Elizabeth Kostova: Historiantutkija

Eletään vuotta 1972. Kuusitoistavuotias tyttö löytää isänsä kirjastosta lohikäärmeen kuvalla koristellun salaperäisen kirjan. Pian hän saa luettavakseen kirjeitä, joissa pahoitellaan lukijan kohtaloa: hän on astunut syvälle pimeyden ja pahuuden vaikutuspiiriin.

Kirjeet ja diplomaattina toimivan isän salaileva käyttäytyminen herättävät tytössä pelkoa ja hämmennystä. Vihdoin isä suostuu kertomaan professori Rossista, joka katosi tutkiessaan merkillistä historiallista arvoitusta.

Vähitellen, mutta vääjäämättä tyttö saa kuulla Rossin, isänsä ja Helenin jäljittäneen ihmisvereen ja pimeyteen viehtynyttä hahmoa, joka on kauan sitten jättänyt taakseen elämän ja kuoleman rajan. Ensimmäisen kerran hänestä kirjoitettiin 1400-luvulla Draculana, lohikäärmeen poikana.

Historiantutkija on Elizabeth Kostovan loistavasti menestynyt esikoisteos, joka herättää myyttisen tarinan eloon jännittävällä ja kirjallisesti ansiokkaalla tavalla. Kostova onnistuu tekemään Draculasta oman aikamme tulkinnan, joka tuo romaaniin vahvasti todellisen tunnelman.

Joskus loistavasti menestynyt kirja myydään kahdella eurolla kirjakaupasta ja seisoo kymmenen vuotta hyllyssä odottamassa (toista) lukuyritystä. Olen jo kerran, vuonna 2007, yrittänyt aloittaa Historiantutkijaa, mutta lukuyritys hiipui jo ennen sadan sivun rajapyykkiä. Teoksella alkaa olla jo suunnilleen tunnearvoa ihan vain pitkäaikaisena kirjahyllyn asukkina - olimmehan lomailleetkin yhdessä ulkomailla syksyllä 2007. (Jokainen, joka on kirjan nähnyt livenä, tietää sen massiivisen olemuksen ja lienee kanssani samaa mieltä siitä, että idea oli surkea.) Kirjahyllyn siivousprojektini on kuitenkin ulottanut lonkeronsa jo tähänkin bestselleriin.
Ensivaikutelmani Historiantutkijasta oli suoranaisen positiivinen. Hidassoutuisuus miellytti ensimmäisistä luvuista lähtien ja yksityiskohtaista kuvailua täynnä oleva kieli teki tunnelmasta mukavan sävyistä. Kieli ei ole itsessään monimutkaista, rönsyilevää tai runollista, vaan jää miellyttävästi taka-alalle. Aika pian kuitenkin alkoi käydä selväksi, että kyseessä on niin sanottu lukuromaani, jossa ei ole tarkoituskaan tuoda mitään sen syvempää ajateltavaa lukijalle. Tavallaan harmikin, sillä vuosisatojen verran itäisen Euroopan historiaa olisi varmasti antanut peilauspintaa syvemmillekin pohdinnoille. Aloin jo epäillä, ettei minkäänlaisia pohdintoja haluttu häiritsemään teoksen keskeistä seikkailujuonta. 

Teoksen faktaosuuteen uppoaa erityisen mielellään, sillä itäeurooppalaiseen historiaan ei liikaa törmää. Tietoni esimerkiksi ottomaanien valtakunnasta rajoittuvat yhteen historiankurssiin vuosia sitten sekä Assassin's Creed: Revelations -pelin vaihtoehtohistoriaan. (Erityisen kiinnostunut olin, kun eräs vanha bulgarialainen kansantarina oli peruselementeiltään sama kuin yksi isonvihan Suomesta kuulemani. Nämä ovat niitä oikeasti kiinnostavia asioita.) Niinpä teoksen edetessä vampyyrijuoni alkoi pikku hiljaa maistua puulta, ylimääräiseltä häiriötekijältä. Etenkin, kun alun silmänurkasta nähtävät häivähdykset ovat jännittävämpiä kuin myöhempi vaarnojen takominen. 

Hahmot reagoivat aina kauhistukseen täsmälleen samoin - liki samoilla virkkeillä - ja siihen alkoi pian turtua. Draculakaan ei ole se kaikista tuorein aihe, etenkään kuin ote hahmoon ei ole kovin oivaltava, ellei nyt surkeakaan. Toistaiseksi kiinnostavin näkökulma Draculaan on ollut tämä Ylen radio-ohjelma. Historiantutkija ei siis oikein onnistu olemaan kovin kuumottava. Hyvä ensivaikutelmakin rapisi loppua kohti, missä myös juonen yllätyksettömyydellä oli osansa. Yhä useammin huomasin toivovani, ettei mitään yliluonnollista olisi tekeillä. Ilman itse Draculan häärimistä kuvioissa Historiantutkija olisi hieman kuin... paremmin  kirjoitettu Da Vinci -koodi.
 
Davincikoodimaiset fibani vahvistuivat, kun kävin tekemässä hieman taustatutkimusta. Sain selville, että kustantajat taistelivat Historiantutkijasta uuden Da Vinci -koodin toivossa, mikä ei suoranaisesti yllätä. Surullista kyllä, en ollut kuullut koko Historiantutkijasta koskaan ennen alelaaria, josta sen poimin. Hype lienee ollut suurinta rapakon takana. Samalla silmääni osui toteamus, jossa Kostova näkee itsensä viktoriaanisen tyylin perijänä. 

Jos katsoo ensiksi viktoriaanista tyyliä ja sitten Historiantutkijaa, yhteistä on vain goottilainen meininki ja paikoitellen kirjemuotoinen kerronta (sekin on romaanikirjallisuuden alun piirre ennemmin kuin juuri viktoriaaninen piirre), ja siihen yhtäläisyydet jäävätkin. (Ellei halua kuvailla Historiantutkijankin rakennetta sanoilla "loose baggy monster". Argumentoida voisi puolesta ja vastaan.) En itse lähtisi kutsumaan goottilaissävytteistä viihdekirjallisuutta viktoriaanisen kirjallisuuden perilliseksi - se olisi hieman sama kuin Riordanin Percy Jackson -sarjaa kutsuisi antiikin epiikan suoraksi jälkeläiseksi - mutta hyvä on. Kuka kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse.

Aion alkujani, silloin kun olin vielä ensimmäisen sadan sivun paikkeilla, kutsua Historinatutkijaa hyväksi lukuromaaniksi. Loppua kohti päätin lieventää tuomiota keskiarvoa laadukkaammaksi viihdekirjallisuudeksi, joka saa irtopisteitä esittelemästään kiinnostavasta historiasta. Historiantutkija olisi pitänyt kuulemma (kirjailijan ohjeiden mukaan) tulkita siten, että Dracula edustaa ihmisluonnon pahuutta, joka ilmenee läpi historian ja etenkin lännen ja idän konflikteissa. Voi pitääkin paikkansa - en edes väitä olevani kovin hyvä tekemään temaattisia tulkintoja - mutta kyseistä teemaa oli vaikea havaita kaiken sen "kuka tulee purruksi" -hipan ja kahden täysin ennalta-arvattavan romanssin lomassa. Ja kaikista ironistahan on, että todennäköisesti olisin pitänyt tästä kirjasta oikeinkin paljon silloin, kun sen ostin vuonna 2007. Nyt se jatkaa matkaa jonkun toisen hyllyyn.

---

Elizabeth Kostova 2005/2006: Historiantutkija
Suom. Arto Schroderus
WSOY. Helsinki.
596s.
Kansi: Sanna Sorsa