Elias Lönnrot (toim.): Kalevala

Tämä kirja esivanhempaimme muinaisesta olosta, elämästä ja toimista ilmestyy nyt paljo täydellisempänä, kuin minkä entisessä korjuussansa oli, ja tulee uskottavasti nykyisessä muodossansa pysymään, sillä keräämättömiä runoja tästä laadusta ei mahda enää asiaksi löytyä, koska kaikki paikat, joissa vaan vähänki on toivottu runoja laulettavan, jo ovat useampia kertoja ja useammilta kerääjiltä ristin rastin käydyt ja etsityt. Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi, kun on vaan osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyneet.

Nyt sen voi vihdoin ylpeästi sanoa: olen lukenut Kalevalan alusta loppuun. Onhan siihen tullut törmättyä siellä täällä, opittu peruskoulussa ja nähty versiointeja eri taiteenlajeissa, luettu Koirien Kalevalat ja Aku Ankka -versiot ja kaikki, mutta nyt on myös se aivan ihka oikea alkuteoskin luettu. Siitä on näköjään vierähtänyt jo kuusi vuotta, kun luin Kantelettaren, ja se oli suhteellisen haastava lukukokemus, joten olin jo henkisesti valmistautunut jonkinlaiseen koettelemukseen. Yllätyksekseni kokemus oli helpompi kuin Kantelettaren kanssa.

Oikeastaan tässä on vielä sellainen hassu yksityiskohta, että olin kuvitellut omistavani Kalevalan jo vuosia, ja vasta ryhtyessäni lukemaan kävi ilmi, että se olikin aivan toinen teos - Elsa Heporaudan ja Kalevalaisten naisten Kalevala - kansallinen aarre. Kirjoitelmia kansalliseepoksen vaiheilta tuolta jostakin 1940-luvulta. No, sain sitten loppujen lopuksi sen varsinaisen Kalevalankin käteeni muutamien vaiheiden jälkeen, kuten kuvasta näkyy. Tämä lukemani versio on uusi Kalevala (niitähän siis oli pari versiota), josta oli näköjään otettu aikanaan reippaasti painoksia, kun kerran kolme vuotta ilmestymisen jälkeen on jo 23. painos menossa. Tottahan niitä on luettu kouluissa, joten ei ihme, että kaupaksi on mennyt.

Minulla oli kaiken aiemman altistuksen vuoksi tietysti jo suhteellisen selkeä käsitys monista keskeisistä tarinoista, tai ainakin yksittäisiä muistikuvia, että mitä siellä on oikein seikkailtu. Yllätyksiäkin oli silti. Väinämöisen suuri tietäjyys oli hämärtänyt sitä tosiasiaa, että teoksen koko pääporukka on suhteellisen maagista, ja loitsulaulannalla tekevät ties minkälaisia temppuja melkein kaikki keskeiset (mies)hahmot Lemminkäisestä Ilmariseen ja Kullervoon. Olin jostain syystä muistellut, että pikemminkin taianomaisia asioita tapahtuu heille seikkailuilla, koska maailma on niin maaginen, mutta ei, kyllä siellä loitsut sinkoilevat.

Loitsuista puheen ollen minulle tuli yllätyksenä se, kuinka Lönnrot oli näiden rakentamiensa narratiivien lisäksi ujuttanut teokseen paljon loitsuaineistoa. Toinen yllättävän suuri osuus jotain muuta kuin sankariseikkailuja oli Ilmarisen ja Pohjolan neidon häät, joihin oli koostettu mukaan suuri määrä häärunoutta ja hääperinnettä. Toisin sanottuna sinne irrallisista runonpätkistä kehiteltyjen tarinan kaarien sekaan oli yritetty ympätä myös arkeen liittyviä loitsuperinteen osia, kuten karjan suojelua tai parannusloitsuja. Kalevala on melko monivaiheinen jo tavallisesti, mutta täytyy sanoa, että minua olisi varmaan fantasiasta innostuneena teininä voinut kiinnostaa enemmän tutustua teokseen, jos olisi nostettu myös tätä taikuuspuolta esiin, eikä keskitytty siihen, että minkä kokoisen hauen se vanha ukkeli nyt onki ja mitä luilla tehtiin.

Paljon keskustelua on ollut viime vuosina Kalevalan muodostamisprosessista ja myös siitä, millä tavoin se edustaa nykyisen Suomen alueen kulttuuria. En nyt mene siihen kovin pitkällisesti tässä, koska keskustelua on käyty jo muualla paljon paremmilla näkökulmilla minua huomattavasti perehtyneemmistä lähtökohdista, joten en nyt mene siihen kovin syvällisesti. Mutta sen voi todeta, että vaikka Lönnrot lähinnä käytti neljää runonlaulajaa materiaalinaan, siisti tekstejä 1800-lukulaiselle sivistyneistölle liian maanläheisestä tavarasta ja rakensi tarinan kulut kuten itse parhaaksi näki, niin vastaavia aihelmia sisältävää lauluperinnettä on esiintynyt läntisessäkin Suomessa, laulurunous ei sinänsä ole mikään karjalainen ilmiö itsessään, vaikka runoja sieltä innokkaasti 1800- ja 1900-luvuilla haettiinkin.

Vanha mutta hyvä Suomen kirjallisuuden luentomonisteeni kertoi tuon tiedon neljästä runonlaulajasta, ja lisäksi siinä mainitaan, että Kalevala ei oikeastaan ottanut mallia niinkään aikanaan muodikkaista kansallisromanttisista eepoksista kuten Eddasta, vaan ainoastaan Homeroksen Iliaasta ja Odysseiasta. Tämän asian olin itse autuaasti unohtanut, ja vasta nyt monisteen esiin kaivettuani jälleen muistin. Lukiessani kylläkin mietin kaikkien suurten eeppisten seikkailuiden vertautumista Kalevalaan, kun noille sankariteoille ja sotaanlähdöille ja klaanivihoitteluille oli annettu niin suuri osa - mutta kaipa se pitää paikkansa Homeroksenkin osalta.

Onhan se silti sanottava, että vaikka mainitsin Kalevalan olevan sidosteisuutensa vuoksi helpompaa luettavaa kun Kanteletar oli aikanaan, en voi sanoa sinänsä mukautuneeni kieleen. Kalevalassa oli ehkäpä vähemmän sanoja joita en tuntenut, ja konteksti helpotti paljon, mutta silti välillä putosin kärryiltä tai joku tärkeä käänne selvisi vasta luvun auki kirjoitetusta synopsiksesta. Ja tietystihän tätä olisi kannattanut lukea ääneen - ihan aluksi sitä teinkin, sitten siirryin Youtubeen ja sieltä kuuntelin Kalevalaa laulettuna, mutta lopulta suurin osa tuli luettua ihan perinteiseen tapaan.

Nyt voisin lopuksi vastata siihen vanhaan urheilukysymykseen, että miltä nyt tuntuu. Ei vielä juuri miltään, mutta varmaan hetken kuluttua varsin sivistyneeltä. Tiesin monen arkisen lentävän lauseen olevan Kalevalasta peräisin, mutta tuli lukiessa vastaan sellaisiakin, joiden alkuperän en tajunnut olevan Kalevalasta, vaikka tietysti runomitta jo olisi paljastanut. Eiköhän tämä tästä vain parane, kun alan tunnistaa entistä paremmin viittauksia Kalevalaan, jotka olisivat aiemmin menneet ohitse. Vaikka kotimaisia klassikoita on vielä läjäpäin lukematta, tässä on nyt taas tapahtunut yhdenlainen hypähdys eteenpäin.

---

Elias Lönnrot (toim.) 1849/1951: Kalevala

SKS. Helsinki.

343s.