Jack London: Auringon poika

Willi-Vaw oli ankkurissa rantasärkkäin ja ulkosärkkäin välisessä väylässä. Viimeksimainituilta kuului heikon mainingin kohina, mutta niiden suojaama vesi oli sada vardin leveydeltä rannan korallihiekalle asti sileä kuin lasi. Kapeassa ja matalassa väylässä oli aluksen ankkuriketjua ulkona sadan jalan verran. Ruosteisena kiemurteli höllällä oleva ketju jättiläiskäärmeen lailla elävää korallipohjaa pitkin useasti itsensä yli kulkien ja päättyen lopulta jouten lojuvaan ankkuriin. Iso kariturska pistäytyi ruskean täplikkäänä vuoroin korallien suojaan ja sieltä pois. Muita kaloja, oudonmuotoisia ja -värisiä, uiskenteli välinpitämättömästi kalahainkin kavalasti ohi uidessa, jolloin turskat nopeasti pujahtivat piiloonsa.

Joku ehkä muistaa minun joskus sanoneen, että kirjojen kansilla ei ole ihan hirveästi merkitystä sen kannalta, kiinnostunko niistä vai en. Tämä pitää enemmän paikkansa kirjastojen ja kirjakauppojen kohdalla, mutta kierrätyshyllyllä asia on hieman eri: hienoja kansia näkee siellä harvemmin ja ne ovat usein sellaisia, jotka hyvin todennäköisesti eivät enää kohdalle sen jälkeen osu. Niinpä kynnys ottaa mukaan vaikkapa klassikkokirjailijan tyylikäskantinen teos on paljon matalampi.

Ja tästä päästään siihen, että niin vain tulin palanneeksi Londonin teosten pariin, vaikka aikoinaan vannoin, että en sitä ikinä tule tekemään. Sain Jack Londonin Susikoiran joskus varhaisteini-iässä (12? 14?) lahjaksi. Olin tuolloin ihan hulluna kaikkiin eläinjuttuihin. Kun sitten luin tätä kirjaa, jossa oli eläin päähenkilönä, sain kokea järkytyksen, sillä kirja ei kertonut mitenkään hauskoista seikkailuista.

Mielessäni kummitteli vielä vuosia se kohtaus, jossa susikoira joutuu taistelurinkiin teurastamaan pieniä, omistajiltaan ryöstettyjä lemmikkikoiria. (Sen jälkeen olin erityisen huolissani perheemme pienestä lemmikkikoirasta ja tulin levottomaksi, jos se oli ulkona kytkettynä yksin. Tähän vaikuttivat tietysti myös paikkakunnalla säännöllisin väliajoin liikkuneet koirakaappari-varoitukset.)

Niinpä ensikosketukseni Jack Londoniin ei ollut erityisen riemukas. Muistan vieneeni Susikoiran jopa omasta hyllystäni vanhempieni hyllyyn, vaikka kirjoista luopuminen ei minulle tuossa iässä muuten tullut kyseeseen. En ole sen jälkeen Londonia lukenut, harkinnut olen tosin pariin otteeseen. Niinpä kun nyt satuin näkemään kierrätyshyllyllä varsin kauniin painoksen tästä Londonin teoksesta, päätin yrittää udelleen. Klassikkokirjailija London on joka tapauksessa, vaikka tämä nimenomainen novellikokoelma ei itsessään taida Londonin pääteoksiksi lukeutuakaan.

Koska London on tunnettu erityisesti luontokuvauksistaan, ajattelin, ettei tämä nyt niin vaikeasti lähestyttävää voi olla. Vielä mitä. Nyt Auringon pojan jälkeen voin sanoa, ettei London todellakaan ole minulle, ja antaa periksi. Vaikka Auringon pojan novelleissa ei ollakaan Yhdysvaltojen maaperällä vaan Etelämerellä käymässä kauppaa ja/tai ryöstelemässä ja luonto on sielläkin viehkeää, oikeastaan kaikki muu sitten mättikin minun ja Londonin novellien kohtaamisessa.

Yhtenä päällimmäisistä syynä on mainittava se ylitsepursuava, läpitunkeva rasismi. Tällä tarkoitan siis sitä, kuinka äärettömän toiseuttavasti teoksessa kuvattiin kaikkia muita kuin valkoisia ja erityisesti ns. alkuasukkaita. Esimerkiksi sanan "musta" synonyymina saatettiin käyttää "raakalaista". Lisäksi jatkuva tiettyjen ihmisryhmien vertaaminen eläimiin ja lapsiin ja leimaaminen ryhmänä mitä älyttömimmillä määreillä (silloin töllöin unohtamatta "jalo villi" -perinnettäkään) alkoi olla jo turhan särähtelevää omaan arvomaailmaani nähden.

Toisena esimerkkinä erään tarinan sivuhenkilö, brittiläis-kiinalainen Etelämeren seikkailija, saa ensin kokea syrjintää, mutta koska hän on "valkoisempi kuin kukaan valkea mies" hänet hyväksytään lopulta joukkoon. Ja kolmantena esimerkkinä tarinassa valkoisen lähetyssaarnaajapariskunnan pojasta käy ilmi, että hänellä on velipuoli, jonka äiti on paikallinen nainen. Novellin ajan velipuolta käytetään jonkinlaisena päähenkilön peilinä, alitajunnan ilmentymänä - hänet kuvataan etnisyytensä vuoksi lapsenomaiseksi, iloiseksi, viettejään seuraavaksi ja hurjaksi, kun taas päähenkilö on rationaalinen, sivistynyt ja syvällinen. Ja niin edespäin ja niin edespäin

Viimeinen novelli oli tosin iloinen yllätys, kun siinä kiinalaisen päähenkilön tekemisiä tai tekemättä jättämisiä perusteltiin hyvin vähän etnisyydellä ja ne vähätkin kerrat olivat laimeahkoja. Mutta viimeinen novelli on silti vähän "too little too late" tämän kokoelman kannalta - etenkin, kun ei sekään novelli mikään tarkkasilmäisyyden riemuvoitto silti ole. Se saattaa silti olla ihan kiinnostavan juoniarkkinsa ja harmaan päähenkilönsä vuoksi olla suosikkinovellini (turhan vahva ilmaus) tässä kirjassa ottaen huomioon yleisen laadun.

Nythän pitää tietysti muistaa, että kaikki tämä on ollut länsimaisessa diskurssissa ok ja "neutraalia" puhetta tuolloin 1912, kun novellit ovat alkujaan ilmestyneet. Se ei silti tarkoita, etteikö voitaisi miettiä näiden tekstien paikkaa nykymaailmassa. Kun en ole tosiaan Londonia paljon lukenut, en voi oman kokemuspohjani puolesta yleistää tällaista diskurssia hänen koko tuotantoonsa (Londonin rasistisuutta ja antisemitismiä on kyllä tuotu esiin esim. lehtijutuissa), mutta yhtä kaikki lukiessä kävi mielessä, että mitähän varten se London oikein klassikkokirjailija on.

Kaipa se pohjois-amerikkalaisen luonnon hurja kuvaus on nyt sitten ollut niin uskomattoman osuvaa, jylhää ja läpitunkevaa, että sitä edelleenkin kiitellään. Luonnon kuvaajia on arvostettu myös Suomessa paljon, joten siinä mielessä ei ole vaikea pitää tätä "erinomainen luonnon kuvaaja" -perustetta ihan hyvänä. Minustakin hienot luontokuvaukset ovat arvostettavaa kirjallisuutta ja luonnon poissulkemisen mahdottomuus on sellaisenaan mielenkiintoista tematiikkaa. Londonin tuotantoa voi ja on syytäkin siltä kannalta arvostaa edelleen.

Lisäksi Londonin kirjoitustyyli ja aihevalinnat ovat olleet aikaansa nähden mullistavia. Niissä kuvataan kurjaa ja kovaa maailmaa ja tyyli on suoraviivainen ja brutaalikin. Tällä on ollut paljon vaikutusta yhdysvaltalaisen kirjallisuusperinteen tyyleihin, ja Londonista on otettu paljon vaikutteita - Hemingwayn ja Steinbeckin on esitetty jäljitelleen Londonia. Tyylilliseltä kannalta(kin) hän on siten ollut aikanaan todella merkittävä tekijä, jota ei voi ohittaa. Mutta se ei voi tarkoittaa, etteikö hänen tuotantoaan voisi samalla kritisoida niiltä osin, jotka eivät ole niin arvostettavia.
 
Sellainen nousee mieleen, että kun joku on nostettu klassikoksi, on samalla tietyllä tavalla legitimoitu sisältö, joka on varmasti aikanaan vastannut monen lukijan kokemusmaailmaa. Lukijakuntakin on ollut erilainen. Ei ole mitenkään ongelmallista arvioida aikojen muuttuessa klassikkokirjojen merkitystä uudelleen, vaan se on pikemminkin välttämätöntä. En tietenkään tässä hae minkään kirjojen pyyhkimistäkään historiasta, vaan ne on oleellista muistaa osana omaa aikaansa - näitä asioita arvostettiin silloin tällaisten lukijoiden joukossa ja tällaisin perustein. Ne perusteet eivät vain ehkä enää ole riittäviä nykymaailmassa.

Auringon poika nojaa vahvasti seikkailukirjaperinteeseen ja paikoin siinä on myös veijarikirjallisuuden piirteitä. Seikkailut Etelämerellä myrskyineen, aarteineen, kilpapurjehduksineen, saarivaltioineen, sankarikapteeneineen, korttirinkeineen, alkuperäiskansoineen, prinsessoineen ja hämmästyttävine seikkailuineen tuovat mieleen 1900-luvun alkupuolen "poikakirjallisuuden", jossa vastaavia vauhdikkaita ja eksoottisia käänteitä koettiin vaikkapa Etelänavalla, viidakoissa tai vaikka sukellusveneessä.

Koska kirjoittaja on London, aivan puhdasta viihdettä Auringon poika ei silti ole: sen jokaisessa tarinassa on jonkinlainen koukku, jossa sivutaan oikeudenmukaisuutta (tosin suppeasti vain valkoisten asiana), rohkeutta, itsekritiikkiä ja muita painavampia aiheita juonen keskeisenä elementtinä. Pääosin käsittely on kevyttä, mutta kysymyksenasettelut ovat oleellinen osa kertomuksia.

Minulle tulevat tästä kokoelmasta - yllättävästi - mieleen Sapkowskin Noituri-sarjan ensimmäiset osat, joissa on suunnilleen samanlainen kehikko: päähenkilö saapuu jonnekin keskelle konfliktia tuttujen aisapariensa kanssa ja sitten osallistuu tilanteen selvittelyyn ratkaissen sen omien verrattomien kykyjensä avulla. Tosin kirjan sankari on noiturin antisankarista poiketen ihan puhdasverinen sankari.

Suurin osa Auringon pojan tarinoista kertoo kapteeni Griefistä, johon kirjan nimikin viittaa. Grief on niin kaikin tavoin erinomainen - hän on vain yksinkertaisesti komein, rohkein, oikeamielisin, vahvin, älykkäin, tervein, täydellisimmin ruskettunut ja kaikin puolin voittamaton - että hän selvittää tietysti probleemit sukkelaan ja opetuksia saavat lähinnä muut hahmot.

Grief on toisin sanottuna ihan kamala hahmo. Hän ei kehity mihinkään suuntaan, hän on vain staattisessa erinomaisuuden tilassa alusta loppuun ja päihittää kerta toisensa jälkeen kaikki katkerat ja kateelliset vastustajansa samalla, kun saa kaikki fiksut tyypit puolelleen. Tämä elementti teki minun silmissäni kirjasta kaikista eniten sellaisen perinteisen seikkailukertomusten sarjan, joissa tärkeintä ovat jännät käänteet. Kirjan lopussa on onneksi kolme täysin erillistä novellia, joista enemmän huokuu sitä vereslihaisuutta, josta Londonia on niin kiitelty.

Tämän kirjan kanssa tuli sellainen olo, että enpä taida enää Londonia lukea. Lukekoot joku muu jos kokee siitä jotakin irti saavansa, mutta mielummin käytän elämäni lukemalla sellaisia kirjoja, joista ei tule näin paha olo. Varsinkin kun paha olo ei johtunut mistään uuden omaksumisesta, vaan vanhan, jo kertaalleen ohitetuksi toivotun paluusta. Londonin tyylillisen merkityksen yhdysvaltalaiselle kirjallisuudelle aion pitää kyllä mielessä, mutta sen muistamiseen en tarvitse sen syvempää perehtymistä hänen tuotantoonsa. Esimerkiksi lukisin mielelläni analyysin Londonin luontotematiikoista.

Auringon poika ei siten lukukokemuksena onnistunut lievittämään Susikoiran tuottamia ristiriitoja minun ja Londonin välillä, vaan pikemminkin pahensi niitä. Kun alun perin poimin kirjan mukaan osittain sen kauniin ulkonäön vuoksi, on ulkonäkö näin lukemisen jälkeen se jälleen mieleni päällä. Nimittäin näin kauniin esineen haluaisi pitää, mutta en kyllä keksi yhden yhtään syytä, miksi haluaisin lukea tämän kirjan enää koskaan uudestaan. Pitäisi ehkä etsiä joku kirja-aiheinen tee-se-itse-projekti ja askarrella tästä vaikka käsilaukku tai salalokero. Askarteluinnostusta odotellessa.

---

Jack London 1912/1974: Auringon poika - Seikkailuja Etelämerellä
Suom. ?
Otava. Helsinki.
231s.