Leena Lander: Tummien perhosten koti

Juhani Johansson seisoo tulevassa työhuoneessaan. Toimitusjohtaja tarjoaa tulta, ovathan he nyt lähes tasa-arvoisia. Ja sitten. Ethän pane pahaksesi, että olemme antaneet tutkia vähän taustaasi? Miten sen kuolemantapauksen laita oikein oli? Sinuahan kuulusteltiin myös?

Siinä se on. Menneisyys.

Juhani Johansson palaa lapsuuteen. Isoon taloon, jossa pitää koko ajan olla varuillaan. Perheeseen, jossa viisivuotiais ei voi tehdä pahempaa rikosta kuin kertoa totuuden. Hän palaa Saareen, jossa pojat ovat liittoutuneet jättimäiseksi petoeläimeksi. Jossa poikakodin johtaja vannoo selkäsaunan ja unelmien ihmeitätekevään voimaan. Jossa johtajan vaimo ja tyttäret säteilevät naaraan viekasta vetovoimaa. Ja jossa tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua. Se, mistä poika osaa nyt vaieta. Vaikka hän tietää, että jonain päivänä jokaisen on vastattava. Myös hänen on vastattava.

Tummien perhosten koti kahmaisee elämää suurella kädellä. Se näyttää maailman, joka antaa lapselle tummat siivet jo ennen kuin hän on ehtinyt kotelostaan kuoriutua. Se kysyy ravisuttavalla tavalla, mistä kaikesta ihmisen pitää maksaa? Omista teoistaanko vain?

Tänä syksynä joku on tyhjentänyt kierrätyskirjahyllyyn kaikki 2000-luvun alussa puhututtaneet hittikirjat, jotka ovat niminä minulle erittäin tuttuja, mutta joiden lukemiseen olen silloin aikanaan ollut vielä liian nuori, ja yksi niistä on Tummien perhosten koti. Kirja on itse asiassa 90-luvulta, mutta 2000-luvulla tuli runsaasti palkittu ja suosiota saanut elokuva, joka nosti sen huomion kohteeksi. Muistin itsekin yhä, miltä elokuvan juliste näyttää, vaikka en ole koko elokuvaa edes nähnyt.

Nythän tietysti elokuvan katsominen voisi tulla kyseeseen. Tämä on nimittäin taas niitä kirjoja, jossa ei sinänsä ollut varsinaisesti vikaa, mutta eipä mitään erityisen puhuttelevaakaan. Voi siis olla, että teos jopa puhuttelisi enemmän elokuvamuodossa, kuten kävi Murakamin Norwegian Woodille. Toki Tummien perhosten kodin kerronnassa oli mielenkiintoisia rakenteita, ja tarinassa itsessään myös, mutta jokin siitä oli sen verran eri aaltopituudella kanssani, että kohteliaasti luin, mitä teoksella on sanottavana, ja siirryin henkisesti saman tien eteenpäin.

Toki symboliikka ja visuaaliset kuvat ovat teoksessa voimakkaita, kuten saaressa sijaitseva koulukoti ja tummina kuoriutuvat silkkiperhoset, mutta voi hyvin olla, että ne jäävät ainoina mieleen, ja teoksen tapahtumat ja teemat häipyvät taka-alalle pidemmän päälle. Juhani Johanssonkin varsin vaiteliaana ja luonteeltaan tasaisena jäi hyvinkin sivuosaan, kun monet muut, voimakkaammat hahmot temmelsivät pääosan ajasta, ja kun teoksessa on muitakin näkökulmahahmoja. Toisinaan tekstissä oli melkein olo, että hän on sivussa omasta tarinastaankin, ja tavallaan se tietysti toimii hyvin teemojen kanssa.

Innokkaana ehdin kuunnella kertauksena Ylen Kirja vs leffa -jakson Tummien perhosten kodista ennen tämän blogitekstin kirjoittamista, ja se oli virhe siitä syystä, että nyt yritän olla pelkästään toistelematta jakson asiantuntijoiden huomioita teemoista ja aihepiireistä. Näitä aiheita olivat siis muun muassa sukupuoliroolit - teoshan siis sijoittuu 1960-luvulle, huomautan - ylisukupolvisuus traumoissa tai toimintamalleissa sekä ympäristön tuhon ja suojelun teemat.

Lukiessa oikeastaan nuo perhevaikeudet - eli lapsuudenperheessä tapahtunut henkinen ja fyysinen väkivalta sekä sen peittely - nousivat minulle päällimmäisiksi aiheiksi, joita sitten heijasteli saarella vallitseva väkivallan kulttuuri. Koska teos on sopivan mittainen eikä mitenkään tapahtumissa valtavasti vellova, pikemminkin se kiertää kaikki pahimmat mässäilyt, ei lukeminen missään vaiheessa käynyt  liian raskaaksi. Oikeastaan välillä oli melkein toisin päin, rajukin väkivalta sujahti ohi melko vähin huomioin.

Vaikka päähahmo on poikakodin asukas, teoksessa on myös joukko naishahmoja, ja heille annetaan useampia näkökulmapilkahduksiakin. Ne täydentävät teoksessa yllättävän keskeiseksikin nousevaa miesten ja naisten maailmojen eroavaisuutta korostavaa kerrontaa. En ole ihan varma, mitä mieltä olin siitä. Samalla 1960-luvun sukupuoliroolien ja -odotusten toisintamisessa oli traagisiakin pohjavireitä, mutta myös, ajankuvaan kaiketi sopivasti, sellainen 60-lukulainen alkuviettien korostaminen (johon aivan hiljattain törmäsin Märta Tikkasella) toistuu hahmojen ajatuksissa ja puheissa.

Teoksen rakenteesta täytyy vielä mainita, että en tosiaan muistanut, että 2010-luvulla suoranaiseksi villitykseksi äitynyt monien tekstilajien vuorottelu oli alkanut jo 2000-luvun alussa (tai no, nyt heti kun sanoin, niin olenhan vaikkapa Johanna Sinisalolta sellaista lukenutkin juuri tuolta ajalta). Joka tapauksessa Tummien perhosten kodissa sitä on, ja mielestäni toimivasti, koska se ei vielä tässä vaiheessa ole itsetarkoituksellinen, "pakollinen" osa kerrontaa, vaan tehty täysin tarinan ehdoilla. On poliisiraporttia, kirjeitä, oikeudenkäyntimateriaalia ja niin edespäin. Huomasin pitkästä aikaa ilokseni, että en inhoa tätä kerronnan tapaa, vain sen käyttämistä trendisyistä ja tarinan haitaksi; hyvin käytettynä se toimii mukavasti.

Taas voi sanoa sivistyneensä. Senkin opin vasta teoksen lukemisen jälkeen, että Tummien perhosten koti on itse asiassa osa trilogiaa. En nyt välttämättä ole heti niitä lisäämässä lukulistalleni, mutta en suoranaisesti vastustakaan. Ehkä, jos taas kierrätyshyllyssä tulee esiin, voisin ottaakin mukaani. Sen sijaan elokuva pitänee aivan ottaa asiakseni katsoa. Onhan sekin melkein jo yleissivistystä tässä vaiheessa.

Harjula-trilogia

Tummien perhosten koti

Tulkoon myrsky

Iloisen kotiinpaluun asuinsijat

---

Leena Lander 1991/1992: Tummien perhosten koti

Karisto. Hämeenlinna.

321s.