John Galsworthy: Forsytein taru I-II

Forsytein taru on englantilaisen Nobel-kirjailijan, John Galsworthyn pääteos. Se on laaja sukuromaani, joka kertoo varakkaan lontoolaisen porvarisperheen kohtaloista kolmen sukupolven aikana. Forsytein taru nosti John Galsworthyn maailmanmaineeseen. Kirjailija suuntasi romaaneissa ja näytelmissä yhteiskuntakritiikkinsä varakkaiden luokkien hengetöntä, pelkästään taloudellista etua tavoittelevaa maailmankatsomusta vastaan.

Harvoin sitä kurvaa aivan takavasemmalta mitään yli 800-sivuista lukujonon kärkeen, mutta niin vain kävi Forsytein tarun kanssa. Eräänä elokuun päivänä avasin Yle Areenan, jonne oli sattumalta hiljattain tullut katsottavaksi uunituore adaptaatio Forsytein tarusta. Nimi soitti etäisesti kelloja, osasin yhdistää sen johonkin brittiläiseen yläluokan sukudraamaan, mutta siinä kaikki - mitään sen tarkempaa en juonesta, hahmoista tai edes tapahtumien ajankohdasta tiennyt.

Vaikka sarja sinänsä oli tyhmennettyä nyky-TV:tä, ja sellaisenaan hieman enemmän turhautti kuin riemastutti, aloin  hiljalleen olla aika varma, että ne muutamat kiinnostavat elementit - erityisesti Soamesin ja Irenen juonilinja - olivat takuulla peräisin alkuteoksesta. Se taas puolestaan sai minut kiinnostumaan siitä, mikä oikein olisi se varsinainen tarina, josta nämä piirteet oli otettu, ja epäilin, että pitäisin siitä enemmän kuin adaptaatiosta.

Ja sitten jo olikin kädessä 850 sivua tekstiä 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Forsytein taru alkaa 1880-luvulta ja ulottuu aina 1920-luvulle saakka. On sanottava, että alku oli suhteellisen vaikea: kymmenen ensimmäisen sivun aikana esitellään varmaankin useita kymmeniä hahmoja - kaikki sukua tavalla tai toisella - ja tyylikin oli jotenkin omaan lukumakuuni kauhean hankalaa. Jotenkin en oikein missään vaiheessa teosten aikana päässyt mukaan tekstin tyyliin ja rytmiin, vaan se tökki ihan alusta loppuun.

Olen onneksi kirjallisuudenopintojen valmentamana hyvin sitkeä lukija, ja jatkoin eteenpäin huolimatta tyylin kanssa kamppailusta, hahmojen sekoittamisesta ja unohtamisesta, jota edelleen vauhdittivat jatkuvasti vaihtuvat näkökulmat. Silti noin 200 sivun paikkeilla teksti alkoi ensi kerran vetää, ja syy siihen on yksinkertaisesti tuo sama seikka, joka oli kiinnittänyt huomioni myös adaptaatiossa, eli Soames Forsyten ja hänen vaimonsa Irenen hankaluuksien täyttämä avioliitto. Luonnollisesti lukuintoni myös alkoi hiipua siinä 500 sivun kohdalla, kun tuon keskeisen avioliittokuvauksen aiheet alkoivat ensin hieman toistaa itseään ja sitten lopulta siirtyivät osin sivunäyttämölle. Loput parisataa sivua luin aika ylimalkaisesti, erityisesti koska tekstin tyyli edelleen jotenkin hankasi.

Mistäs sitä nyt sitten aloittaisi ruotimisen. Kaipa on hyvä tässä vaiheessa kertoa, miksi teos oli mielestäni kaikkine vaikeuksineenkin lukemisen arvoinen, toki ohittaen nyt ne aivan ilmeisimmät, eli yleissivistys ja se tosiasia, että kirjailija on aikoinaan saanut kirjallisuuden Nobelin. Tarinan kiintopisteenä toiminut Soamesin ja Irenen karmea avioliitto oli erinomaisella tavalla rakennettu, ja  minusta teoksen vaikuttavimmat yksittäiset kohtaukset liittyivät sen kulminaatiopisteisiin. Ensimmäisessä osassa tuo draaman kaari on suorastaan vaikuttava.

Kaikista herkullisimmat ironiat ja kontrastit olivat kohtauksissa, joissa kuvataan Soamesia. Niinpä hänestä tuli tarinassa se hahmo, josta luin mieluiten, vaikka henkilönä hän on täysin vastenmielinen ja suorastaan tuon kaiken omaneduntavoittelun, omistusvimman ja hengettömyyden ruumiillistuma - vielä teoksen aivan viimeisessä loppukohtauksessakin. (Hän oli muuten minusta mielenkiintoisin hahmo myös adaptaatiossa, sattumoisin. Pitänee etsiä joitakin muitakin adaptaatioita, jotka luottaisivat katsojaan enemmän.)

Keskeinen osa tarinaa on Irenen sivusuhde arkkitehti Bosinneyn kanssa. Huomionarvoista ja aika mielenkiintoistakin oli, että tätä romanssia ei koskaan kuvattu kummankaan osapuolen näkökulmasta, vaan aina ulkoa: Soamesin tai muiden hahmojen tulkintojen kautta tai heijastettuna Forsytein suuren sukupiirin mielipiteiden, pelkojen ja juorujen kautta. Tämä oli oikeastaan rakenteellisesti erittäinkin hyvä valinta, koska se vei ensimmäisestä osasta kaikki romanssin elementit ja sen sijaan keskittyi sivusuhteen vaikutuksiin ympäristössä.

Kuitenkin on sanottava, että Irene hahmona jäi hieman vaivaamaan. Hän on teoksen yksi ikonisimpia ja keskeisimpiä hahmoja, jonka ympärille melkeinpä kaikki kietoutuu, mutta samalla hänen omaa näkökulmaansa ei koskaan nähdä. Hänen kuvauksensa vaihtelee naurettavasta hieman dehumanisoivan kautta ylenpalttiseen -  Ireneä saman sivun aikana neljä kertaa "passiivinen"-adjektiivilla kuvaavalla tekstillä on saatu Nobel, joten se on kai okei - ja tapa, jolla jokainen teoksen mieshahmo kokee käsittämätöntä magnetismia Ireneä kohtaan kaikilla mahdollisilla tasoilla on hieman tarpeettoman alleviivattua, kiusalliseen saakka. En ole ihan varma, vähentääkö vai lisääkö tuota kiusallisuutta se, että tämä hahmo ilmeisesti perustuu kirjailijan omaan vaimoon.

Oli miten oli, Irene saa monessa kohdassa juonen rattaat pyörimään ihan vain olemassaolollaan, kun hänen ympärillään säntäillään ja hän joutuu tekemään kaikenlaisia väistöliikkeitä ihan vain elääkseen elämäänsä rauhassa. Sinänsä hän oli siis myötätuntoa herättävä hahmo, eikä sinänsä herättänyt suoranaisia negatiivisia tunteita, mutta jotenkin hän jäi hyvin etäiseksi. Oikeastaan koko kirjan ajan toivoin, että hänen näkökulmaansa olisi avattu enemmän, mutta turhaan. Hän jotenkin pelkistyy aina vain uudelleen ja uudelleen jokaisessa juonilinjassa siksi omistetuksi objektiksi, jota kohtaloa hän yrittää paeta koko ensimmäisen kirjan ajan.

Nyt kun hahmolinjalle lähdettiin, tämä teos on hyvin hahmovetoinen. Mainitaan siis keskeisistä hahmoista myös Jolyon Forsyte nuorempi, Soamesin serkku, joka on suvun musta lammas avioiduttuaan kotiopettajattaren kanssa ja ryhdyttyään taiteilijaksi, ja tarjoaa "ulkopuolisena" kommentaaria suoraan teoksen keskeisiin teemoihin. Hänen (erityisesti serkustaan) poikkeavat elämänvalintansa ovat sopiva - välillä vähän liiankin sopiva - tapa kyseenalaistaa Forsyten perheen materialistisia perinteitä. En jotenkin koskaan oikein kiintynyt häneen hahmona, mutta kerronnallisesti hän oli sinänsä tärkeä. Hänen osuutensa eivät tarjonneet sitä samaa huikeaa ironiaa kuin Soamesin osuudet, mutta hänen näkökulmaosuuksiensa rehtiys oli toisaalta ihan hyvä hengähdystauko keskellä kaikkea Forsyte-suvun kieronpuoleista touhotusta.

Mielestäni teos saavutti huippunsa ykkösosan lopussa. Kakkososan suurin ongelma olikin, että se tahtoi tuoda romansseja etualalle. Forsyten seuraavaan sukupolveen keskittyvässä osassa ollaan avioerokäräjillä useamman Forsyten sisaruksen voimin - ja käydään legendaarinen oikeusjuttu Forsyte vastaan Forsyte ja Forsyte - mutta suoraan sanottuna muutamaa iskevän Soames-hetken lisäksi teoksessa ei tapahtunut juuri mitään kiinnostavaa. Romanssien tuominen etualalle vei heti jotakin viehätyksestä ja jännitteestä, jota ykkösosassa oli.

Ja viimeinen iteraatio se vasta olikin omissa silmissäni pohjamudissa. Irenen poika Jon ja Soamesin tytär Fleur rakastuvat ja tapailevat toisiaan Romeo ja Julia -tyyliin (onhan teoksen alussakin lainaus Romeosta ja Juliasta, ettei vain mene lukijalta ohi), ja vaikka hahmot ovat ihan kiinnostavia itsenään, jotenkin se kaikki tuntui vain kaikenlaisen kerran tai parikin kertaa jo nähdyn uudelleenlämmittelyltä. Tämän rakkaussuhteen loppuratkaisu oli mielestäni riittävä päätös juonilinjalle, mutta jotakin hieman hätäistä siinä oli. Ehkä Forsytein saagan oli vain aika jo vihdoin loppua.

On muuten sanottava, että Galsworthyn juristitausta näkyy teoksessa vahvasti; oikeusjuttuja on useampikin Forsytein tarun aikana, ja Soames on myös päätoimeltaan juristi, mikä tuo paitsi oikeussalikohtauksia myös tiettyjä oikeudellisia yksityiskohtia hyvin uskottavalla tavalla osaksi tarinaa. Ja kyllähän niitä oikeussalikohtauksia myös on hyvin edustettuina tarinasta parhaiten mieleen painuneiden hetkien joukossa, ehkä menisin niinkin pitkälle että sanoisin, että minusta teoksen vaikuttavin kohtaus tapahtuu oikeussalissa.

No, ennen kuin tämä teksti muuttuu yhtä pitkäksi kuin alkuteos, on todettava, että omistamisen tematiikka on kyllä Nobel-tasoisesti käsitelty tässä teoksessa, eihän siitä pääse mihinkään. Erityisesti, jos ajatellaan osaa I, ja jätetään osan II teeman kehittelyt sivummalle, oli se myös kaunokirjallisesti kiintoisa. En missään vaiheessa katunut teokseen tarttumista, vaikka hieman kiiruhdinkin loppua kohden. Juuri hahmojen valintojen ja elämänkohtaloiden kautta valotetaan tätä vaikeutta omistamisen ja vapauden äärellä, vaikka lukijaa myös koetetaan lohdutella, että vapaus siitä on jollakin asteella mahdollinen ja jopa toivottava tila.

Jos nyt vielä palataan siihen tuoreimpaan adaptaatioon, on sanottava, että kuten aavistelinkin, siinä oli iloisesti hukattu punainen lanka kokonaan ja keskitytty esimerkiksi juuri omistamisen pakkomielteeseen ennemmin yksilön ominaisuutena kuin luokkapiirteenä, eli juuri nyky-TV:n tapaan poistettu kaikki  alkuteoksen yhteiskunnalliset teemat ja otettu tilalle ihmissuhde-elementit. Uuden adaptaation Soames ei edusta maailmankatsomusta, jossa kaikella perheenjäseniä myöten on välinearvo, vaan hän on yksinkertaisesti luonteeltaan mustasukkainen ja manipuloiva. Irenen persoonallisuus taas on vaihdettu toiseen, jotta hän edustaisi paremmin nykypäivän ajatusta määrätietoisesta ja uraorientoituneesta naisesta, joita kumpaakaan hän ei kirjassa ollut.

Voin silti kuvitella tylsyyksissäni katsovani tulevatkin kaudet ihan siksi, että näkisin, mitä on päätetty pitää ja mitä jättää pois, tai lisätä, kuten nyt lukiessani ymmärsin tapahtuneen - ei luulisi olevan tarpeen tällaisessa lähdeaineistossa! Joka tapauksessa olo on nyt varsin sivistynyt, ja tästä on hyvä jatkaa. Voin kuvitella joskus lukevani vielä Forsytein tarun ensimmäisen osan uudelleen, mutta koko seikkailua tuskin enää.

---

John Galsworthy 1922/2004: Forsytein taru I-II 

Suom. Tyyni Tuulio

WSOY. Helsinki.

858s.