Märta Tikkanen: Punahilkka

Märta Tikkasen uuden kirjan päähenkilö on lähtenyt etsimään menneitä vuosia ja itseään ja lähimpiä omasta itsestään, muistoistaan, isää ja äitiä ja rakastettua. Rakkaus ja kuolema kulkevat lähellä toisiaan, todellisuus ja myytit, arkisin arki ja kimmeltävä satu. Rakkaus ja kuolema kulkevat lähellä toisiaan, melkein kaksoset, mutta rakkaus on sittenkin vahvempi. Rakkauden voima on elämän voimaa.

Kierrätyskirjahyllyllä on tänä kesänä ollut paljon kaikenlaisia klassikkokirjailijoita, joita on tullut poimittua matkaan. Märta Tikkasen Punahilkka ei kai itsessään ole mikään klassikko, vaan Tikkasen tunnetuin teos lienee Miestä ei voi raiskata, mutta mielestäni jo se, että en toistaiseksi ole lukenut Tikkaselta mitään, oli korjattava epäkohta. En odottanut, että välttämättä teos olisi tyyliseni, koska ennakkokäsitykseni mukaan odotettavissa olisi hyvin omaelämäkerrallista, väkivaltaiseen parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen keskittyvää tekstiä 1900-luvun jälkipuoliskolta, mutta yleissivistystä se väistämättä lisäisi.

Ennakkokäsitykseeni ei ilmeisesti vaikuttanut merkittävästi kirjallisuuden perusopintojen luentomoniste, sillä siinä Märta Tikkasesta mainitaan vain lyhyesti muutama teos - joista Punahilkka ei ole kumpikaan - ja tyyliseikkoina nostetaan vain huumori ja satiiri. Kovin humoristinen Punahilkka ei tosin ollut, vaikka satiirisia sävyjä olinkin sieltä täältä havaitsevinani, pieninä ohimenevinä sivumakuina.

Se päällimmäinen maku, joka minulle teoksesta jäi, oli psykoanalyysi. En siis oikeasti tiedä, että onko sillä ollut mitään tekemistä kirjan kirjoittamisen kanssa, mutta jotenkin teoksen kuvaama ajankuva, hahmojen roolitus klassikkosatujen mukaan (heti ensimmäisenä tuli Bettelheim mieleen) ja perhesuhteiden sekä seksuaalivietin ilmenemismuotojen kuvaus oli kaikki linjassa sen kehyksen kanssa. Jotenkin tässä oli ihan valtavan freudilainen tunnelma koko ajan, muuten en nyt osaa sitä tällä hetkellä kuvailla.

Sinänsä se ei ollut siis mikään ongelma lukukokemukselle, mutta teki siitä mielessäni hyvin leimallisesti juuri aikansa kirjallisuutta. En myöskään ole mikään valtava psykoanalyysin tuntija, joten voi olla, että tämä assosiaatio menee ihan metsään, ja joku toinen ja tärkeämpi kehys on nyt jäänyt huomaamatta. Joka tapauksessa minun lukukokemuksessani se oli kaikista hallitsevin vaikutelma.

Teoksen tyyli oli tietysti myös sellainen, joka tästä varmasti jää mieleen. On nimittäin niin, että tämäntyyppinen isoja alkukirjaimia ja pisteitä pois jättävä, tekstin ilmavasti rivittävä tyyli on tullut minulle aikaisemmin vastaan vain kerran: Eeva Turusen Sivistyneessä ja miellyttävässä ihmisessä, joka on siis vuodelta 2022. Niinpä Turusen teoksen takakansiteksti, joka sanoo teoksen tekevän romaanitaiteen aivan omanlaisekseen, ei enää näytä aivan niin paikkansa pitävältä. 

Sitä ei tietysti pidä vähätellä, että Turusen teoksessa mukana on myös dialogia ja muita tekstilajeja sekaisin - kuten 2010-luvulta asti on ollut nykykirjallisuuden trendi - joten se ei ole aivan yksi yhteen Tikkasen kerronnan kanssa, mutta minulle oli tärkeä oivallus, että tämä pisteetön, pieniä alkukirjaimia käyttävä ja rivejä ja lauseita "kelluttava" kerronta on totta tosiaan tehty jo kotimaisessa kirjallisuudessa, ja aika suurellakin profiililla.

Jos nyt täytyy sanoa jotakin teoksen sisällöstäkin, niin kuvauksena väkivaltaisesta parisuhteesta ja siihen johtaneista psykologisista seikoista naisen näkökulmasta se oli ihan kiinnostava, mutta ei jotenkin klikannut syvällä tasolla. En tiedä kuvittelenko, ja onko tämä vain omaa henkilökohtaista tulkintaani, mutta jotenkin yhteiskunnallinen keskustelu on mennyt jo tämän teoksen näkökulman ohitse. On varmasti ollut kirjoitusaikana merkityksellistä hakea selitystä ja sovintoa itsensä kanssa, ja tavallaan edelleenkin uskon, että vastaavia olosuhteita kokenut voi saada lohtua tästä teoksesta, mutta nykypäivänä keskustelun painopistettä on voitu jo siirtää hieman - ei valitettavasti täysin - kohti tekijän vastuuta eikä uhrin vastuuta tilanteesta.

Toki Punahilkassa on myös se nousee esiin, kuinka väkivaltaan sopeutuminen usein vaatii myös väkivaltaan osallistumista, vähintäänkin sen hyväksymistä vaikka ei itse väkivaltaan osallistuisikaan, sekä oman psyyken vaurioitumisen sallimista. Se ei tietenkään poista tekijän vastuuta omista tekemisistään, mutta samalla tässä oli jotain sellaistakin, mitä moraalista puhtautta vaaliva nykykeskustelu välillä unohtaa: että voi samaan aikaan olla sekä aidosti uhri että toiminut väärin.

Vaikka teos ei kolahtanutkaan henkilökohtaisella tasolla niin, että välttämättä kaipaisin sen lukemista uudelleen, niin tavoite on saavutettu ja koen yleissivistyneeni. Märta Tikkasen pääteoksen voisi vielä lukea, muuten tämä riittänee katsaukseksi hänen tuotantoonsa. Ja kai Henrik Tikkaseltakin täytyisi lukea jotakin, kun kerran ovat olleet tämä tunnettu taiteilijapari, mutta suoraan sanottuna on hieman sellainen aavistus, että aika saattaa olla ajanut senkin ohi, ja vielä tätäkin voimakkaammin. Se jääköön nähtäväksi.

---

Märta Tikkanen 1986: Punahilkka

322s.

Tammi. Helsinki.

Kansi: Henrik Tikkanen / Maija Sohlman