmielisyys sen maailmankuvaa kohtaan. 

Parasjalkainen laivanvarustaja ei siis jää hyllyyni pysyvästi, vaan jatkaa matkaansa taas kierrätyskirjaksi. Olen myös aika varma, etten koskaan tule lukemaan Paasilinnaa sen enempää, vaan ennemmin vaikka tutustun muihin kotimaisiin kirjailijoihin. Toki tämä lukukokemus oli ihan hyödyllinen noin yleissivistykselliseltä kannalta, mutta en koe, että Paasilinnan tuotanto voisi kirjallisuutena antaa minulle juuri mitään - humoristeja on muitakin. 

---

Arto Paasilinna 1985: Parasjalkainen laivanvarustaja
WSOY. Helsinki.
224s.