Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nukkekoti (1879) on norjalaisen Henrik Ibsenin kuuluisin näytelmä. Kirjoittaessaan Nukkekodin Ibsen tuli käynnistäneeksi yhä jatkuvan keskustelun naisen asemasta ja ihmisarvosta sekä avioliitossa vaimona että yhteiskunnassa kansalaisena. Tasa-arvon toteutumisen kannalta Ibsenin näytelmä tarjoaa edelleen ajankohtaisia tulkintamahdollisuuksia.

Nukkekoti on monelta osin vanha tuttavuus. Olen lukenut sen aikoinani jo lukiossa, eikä mieleen jäänyt siltä kerralta hirveästi, muuta kuin, että en silloin aivan kaikilta osin oikein ymmärtänyt, mitä teoksessa tapahtuu. Varmastikin 1800-luvun yhteiskunnan tuntemus oli suhteellisen heikkoa ja perustui muutamaan teokseen, mutta myös sellaiset asia kuin avioliitto tai yhteiskunnalliset oikeudet olivat - kylläkin jo pian 18-vuotiaalle! - melko etäisiä konsepteja. Tavallaan hyvälläkin tavalla, sillä koko konseptit oman toimijuuden puutteesta olivat vaikeita hahmottaa, kuten nyt sellaiselle onkin, joka pitää niitä itsestäänselvyytenä.

Omasta edellisen lukuhetken lapsellisuudesta päästäänkin sopivasti teoksen päähenkilön eli Noran maailmaan. Teoksen keskiössä oleva nuori - ilmeisesti siis alle kolmenkymmenen ikäinen - porvarillinen kotiäiti on monella tavalla hyvin lapsenomainen teoksen alussa. Hän ei tiedä mitään eikä ole kiinnostunut juuri mistään, on oikukas ja leikkisä, ajattelee vain pientä kodin piiriään eikä paljoa muuta. Tätä vielä korostetaan sillä, että myös muut hahmot kohtelevat häntä hellittelevän alentuvasti, aivan erityisesti hänen - ilmeisesti vähintään kymmenen vuotta vanhempi - aviomiehensä.

Tämähän tietysti täsmää varsin hyvin siihen 1800-lukulaiseen käsitykseen, että tämä ikuinen osittainen jääminen lapsuuteen olisi jotenkin naisille luontainen tapa olla maailmassa, eikä se rooli, joihin naisia tuona aikana määrätietoisesti kasvatettiin. Siitä olettamasta teos varmastikin on aikanaan lähtenyt, että katsoja ei näe tässä kuvaelmassa aluksi mitään outoa, vain pitää Noraa vielä astetta höpsömpänä ja pinnallisempana kuin keskimääräistä vakavamielistä kotirouvaa.

Kun Nora sitten tulee tietoiseksi tekemisistään ja alkaa kyseenalaistaa tätä olemisen tapaansa yhteiskunnassa ja perheessä, hän tekee päätöksen lähteä perheestään, mikä käänne juuri onkin teoksen suuren ajattomuuden ytimessä. Vaikka päällisin puolin perheessä on kaikki hyvin, vanhemmat ovat rakastuneita ja lapset kilttejä ja varallisuutta sekä asemaa on, se kaikki kuitenkin - kuten Noran lapsellisuuteen sopiikin - on lopulta pelkkää leikkiä ja teeskentelyä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Noran on oltava tietämätön ja lapsellinen, jotta kuvio toimii. Kun hän päättää kehittyä ihmisenä, alkaa koko kuvion peruste murentua.

Ei siis ihme, että edelleen nykypäivänäkin teos saa vastakaikua ympäri maailmaa. Se, millaisia uhrauksia tietynlaisen perhe- ja yhteiskuntamallin ylläpito vaatii yksilöltä on edelleen puhututtava aihe. Ibsenin teoksella on siihen sanottavaa, joka ei kylve surkeudessa eikä korosta kärsimyksiä, vaan hyvin tehokkaalla tavalla näyttää vaihtoehdot sekä hahmon, joka tekee itsenäisesti päätöksen niiden välillä.

On sanottava, että näytelmiä aika vähän lukeneena - ja katsoneena - teoksen tyyli yllätti minut. Olin jotenkin (väärin) muistanut, että teoksessa olisi jotenkin kovin traaginen ja murheellinen tunnelma, mutta sen sijaan meininki on pääosin varsin kevyt ja jopa viihteellinen suuressa osassa näytelmää. Hahmoilla on lennokkaita repliikkejä ja hahmoissa ja kohtausten kulussa on huvittavia piirteitä. Sekin on varmasti yksi syy teoksen jatkuvaan suosioon: se on myös monelta osin viihdyttävä.

Suomennoksesta on sanottava sen verran, että en varmaankaan vain ole tottunut sitten lukemaan näytelmäkäännöksiä, mutta tekstissä vilahteleva puhekielisyys oli jotenkin valtavan häiritsevää. Uskon, että sillä on merkityksensä näyttelijöiden näkökulmasta ja puheen sujuvuuden kannalta, mutta kaunokirjalliseen tekstiin tottuneelle aiheuttivat hieman yskähtelyä. Jotenkin erityisesti 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa "lapset menee nukkumaan" -tyyppiset nykypuhekielisyydet tuntuivat erityisen oudoilta. Eivät ne sinänsä mitenkään pilanneet lukukokemusta, mutta tuntuivat aina hieman kuin odottamattomalta tietöyssyltä.

Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että tuli uudelleenluettua tämä klassikko. Tuli samalla korjattua kaikki ne epämääräiset ja sekavat muistikuvat, joita minulla teoksesta oli ollut, ja vietettyä viihdyttävä hetki tärkeiden teemojen äärellä. Jälleen pääsen muistuttamaan siitä suosikkihuomiostani, että klassikot ovat syystä klassikoita, eivät vain teemojen vaan myös aikaa kestävän esitystavan vuoksi. Voisin jopa ajatella, että tämän voisi joskus nähdä ihan teatterissakin, jos sellainen tilaisuus sattuisi.

---

Henrik Ibsen 1879/2018: Nukkekoti

Suom. Lauri Sipari

Laatusana Oy. Helsinki.

111s.

Kansi: Patrik William Adam: The Study, Ardilea North Berwick (1917)