Irja Salla: Kaksi tietä


Matti meni räätälinoppiin kotikylässä. Kotikylästä hän pääsi lähikaupunkiin suurempaan verstaaseen, niin aina eteenpäin. Jo aikaa hän on ollut kisälli, nyt hän on työssä suuressa pietarilaisessa pukimossa. Pian hän on perustava oman liikkeen, hänestä tulee mestari ja hän menee naimisiin. 

Johanna on oleva hänen vaimonsa. Ei ole ketään Johannan veroista, Matti huomasi hänet heti ensikertaa käydessään seuroissa.
- Vihdoinkin! sanoi hän silloin, - vihdoinkin, Herra, olet ohjannut tielleni hänet, viisaan neitseen. Vakavamielisen, puhtaan, arvokkaan ja ylpeän. Mutta hän onkin pohjalaisen talonpojan tytär, sitä kaikkein parhainta lajia, jollaisia ei synny joka päivä. 

Alun perin lukulistallani oli ammoisen Suomen kirjallisuuden kurssin jäljiltä Irja Sallan kaksiosainen matkapäiväkirja Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä, mutta lähimmän kirjaston valikoima sai minut vaihtamaan seuraavan lainani Sallan esikoisromaaniin. Jotenkin dokumentaarinen sotakuvaus ei niin napannut tällä hetkellä, vaikka naisnäkökulma ja ilmeisesti varsin hyvä vastaanotto aikanaan saavat kirjaparin vielä pysymään lukulistallani.

Irja Salla eli Taju Sallinen on ollut esillä paljolti henkilökohtaisen historian kautta: taiteilija Tyko Sallisen tyttärenä hän eli varsin erikoisen lapsuuden, ja Sallan viimeinen teoskin oli muistelma isästä. Hän oli ilmeisesti suosiossa sotapäiväkirjojensa ilmestyessä, mutta on sittemmin ollut vähemmän parrasvaloissa. Osasyynä taka-alalle painumiselle voisi kuvitella olevan myös Sallan henkilökohtaisen elämän haasteet.

Kaksi tietä oli ymmärtääkseni sekin ihan hyvin vastaanotettu tuolloin 30- ja 40-luvun taitteessa. Keskiössä on kahden toisilleen sopimattoman ihmisen avioliitto tyrskyineen ja kareineen - aihe, jota on tullut joko keskeisenä aiheena tai vain yhtenä sivujuonteena monissa kotimaisen kirjallisuuden teoksissa erityisesti naisten kirjoittamina. Mieskirjailijoidenkin teoksissa näitä teemoja voi nähdä, mutta niissä fokus on tavallisesti pelkästään miehen psyykessä ja kärhämät vaimon kanssa vain yksi kuormittava tekijä monen joukossa.

Kiinnostavaa on, että mieskirjailijoiden kuvauksissa onnettomista avioliitoista naiselle ei usein anneta ääntä tai näkökulmaa lainkaan, kun taas naisten kirjoittamissa kuvauksessa päästään myös miehen pään sisälle. Tätä painotuseroa voi toki spekuloida sillä, että perinteisesti kaikki tunnetyö suhteessa on ollut naisen kontolla (ja on edelleenkin; lisäksi 1900-luvun alkupuolella suurin osa perheeseen liittyvästä työstä oli naisen tonttia), ja siten näkökulmaero näkyy myös maailman jäsentämisen tavassa. Tämä on tietysti sen verran mutuilua, että voisi olla kiinnostavaa joskus oikein paneutua aiheeseen. Tässä yhteydessä tyydyn toteamaan, että mielessäni Sallan teos kiinnittyy siten jollakin tavalla samaan jatkumoon esimerkiksi Jotunin ja Hämäläisen avioliittokuvausten kanssa. 

Teoksen nimikin jo paljastaa teemoja: kaksi päähenkilöä tekevät erilaisia valintoja ja kulkevat siten erilaiset elämänpolut toisiinsa kietoutuneina, mutta silti erillisinä. Johannan ja Matiaksen eli Matin yhteistä elämää seurataan vasta aikuistuvasta nuorestaparista kuolemaan saakka. Johanna ja Matti on kummatkin esitetty alussa melko sympaattisesti - Johanna on oman arvonsa tunteva nuori nainen, Matti taas loruileva ja vilkasluonteinen nuori mies - mutta ajan myötä käy ilmi, että pari ei jaa käsitystä hyvästä elämästä eikä osaa juuri selvittää ristiriitoja välillään. Sopu ei perustu yhteisymmärrykseen, vaan toisen perääntymiseen. Vuosien varrella Johannan ja Matin elämänpiirit etääntyvät aina asumuseroon asti, mutta koskaan he eivät pääse kauas toistensa vaikutuspiiristä.

Hahmojen ajatukset ja tunteet kuvataan tarkasti raportoiden. Matti ja Johanna kumpikin ajautuvat katkeruuden valtaan ja hiljalleen jäävät omien katkeroituneiden ajatusmalliensa vangeiksi. Matilla ne näkyvät hyökkäävänä käytöksenä, Johannalla tyynenä halveksuntana. Nuoruudessaan saarnamiehenäkin toiminut harras Matti ajautuu kauemmas uskostaan, kun taas Johanna tukeutuu entistä enemmän - suorastaan koteloituu - uskontoon.

Matti oikeuttaa laimin- ja ylilyöntinsä työllään, Johanna taas perheen edulla. Ajan kuluessa tosin Matin käytökseen alkaa ilmaantua erilaisia pahoinpitelyn muotoja, mikä saa lukijan sympatiat paikoin kallistumaan enemmän Johannan puolelle. Johanna tosin tekee omat virheensä, mikä tekee myös hänestä inhimillisen ja monipuolisen hahmon, josta ei paikoin voi pitää sen enempää kuin Matistakaan.  Selvää kuitenkin on, että ympäristö ja yhteiskunnallinen paine, joka pitää Johannan ja Matin avioliitossaan, vääristää kummankin luonnetta peruuttamattomasti kaunaiseen suuntaan.

Seuraava sukupolvi, Matin ja Johannan lapset, toimivat ensiksi kodin arvovaltakiistojen välikappaleina, mutta ajan kuluessa etsivät omat polkunsa - aivan erilaiset kuin vanhemmillaan. Teos loppuukin taustasävyltään positiivisesti, kun vanhempiensa myrkyllisiä käytösmalleja seuraamatta jättäneet lapset löytävät omat tiensä maailmassa. Johannan ja Matin loppu on kuvattu hienovaraisen traagisesti: vuosikymmenien väkinäinen yhdessäolo on jättänyt lähtemättömän jäljen kumpaankin.

Sallan teksti keskittyy hyvin pitkälti hahmojen sisäisiin maailmoihin. Vain paikoin ikään kuin neutraali kertojanääni toteaa joitakin asianlaitoja, mutta pääosin kaikki tapahtumatkin kuvataan hahmojen näkökulmasta. Johannan kohdalla kokonaisuus on kattavampi, mutta myös Matin näkökulmaa nähdään säännöllisesti. Loppupuolella näkökulmahahmoiksi pääsevät heidän lapsensa, erityisesti isäsuhteessaan kipuillut Johannes. Tekstissä on myös dialogia, mutta se harvoin on juonen vetovastuussa.

Vaikka oli kiinnostavaa lukea Sallan romaani, sen sijoittuminen mielessäni Jotunin ja Hämäläisen avioliittokuvauksen joukkoon jättää sen jollakin tavalla varjoon. Jotunin huikea dialogi ja Hämäläisen proosarunomainen runsaus jäävät tyyliseikkoina mieleen paremmin kuin Sallan tasainen tyyli. Kuitenkin uskon, että tulen muistamaan Sallalta päähahmojen välille rakennetun dynamiikan psykologisen uskottavuuden ja inhimillisyyden. Kaksi tietä on melko raskas teos sekin, mutta se kyseenalaistaa onnistuneesti aikansa avioliittonormit.

En todennäköisesti ihan vain lukujononi valtavuuden vuoksi tule lukemaan Sallalta enempää romaaneja, vaikka uskon niiden laatutavaraa olevankin - Lisa-Beata-trilogian ensimmäisestä osasta on esimerkiksi kirjoittanut blogissaan Omppu varsin kiinnostavasti - mutta niihin sotapäiväkirjoihin taitaa olla ihan yleissivistystä tutustua ennemmin tai myöhemmin. Kaksi tietä on kuitenkin jälleen näyttänyt yhden ihan kiinnostavan kulman kotimaisen kirjallisuuden kentästä.
---

Irja Salla 1939: Kaksi tietä
Otava. Helsinki.
237s.

Kommentit

Viikon luetuimmat