Elias Lönnrot (toim.): Kanteletar

Hamasta ylimuistoisista ajoista ovat kaikki kansat maailmassa rakastaneet soittoa, laulua ja runoelmata. Soitto ja laulu ihmisella ovat ikäskun toinen, pyhempi kieli, jolla itsellensä tai muille haastelee erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä tavallisella jokapäiväisellä kielellä, ilmoittaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa. 

Todella kaunis vuoden 1947 laitos Kantelettaresta päätyi haltuuni, kun se löytyi siivouksen yhteydessä lähisuvun komerosta ja sain sen omakseni. Koska en ole koskaan lukenut Kalevalasta tai Kantelettaresta kuin katkelmia, tuntui korkealta ajalta tutustua näihin kansallisromanttisiin klassikoihin jos ei muuten, niin vähintään yleissivistyksen kannalta.

Alkuun on myönnettävä, että teosta lukiessani pohditutti kaiken aikaa sen poliittinen ulottuvuus. Kantelettaren alaotsikko Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä laajentaa "Suomen kansaa" 1800-lukulaisen kansallisromantiikan hengen mukaisesti alueisiin, joilla "heimoveljiä" asusteli. Sen ei annettu haitata, että näilläkin alueilla oli usein ihan oma kulttuuri, josta sitten valikoitiin sopivimmat piirteet rakentamaan haluttua suomalaisidentiteettiä (ja väheksyttiin muita piirteitä). 

Häpeäkseni (näin kirjallisuustieteellisesti koulutettunakaan) en ole sen tarkemmin perehtynyt aiheeseen, mutta sellaisen ennakkovaroituksen osasin itselleni antaa, että tiesin lukevani 1800-luvun nationalistiseen suomalaisuusprojektiin liittyvää teosta enkä niinkään ollut sellaisen pyyteettömän dokumentin äärellä, jollaisena teos esittäytyy. Osa runoista on kerätty toki ihan nykyisen Suomenkin alueelta, mutta merkittävä osa liittyy erityisesti Karjalaan (nykyisen Karjalan tasavallan alueelle) suuntautuneisiin runonkeruumatkoihin.

Lukemisen aloittaessani koin kyllä - valheellisesti - olevani hyvin valmistautunut. Olin lukenut runsaasti 1800-luvun suomea, ja lisäksi monenlaista murresanastoa on tullut vastaan eri yhteyksissä. Tiesin, että Kanteletar on Kalevalan tapaan kokoelma nelipolvisen trokeen mittaa noudattavaa runoutta, jossa esiintyy mm. jo suomen kielestä yleiskäytöstä poistunut verbimuoto, eventiivi. Tiesin itämurteiden olevan hyvin vahvasti edustettuina 1800-luvulla kerätyssä lauluperinteessä. En kuitenkaan ollut varautunut siihen, että Kanteletar olisi paikoin ihan suoraan sanottuna käsittämätön.

Tällä tarkoitan siis sitä, että en välillä ymmärtänyt, mitä luin. En hahmottanut, mitä säkeillä tarkoitettiin tai mitä niissä käytetyt sanat tarkoittivat. En tajunnut, mitä laulussa tapahtui. Se oli suorastaan järkytys näin suomen kieltä aina jumaloineelle lukijalle. Ei tämä runous kuitenkaan ole ihan selvää ollut (lukija)yleisölleen keräämisaikanaankaan, sillä teoksen lopussa on huolellinen sananselitysosio. Siihen jouduinkin turvautumaan tämän tästä, vaikka jossain vaiheessa opinkin jo merkitykset tietyille toistuville sanoille.

Selitys tälle kompastelulle on varmasti pitkälti siinä, että kuten Kalevalassakin, myös Kantelettaressa Lönnrot on tehnyt toimitustyötä suomalaistaen ja editoiden tekstejä. Koulussa (tai yliopistossa) oppimani pohjalta en ollut koskaan mieltänyt Kalevalaa tai Kanteletarta "suomennetuiksi" tai suomeen tyylitellyiksi, vaan kuvittelin ryhtyväni lukemaan suomeksi olemassa olleita lauluja, joita joku jossain on oikeasti joskus tässä muodossa laulanut. Suuressa osassa on ymmärtääkseni kuitenkin ollut karjalankielinen alkuperäinen versio, ja Kantelettaresta luettavat versiot ovat Lönnrotin käsittelemiä eli suomen kieliasuun sovittamia.

No, kun sitten kielen puolesta pääsin lopulta Kantelettaressa etenemään ilman suuria kielen kompastuksia sanaston avulla, aukesi ikkuna laulujen kuvaamaan elämään ja maailmankuvaan. Kiehtovaa oli tunnistaa tai ymmärtää laulun puhujan ajatus tai tunne, mutta ehkä vielä sitäkin kiehtovampia olivat ne laulut, joissa en käsittänyt mitään: olin jonkinlaisen perustavanlaatuisen kulttuurieron äärellä. Juuri nämä selittämättöminä aluksi näyttäytyvät kohdat jäivät kiehtomaan, sillä usein kyse on jostakin merkittävästä erosta ajattelutavassa, jonka ymmärrettyään olisi ihan eri tavalla kulttuurin ytimessä.

Kanteletar ei tosiaan muodosta suurta eeppistä kokonaisuutta kuten Kalevala (josta tarkemmin sitten, kun saan sen joskus luettua), vaan se on kokoelma runoja, joiden aiheet vaihtelevat arkipäiväisistä tunteenilmaisuista juhlarunouden kautta tarinallisiin mytologia- tai historiarunoihin. Erityisesti perheen ja suvun tärkeä rooli toistuu niissä, mutta myös elämän epävarmuus ja hetkellisyys. 

Huomasin hämmästyksekseni, että erityisesti lasten runoja sisältävässä osuudessa oli useita jo ennalta tuntemiani lauluja tai runoja. Muutama muunkin osuuden runo oli tuttu. Laskeskelin, että tunsin ennalta noin kymmenen Kantelettaren sisältämää runoa. Se on tietysti naurettavan pieni määrä siihen nähden, että teoksessa on satoja runoja monista eri aihepiireistä. Lähes kaikki tuntemani olin oppinut lastenlauluista- tai runoista, joita ainakin minun lapsuusaikanani oli päiväkodissa ja koulussa opetettu.

Omistan myös toisen iäkkään teoksen nimeltään Kantelettaren selityksiä, jonka ottaminen Kantelettaren luvun rinnalle kyllä kävi mielessä. Luin kuitenkin Kanteletarta iltaisin ennen nukkumaanmenoa, ja yöpöytälukemiseksi olisi ollut liian raskasta pitää ohella toista, selittävää teosta. Pitää silti joskus käydä teoksia yhdessäkin lävitse, ja jos kokemus on jotenkin erityisen puhutteleva, miksei siitäkin bloggaisi. Vähään aikaan tuskin tulen sitä silti tekemään. Kantelettaren lukeminen kesti minulta yli puoli vuotta, jonka aikana lueskelin jokusen runon illassa, ja välillä pidin kuukaudenkin taukoa teoksesta. Kesän lopulla aloin lukea pidempiä osuuksia kerrallaan, ja lopulta huomasin lukemattomien runojen huvenneen kuin vaivihkaa.

Kantelettaren lukukokemus oli monessakin mielessä ajatuksia herättävä. Se paitsi antoi taas syytä pohtia kulttuurisia kysymyksiä ja 1800-luvulta lähtien rakennettua suomalaisuusaatetta sekä sen keinoja, myös ihan vain laittoi toteamaan, että kuka tahansa nämä laulut lopulta on kirjoittanut, ne ovat mielenkiintoisia ja kauniita. Pidän varmasti tämän laitoksen itselläni. Hyllyssä odottaa vielä Kalevalan painos, sekin 1900-luvun puolestavälistä. Vaikka sitä tuskin tässä saman tien otan lukuprojektiksi heti Kantelettaren puolivuotisen luku-urakan päälle.

---

Elias Lönnrot (toim.) 1840/1947: Kanteletar elikkä Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä
SKS. Helsinki. 
383s.