Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi

Liian paksu perhoseksi kertoo epätavallisen suurenkokoisesta Kaisusta ja hintelästä Ernistä, romaanin aika on kaukainen 60-luku, näyttämönä epämuodikas Ruutinojan Sekatavara Pohjanmaalla.

Liian paksu perhoseksi on surumielisen huumorin sävyttämä tragikomedia. Ja ehdottomasti rakkausromaani.

Tämän kesän lukusuunnitelmat ovat menneet aivan päin mäntyä. Minulla oli suuria haaveita ja tavoitteita, mutta sitten tuli yksi jos toinenkin asia ne muuttamaan, ja yksi näistä asioista oli vierailut kierrätyskirjahyllylle, josta tuli otettua vaikka ja mitä lukuohjelmaan kuulumatonta mukaan. Liian paksu perhoseksi on yksi niistä. Koska teos on kuitenkin kotimaisen nykykirjallisuuden joukossa nimi jonka tunnistaa, todennäköisesti elokuvasovituksen valtavan suosion vuoksi, niin olihan sekin sitten luettava. Elokuvaa en muistaakseni ole nähnyt, tai sitten siitä ei vain ole jäänyt mitään mieleen.

Tavallaan tekstin tyyli oli juuri sellaista, mitä odotinkin: ytimekästä, arkista, suoraa. Toisaalta siinä silti oli keveyttä ja väljyyttä, koska asioita ei selitetty liiaksi auki, vaan jätettiin paljon tulkinnan varaan. Keskeiset asiat sanottiin silti ihan suoraankin, ja dialogissa mielestäni mentiin välillä hieman enemmänkin selittämisen puolelle kuin tekstissä muuten, vaikka sekin pysyi pääosin varsin hillittynä.

Kuten takakansiteksti julistaa, Liian paksu perhoseksi on rakkaustarina. Tästä voin olla hyvinkin samaa mieltä. Eikä se mielestäni kerro vain romanttisesta rakkaudesta, vaikka se keskiössä Kaisun ja Ernin tarinan kautta. Teoksessa kuvataan paljon myös perhesuhteita ja niissä ilmeneviä erilaisen rakkauden muotoja, sekä rakkauden puutteen aiheuttamia ilmiöitä ja vaikutuksia ihmissuhteisiin.

Jos tätä teosta haluaisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi "arkinen". Tässä ollaan jotenkin sellaisen supisuomalaisen populaarikulttuurin ytimessä: tapahtumapaikat ovat pieniä ja rähjäisiä, ja niin ovat myös päähenkilöiden elämät ja ongelmat. Suuria tunteita tapahtuu pienimuotoisesti, ja kaikki muu elämä tapahtuu arkisen puurtamisen ohessa. Puiden tuijottelu mitään tekemättä on ylevimmän tason onnellisuutta.

Jossain vaiheessa elämääni olen elänyt sellaisenkin vaiheen, että juuri tämäntyyppinen kotimainen kirjallisuus oli aivan käsittämättömän kyllästyttävää ja puuduttavaa, mutta nykyään olen oppinut jokseenkin enemmän arvostamaan tätäkin kirjallisuuden mielenmaisemaa. Se ei ole enää samalla tavalla itsestäänselvyys kuin joskus. Vaikka olen ehkä vuosien varrella päässyt myös tietynlaisen melodraaman makuun, niin että tällainen puhdas arkifiilistely ei niitä suuria tunteita aina herätä, niin kyllä eri tavalla osaan arvostaa tällaistakin tarinankerrontaa sekä niitä olosuhteita, joissa se on kehittynyt.

Sanotaan nyt jotakin teoksen hahmoistakin. Kaisu on maalaisemännän arkkityypissään jollain tavalla hyvin perinteinen kotimaisen kirjallisuuden hahmo, mutta samalla nykykirjallisuuteen tuotuna myös psykologisesti perusteltu ja tehty korostetun tietoiseksi roolistaan. Tämä kehollisuuden kytkeytyminen työntekoon ja työnteon kautta elämän merkityksellisyyteen on ihan mielenkiintoinen ketju. Tavallaan silti analyysi jäi hieman pistemäiseksi: esimerkiksi hennot ja työhaluttomat sukulaisnaiset olivat vain Kaisun täysi vastakohta, eikä heidän kehoissaan ollut mitään problematiikkaa, vaikka tämän teoksen julkaisuaika on ollut esimerkiksi hyperlaihan kauneusihanteen aikaa. Myös Ernin miehekkyyden tai sen puutteen analyysi oli jotenkin melko pintapuolista noin kokonaisuutena, olin jotenkin toivonut siltä vielä enemmän särmiä.

Toisin sanottuna teoksen teemat olivat sinänsä mielenkiintoisia keskustelunavauksia, mutta eivät ainakaan itselleni sinänsä avanneet mitään uutta. Varmaan sekin vaikuttaa, että nämä teoksessa kuvatut teemat ovat jollain tavalla sitten 1990-luvun lopun uineet jo jokapäiväiseen keskustelukulttuuriin, ja lukija - kuten vaikkapa minä - on voinut altistua samankaltaisille teemoille jo pitkään, eikä teos enää tunnu yhtä uudelta pelinavaukselta kuin julkaisuaikanaan.

On helppo nähdä, miksi teoksessa on ainekset suosittuun elokuvaan ja miksi myös teosta itseään on luettu ja varmasti luetaan edelleen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että se oli lukemisen arvoinen, ja lukukokemuksena varsin hyvä. En silti usko, että muistan hirveän pitkään tämän lukukokemuksen, koska tunnetasolla asti se ei aivan klikannut, vaikka iskevää kerronta olikin ja teoksen rakenne toimi hyvin. Kaipa pitäisi se elokuvakin joskus katsoa.

---

Sisko Istanmäki 1995/1997: Liian paksu perhoseksi - romaani

Kirjayhtymä. Helsinki.

214s.

Kansi: Hannu Hyrske / Ulla Vuorinen