Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet

Kaapattu jumbo räjähtää pirstaleiksi korkealla Kanaalin yllä ja kirkkaalta taivaalta. Mount Everestin korkeudelta, lankeaa mereen kaksi miestä: Gibreel Farishta, legendaarinen filmitähti Bombaysta, ja Saladin Chamcha, tuhansien äänten mies Lontoosta. Kuin ihmeen kaupalla he päätyvät hengissä Englannin lumiselle rannikolle. Mutta jokin tai joku on puuttunut peliin, sillä Gibreel saa itselleen sädekehän ja Saladin orastavat sarventyngät. Tässä lähtölaukaus Salman Rushdien neljännelle romaanille, huikealle tarinalle Hyvän ja Pahan ikuisesta taistelusta.

Saatanallisissa säkeissään Rushdie rusentaa teesiä ja antiteesiä älyllisellä, värikkyydeltään ylivertaisella tavalla. Hänen kerronnallinen intensiteettinsä ja hämmästyttävä kekseliäisyytensä luovat jännitteen, joka väkevyydessään kantaa loppuun saakka.

Kierrätyskirjahylly sai jälleen lukulistani uuteen järjestykseen. Bongasin sieltä Rushdien Saatanalliset säkeet, eli toisin sanottuna teoksen, joka on ollut vuosikaudet hyvin, hyvin pitkällä lukulistallani. En ollut lukenut Rushdielta mitään ennen tätä, joten odotukseni olivat aivan summittaisia. Oikeastaan ainoa, mitä etukäteen tiesin, oli se, että tämä teos on jo julkaisuaikanaan aiheuttanut uskonnollis-poliittista kuohuntaa, joka ei ole vieläkään ohitse. Kuohunnan syys oli siis islamin käsittely satiirin keinoin.

Toisin kuin välillä joskus kuulee, Rushdie ei ole ainakaan tämän blogitekstin julkaisuajankohtana kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajien joukossa, vaikka häntä on ilmeisesti veikkailtukin moneen otteeseen voittajaksi. Joka tapauksessa tämä kertonee riittävästi siitä, että tekstissä on paitsi vahva ja tyyliltään vaikuttava kerronta, myös runsaasti syvätasoja, jotka eivät todellakaan aukea yhdellä lukukerralla, ainakaan minun kaltaiselleni islamiin vähemmän perehtyneelle lukijalle.

Tämä kirja on ollut minulla "taustalla" luettavana ainakin pari kuukautta, toisin sanottuna se on ollut yksi useammasta kirjasta, joka minulla on ollut kesken yhtäaikaisesti. Heti alkusivuilta aloin ymmärtää, että kirjoitustyyli on ainakin omille aivoilleni suhteellisen rankkaa, ja vaikka sinänsä tekstiä on aika nopea lukea, se täytyi tehdä jonkin verran sisäistämisen kustannuksella. Jokaisen virkkeen ytimen löytäminen nimittäin olisi vaatinut paljon enemmän tietoista prosessointia, mikä olisi tehnyt lukemisesta äärimmäisen hidasta. 

Toisin sanottuna tämä oli jälleen siis lukukokemus, joka oli tekniseltä kannalta suorastaan raskas. Joka ikisessä virkkeessä tuntuu tulevan loputon määrä yksityiskohtia, varmastikin jollain tavalla oleellisia, mutta joiden yhdistäminen ja ristiinheijastaminen takaisin virkkeen tai kappaleen varsinaiseen aiheeseen - ja jossain tässä kierroksella syntynee Rushdielle ominainen satiiri - on aika suuritöistä. Tekisi mieli muotoilla asia siten, että omissa aivoissa ei riittänyt kyllä prosessointiteho tällaiseen kerrontaan.

Tekstin tyyli on myllyttävä, jatkuvalla määrällä uusia yksityiskohtia, taustatarinoita ja sivupolkuja lukijan eteen työntävä. En sinänsä inhonnut sitä, erotin kyllä sen ansiot kaiken tuon henkilökohtaisen vaikeuden lävitsekin, mutta uupuneeksihan siinä kävi, satiirisesta virkistyksestä huolimatta. Koin myös aivan jatkuvasti olevani aivan kujalla siitä, mihin kaikkeen ja millä kulmalla teoksessa viitattiin, se vaikutti olevan äärimmäisen täyteen ladattu intertekstuaalisuutta, ja siitä - uskoisin - vain aika pieni osa oli sellaista, jonka huomasin heti jo lukiessa.

Tavallaan uskonnollinen satiiri on siitä mielenkiintoinen kirjallisuuden laji, että sitä en ole paljoa lukenut nykypäivän teksteinä, vaan se on lähinnä esiintynyt omalla lukulistallani keskiaikaisessa kirjallisuudessa. Kuitenkin huomasin lukiessani uskonnollisen yleissivistykseni karmean vähäisyyden, kun kaiken aikaa oli olo, että en osaa liittää asioita yhteen oikealla tavalla tai toisekseen aina edes tunnista, mitä näillä viitteillä tahdotaan sanoa. Esimerkiksi vasta teoksen luettuani menin katsomaan Wikipediasta, että mihin teoksen nimi tarkalleen viittaa - toki nimetyt säkeet mainittiin tekstissäkin, mutta niiden tarkan merkityksen sain selville vasta jälkikäteen. Uskon, että tätä samaa kävi läpi teoksen, ja osittain sen vuoksi lukukokemus jäi aika pintapuoliseksi.

Ehkä lopulta kuitenkin sitten parhaiten mukanaan pitävä koukku olivat hahmot - lähinnä siis päähenkilöt Gibreel ja Saladin, joilla oli satiirin lajityyppiin sopivasti paljon koomisia tai surkuhupaisiakin piirteitä, sen lisäksi, että heillä on myös - jo ihmishahmossaankin - ollut paljon vaikutusvaltaa ja ihmiset heidän ympärillään ovat arvostaneet heitä. Erityisesti teoksen viimeinen osio jäi mietityttämään paljon, sekä hahmojen tekemiset että niiden merkitys osana hahmojen kerronnallista kaarta.

Monet sivuhahmotkin nousivat tärkeiksi teoksessa, mutta heistä oli hieman vaikeampi saada kiinni juuri siksi, että en aina aivan ymmärtänyt heidän merkitystään. Olisi pitänyt olla enemmän kykyä intertekstuaalisten tahojen hahmottamiseen. Hahmot ovat satiiriin sopivasti juuri voimakkaan intertekstuaalisia, psykologinen puoli on toissijainen, vaikka sitäkin välillä välkähtelee.

Tavallaan tekisi mieli ajatella, että joskus toisena ajan hetkenä ja toisessa mielentilassa tämä voisi olla periaatteessa uudelleenluvun arvoinen. Tai sitten, vaihtoehtoisesti, jokin Rushdien toinen teos voisi ehkä olla ihan varteenotettava nimi lukulistalla. Samalla kuitenkin olo on se, että näin vaativaan luku-urakkaan ei ole houkuttelevaa alkaa kovin pian uudelleen. Jääkin siis nähtäväksi, että kuinka pitkään Gibreel ja Saladin kummittelevat mielessä tämän lukukerran jälkeen. Tämä on niitä lukukokemuksia, joissa teoksesta toipuminen on osa prosessia.

---

Salman Rushdie 1988/1989: Saatanalliset säkeet

Suom. Arto Häilä

WSOY. Helsinki.

558s.

Kansikuvan teos: Victoria & Albert Museum, "Rustam surmaa Valkoisen Demonin"