K. A. Tavaststjerna: Lapsuudenystävät

Romaani suomenruotsalaisesta sivistyneistöstä etsimässä tietään muuttuvassa maailmassa. Se on kertomus kahden koulutoverin, Ben Thoménin ja Sybergin, lujasta ystävyydestä, heidän ihastumisestaan samaan tyttöön, menestymisestään elämässä ja vihdoin Benin haaveiden särkymisestä. Taustana on 1800-luvun lopun ylioppilaselämä ja sen aatteelliset murrokset ja eurooppalaiset virtaukset, joita kuvataan rohkeasti ja tarkasti. Lapsuudenystävät on todenmukainen ja eloisa ajankuvaus.

Kävi sillä tavalla hauskasti, että kun kirjoitin edellistä blogitekstiäni Juhani Ahosta, ja käsilläni oli vanha Suomen kirjallisuuden luentomoniste, osui samalta aikakaudelta monisteessa silmään K. A. Tavaststjerna ja hänen tuotantonsa, johon en ollut aiemmin tutustunut. Kovia aikoja oli kyllä nimenä tuttu nälkävuosikuvaus, mutta sitä enemmän kiinnosti tässä vaiheessa lukea jotakin lyhyempää ja aiheeltaankin kevyempää, joten päädyin Lapsuudenystäviin.

Sanotaanko niin, että alku ei ollut mitenkään valtavan suuren vaikutuksen tekevä. Benjamin Thomén, teoksen varsinainen päähenkilö, herätti aluksi ristiriitaisia tunteita. Hänen monet luonteen puutteensa kuvattiin alusta asti terävästi, mikä sinänsä on mielenkiintoista, mutta samalla tekstissä tehtiin myös hyvin selväksi monessa vaiheessa, kuinka nämä ominaisuudet tekevät jatkuvasti vaikutuksen tai herättävät kiintymystä muissa hahmoissa. Tekstillä oli kaikkiaan hieman taipumusta puolustella Benin milloin mitäkin mielijohdetta ja luonteen heikkoutta, tapa joka ei mielestäni aivan tue tällaisen joiltain osin harmaaksi yritetyn hahmon rakentamista. Joka tapauksessa samanlainen käytäntö jatkuu teoksen loppuun saakka.

Toinen keskeinen hahmo on tietysti Syberg, joka on se lapsuudenystävyyden toinen puoli, vaikka oikeastaan hän jää mielestäni tärkeydessä hyvinkin toiseksi Sigrid Walborgille, eli lapsuudenystävien yhteiselle rakkauden kohteelle. Sybergin etunimi on muuten Gustaf, seikka joka selviää vasta aivan kirjan loppupuolella, siinä missä Ben esiintyy leppoisasti lempinimellään alusta asti. Sen sijaan Sigrid Walborgia kutsutaan läpi teoksen sekä etu- että sukunimellä. Nämä nimikäytännöt olivat nekin hieman yllättäviä, mutta koska Tavaststjernalla on tapana kuvata miljöötään hyvin yksityiskohtaisesti, uskon tämänkin vain heijastelevan ajankuvaa ja korostavan Benin näkökulmaa.

Kun nyt mainitsin tarkkuuden, oli minulle teoksen viehätys kahdessa sen pääpiirteessä, jotka kumpuavat tästä samaisesta tarkkuudesta. Ensinnäkin teoksen hyvin elävä ajankuva luodaan monilla yksityiskohdilla, jotka monet muut ajan kirjoittajat hyppäävät tekstissään ylitse tavoitellessaan jotakin vähemmän arkipäiväistä vaikutelmaa. Toisekseen jonkinlainen realismin tavoittelu on huomattavissa juonessa, jossa hahmojen elämää eivät niinkään määritä suuret aatteet ja ideat, vaan melko arkipäiväiset, kustakin elämäntilanteesta juontuvat päätökset ja myös puhtaat sattumukset. 

Juuri nämä piirteet lopulta voittivat minut teoksen puolelle, koska olin ensin varsin epäileväinen sitä kohtaan, että Ben saisi koskaan kohdata valintojensa seurauksia. Sen sijaan niitä kyllä kohdattiin tavalla, jota en uskonut tapaavani 1800-luvun romaanissa. Sekin antoi vaikutelman, että tähän teokseen, tai ehkäpä jopa tämän kirjailijan tuotantoon, vaikutteita on tavoiteltu voimakkaasti todellisesta elämästä aikansa kirjallisuuden sijaan. 1800-luvun romaanikirjallisuushan saattaa olla vähän kaavamaista, siloiteltua ja opettavaisuuteen tähtäävää, ja tässä teoksessa ei ne kaikki jäivät sivuosaan.

Esimerkiksi kihlauksen tuhoksi koituu - vaikka sitä ei aivan täysin suoraan sanotakaan - sukupuolitautitartunnan toteaminen, ja myöskin myöhemmin teoksessa Benin velkaantumista kuvataan paikoin yllättävänkin karulla tavalla, siihen nähden että lähes jokaisessa 1800-luvun yläluokan nuorta miestä kuvaavassa tarinalinjassa - noin yleisesti länsimaisessa kirjallisuudessa - velkaantuminen on tavalla tai toisella keskeinen juonen elementti. Ihan tällaista kuvausta en silti ole ennen kohdannut, ja se oli virkistävää ja mielenkiintoista. Lisäksi rakkauden kohde Sigrid ei päädy yhteen Benin kanssa, vaan naisliikkeen innoittamana opiskelee itselleen ammatin ja työllistyy siihen, vaikka hänen elämänsä sitten jääkin lyhyeksi.

Vasta oikeastaan nuo yllättävät juonenkäänteet saivat minut tykästymään teokseen. Benin palvominen kerronnassa, kerronnan hieman nykivä tahti ja aika huomaamaton, välillä hieman kankea kieli olivat kaikki hidasteita, mutta lopputulemana koen, että kyllähän tämän voisi uudelleen joskus silti lukea. Hahmotkaan, jotka yleensä ovat minulla se ratkaiseva tekijä, eivät persooniltaan olleet mitään erityisiä, paitsi Benin tietty äkkivääryys hieman jätti jotain muistikuvia, mutta Syberg ja Sigrid Walborg jäivät hahmoina hieman kalpeiksi. Mutta jotenkin vain ajankuvan vahvuus - erityismainintana opiskelijoiden musiikkipiirien kuvaus - ja juonen tapahtumat saivat lukukokemuksen aika vahvaksikin.

Vanhassa luentomonisteessa, jonka tekstin alussa jo mainitsinkin, Lapsuudenystävät mainitaan yhdellä kohdalla, ja sen piirteitä on sovinnaisuuden vastustaminen kriittisten realistien tapaan. Siitä on helppo olla samaa mieltä, että aikalaiskirjallisuuteen verraten sovinnaisuutta suorastaan revitään riekaleiksi näyttämällä, mitä kaikkea tapahtuu sovinnaisuuden verhon alla. Tietysti Tavaststjernan tuotannossa se varsinainen keskeinen ansio on vahva suomenruotsalaisuus ja sen tutkiskelu, miten ruotsinkielisistä piireistä noussut suomalaisuusaate jätti hänet ja varmasti monet muutkin tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi.

Sivuhuomiona on nostettava esiin, että vaikka yleensä vältän kirjoittamasta itse kirjailijoista sen enempää kuin teokseen suoraan liittyy, K. A. Tavaststjernan Wikipedia-sivu on aika hurja. Hänen ennenaikainen menehtymisensä sairauden kourissa on tietysti yleinen tarina aikakauden taiteilijoille - toki ihmisille ylipäätään - mutta väite, että kyseessä olisi ollut sairaanhoitajan virhe, jossa kirjailijalle olisi annettu lääkkeen sijaan juotavaksi lamppuöljyä, on sekä kauhea että vähän tragikoominen, niin että se kuulostaa suhteellisen uskomattomalta.

Tämän lukukokemuksen myötä olen vakuuttunut, että Tavaststjernaa pitäisi lukea lisää. Siihen nähden, että hänen tuotantonsa on suhteellisen laaja, on suomennoksia melkein hämmentävänkin vähän. Luottoni siihen, että voisin lukea hänen tekstiään ruotsiksi, varsinkaan kun kyse on 1800-luvun ruotsinkielestä, on aika heikko. Mutta en nyt sulje sitä täysin pois, jos oikein kovasti intoudun. Mutta lisää käännös-Tavaststjernaa on blogiin joka tapauksessa jo tulossa. 

---

K. A. Tavaststjerna 1886/1985: Lapsuudenystävät

Suom. Kari Jalonen

Karisto. Hämeenlinna.

217s.

Kansi: Topi Utriainen