Marie Linder: Aikamme nainen
Kreivitär Marie Linderin kirja "En qvinna af vår tid. Karaktersteckning" ilmestyy nyt, 142 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen, suomeksi nimellä Aikamme nainen. Luonteenkuvaus.
Hän kirjoitti yhden kirjan, Aikamme naisen, jossa hän esittää ajatuksiaan naisen yhteiskunnallisesta asemasta, rajoitetuista rooleista, puutteellisesta koulutuksesta ja holhouksesta. Kirja ei ole ainoastaan elämäkerrallinen romaani, vaan aikaansa edellä olevan naisen kannanotto häntä kiinnostaviin kysymyksiin.
Tämä on sellainen teos, jonka löytäessäni olin suorastaan riemuissani. Olin törmännyt sen nimeen joitakin kertoja erinäisissä yhteyksissä, kun Marie Linderin eli "Stellan" elämää on sivuttu historiallisissa yhteyksissä. En kuitenkaan aivan ollut saanut selvää, oliko teosta mitenkään saatavilla, ja jos oli, oliko saatavilla juuri suomennoksena. Jotain kautta sitten päädyin antikvariaatista bongaamaan tämän suomenkielisen version, johon tartuinkin hyvin kiinnostuneena.
Vaikka on sanottava, että kirjallisuutena Aikamme nainen ei sinänsä edusta omaan lukumakuuni sopivaa tekstiä kerronnaltaan, hahmoiltaan tai juoneltaan, niin jotakin erittäin kiehtovaa siinä edelleen on. Kerrontahan on erittäin 1800-luvulle tyypillistä saarnaavaa ja moraalista arvostelmaa kutovaa, samoin juonet ja asetelmat ovat kaavamaisia ja paikoin melkein kiusallisen melodramaattisia. Hahmot ovat selkeitä tyyppejä - paitsi päähenkilö Lucy, josta lisää myöhemmin. Kieleltään kerronta on jokseenkin ylitsevuotavaa ja paikoin epäolennaisuuksiin keskittyvää.
Silti teoksessa on jotakin valtavan vilpitöntä ja kirkasta. Kirjoittamisen palo välittyy, samoin kirjoittajan yläluokkainen sivistyneisyys ja tapakulttuurin ymmärrys, myös kansainvälisten olojen ja tapojen tuntemus. Päähenkilöksi on valittu - hieman haaveellisen oloisesti - brittiläinen aatelisnainen, lady Lucy Suffridge, joka kasvaa goottilaishenkisessä kartanossa puoleksi orpona tyrannimaisen isän armoilla. Kauas vievästä lähtöasetelmasta huolimatta Suomeen on silti yhteys: Lucyn romanttinen ihailija, se kunniallinen (koska tietysti kuvioissa on myös kunniaton vaihtoehto), on suomalaista sukua oleva ruotsalainen aatelismies Oskar Lejonstjerna.
Minusta tämän teoksen käännöstyö on kulttuuriteko. Pääjuoni on suhteellisen höpsö, mutta silti teos onnistuu tuomaan esiin haluamiaan aiheita. Kaikki henkilöityy juuri Lucyyn, jonka luonteenkuvaus on se teoksen otsikossakin mainittu. Hänen kehityksensä vaiheet ja niiden vaikutus hänen luonteeseensa on selvästi teoksen keskeinen anti. Vaikka luonteenkuvaus ei olekaan kovin psykologinen, eikä siten nykylukijalle kovin realistinen, on se erittäin vivahteikas. Kirjoittajalla on selvästi ollut visio. Ja kyllähän sen höpsöydenkin keskellä juonenkäänteillä saadaan tuotua hahmon ympärille kiertyvän tematiikan eri puolia esiin, joten sinänsä rakenne toimii.
Hieman kehittely tuntuu tässä jääneen keskenkin, ja on surullista, että tämä jäi kirjailijan suunnittelemasta teossarjasta ainoaksi, kohdaten myös suurta kritiikkiä. Kuvittelen, että harjaannuksen kautta Linderin kirjoittajanääni olisi voinut kehittyä vielä entisestään, sillä hänellä oli selvästi sanottavaa. Linderin menehtyminen alle 30-vuotiaana saa miettimään, millainen kirjoittaja hänestä olisi voinut tulla ajan myötä.
Minun on silti sanottava, että en kiintynyt Lucyyn hahmona juurikaan. Hän on kaikin puolin aivan turhan ideaali - ainakin siis nykypäivän näkökulmasta, kun itsenäiset ja aktiiviset naiset ovat olleet valtavirtaa jo pitkään - eli kaunis, oppinut, viisas, hyväkäytöksinen, lempeä, urhea, uskollinen, rehellinen, tyylikäs, rikas, nuori, uskonnollinen, älykäs ja luonteikas. Mitään kyseenalaista hän ei tietenkään koskaan tee, ellei kyseenalaiseksi näe sitä (kuten aikalaiset saattoivat hyvin nähdä), että hän tahtoo olla ihmiskunnalle enemmän hyödyksi kuin olisi kotikartanonsa rouvana.
Aloin lukemisen aikana kiinnostua oikeastaan enemmän siitä, mikä oli vakuuttanut kirjailijan tekemään päähenkilöstään juuri tällaisen. Naishahmon liikkumatila on tietysti tähän maailmanaikaan ollut länsimaisessa kirjallisuudessa hyvin kapea, täysin mustavalkoinen suorastaan. Sen vuoksi lukija on mahdollisesti täytynyt vakuuttaa siitä, että nämä vallitsevaa järjestystä uhmaavat teot, kuten matkustaminen maailmalla sen sijaan, että avioituisi isän valitseman sulhasehdokkaan kanssa, eivät ole minkäänlaista korruptiota, vaan hyvän, hurskaan ja älykkään mielen tuotos, jolle on loogiset ja moraaliset perusteet.
Jäin myös miettimään, mikä oli teatraalisen pääjuonen tarkoitus. Se toisintaa aikansa viihteellisen romaanikirjallisuuden muotokieltä. On selvää, että Aikamme naisessa on mitä tarkoituskin olla tällaista viihteellisempää tenhoa: on rappeutuneen kartanon estetiikkaa, ripaus hulluutta ja verenvuodatusta, salajuonia ja sieppaus, romanttisia kirjeitä, kilpakosijoita ja ratsastusretkiä rotuhevosilla. Ehkä juuri sen vuoksi syvempi pohdinta naisen roolista yhteiskunnassa ja perheessä, sekä naisten koulutuksen ja sivistyksen tutkiminen, pääsevät joko hieman yllättämään, tai livahtavat suorastaan ohitse. Aina ei oikein tiedä, onko tämä lintu vai kala, useimmiten hieman molempia.
Minua ilahduttaa aina kirjallisuus, jossa on syvempää sanottavaa, vaikka juoni ja asetelma olisivatkin viihteellisempiä. Siten oikeastaan ihailen sitä, mitä teos yrittää tehdä. Aikalaiskritiikkejä ei tässä painoksessa ollut mukana, mutta voin ehkä hieman aavistella, millaisia vikoja siellä on teoksesta osoitettu. Itsekin olen joiltain osin kriittinen, mutta kuvittelisin, että suurelta osin eri syistä. Koska 1800-luvun seikkailullinen romaanikirjallisuus ei oikein nappaa, en aivan varauksetta ihastunut Aikamme naiseen kaunokirjallisena teoksena. Uskon tämän teoksen silti vielä joskus lukevani, eihän se muuten omassa hyllyssä olisikaan. Tässä on kaikesta huolimatta tavoitettu jotakin, ei ehkä ajatonta, mutta sellaista, joka oikeuttaa yhä nimen "aikamme nainen".
---
Marie Linder 1867/2009: Aikamme nainen. Luonteenkuvaus.
Suom. Benita Holopainen
Antikvariaatti Vilho. Helsinki.
179s.
Kansi: Museoviraston kuvakokoelmat

Kommentit
Lähetä kommentti