Maria Jotuni: Huojuva talo

Romaani Lean ja Eeron avioliitosta on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteiselämästä. Avioliittohelvetin moitteettoman julkisivun alla kehittyvät inhimillinen pahuus, itsekkyys, väkivalta ja alistamisen monet muodot. 

Maria Jotunin (1880-1943) kriittinen avioliittoromaani Huojuva talo julkaistiin postuumina vuonna 1963. 

Jotunin Huojuva talo on odotellut lukulistallani jo vuosien takaisesta Suomen kirjallisuuden kurssista asti. Keräsin sieltä aikoinani itselleni kattavan listan kotimaisia klassikoita, jotka luettuani voisin kutsua itseäni suomalaiseen kirjallisuuteen perehtyneeksi. Surullisesti - vaan ei yllättävästi - moni teos siltä listalta on edelleen odottamassa vuoroaan. Nyt kuitenkin kirjastoreissullani Huojuva talo - listan kiinnostavimmasta päästä - osui eteeni ja päätyi yöpöydälleni.

Vasta luettuani takakansitekstin huomasin olevani entistäkin kiinnostuneempi siitä, mitä teoksella oli tarjottavanaan. Psykologisesti uskottavat vaikeiden ihmissuhteiden kuvaukset ovat suosikkiaiheitteni joukossa, ja klassikkoasemasta päätellen lähestymistapa olisi varmasti monellakin tapaa ansiokkaasti käsitelty. En joutunut pettymään. Pikemminkin Jotunin teksti oli suorastaan kipeän uskottavaa sellaisen lukijan näkökulmasta, jolla on kokemusta vallankäytölle rakentuvasta ja henkistä pahoinpitelyä sisältävästä ihmissuhteesta. 

Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) jopa dialogin kulku oli niin tuttua, että kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Lean ajatukset ja tunteet oli paikoin sanoitettu niin osuvasti, että tuntui, kuin omat ajatukseni tai tunteeni olisi tiivistetty sanoiksi, mikä on sivumennen sanottuna lukijana minulle äärimmäisen harvinaista. Mutta se terapeuttisesta henkilökohtaisuudesta - teoksessa oli puistattavan realistisuuden lisäksi muitakin tasoja, jotka oli toteutettu mallikkaasti.

Dialogi on myös erityisen onnistunutta piinaavuudessaan ja uskottavuudessaan. Hahmot taas ovat riipaisevan psykologisen kuvauksen lisäksi kiinnostavasti valittuja. Etenkin Lea ja hänen siskonsa Toini edustavat tietyllä tavalla vastakohtia, joille muodostuu varsin erityyppiset kohtalot. Samalla selkeäksi tehdään se erittäin todellinen sukupolvien ketju, jossa ongelmakäyttäytyminen muuttaa muotoaan, mutta ei katoa. Lisäksi läsnä on havainto erilaisista ihmisten välisistä valtasuhteista - vaikka teemana on aviomiehen vaimoonsa kohdistama alistaminen, nähdään romaanissa myös miestään alistavia vaimoja. Teksti tuntuukin välittävän vahingollisten ihmissuhteiden yleisinhimillistä luonnetta: mikä tahansa ihmissuhde voi vääntyä epäterveeksi, eikä kyky ja halu vahingoittaa katso sukupuolta tai suhteen laatua.

Näiden kiinnostavien teemojen ja käsittelyiden lisäksi muutama kohta myös jätti mietteliääksi ja hieman tyytymättömäksi. Loppuratkaisusta en olisi varmaan pitänyt, jos se olisi ollut missään muussa kirjassa (poislukien hyvin kaavamaiset historialliset lajityypit). Koettuani Lean kanssa hyvin vahvasti koko matkan, oli loppu toki yllättävän tunteikas. Samaan aikaan kuitenkin älyllisellä tasolla olin sikäli tyytymätön, että loppuratkaisun voi tulkita myös kyseenalaisella tavalla periprotestanttisen kärsimysajattelun kautta. Samalla se oli myös tavallaan turhan helppo ja mahdollisesti väärällä tavalla voimaannuttava vastaavassa tilanteissa oleville.

Historiallisesti Huojuvassa talossa (kurssimuistiinpanojeni mukaan) Jotunin ote porvarilliseen idylliin oli aikaansa nähden radikaali. Alun perin Huojuvan talon käsikirjoitus osallistuikin kirjoituskilpailuun jo vuonna 1936. Voiton jäätyä saamatta julkaistiin teos vasta postuumisti vuonna 1963. Siten miljöökin on toista maailmansotaa edeltävä, mikä kyllä välittyi tekstistä epäsuorastikin, vaikka vuotta ei koskaan suoraan mainittu. 

Jotunin teoksista Huojuva talo ei ole se kaikista eniten hälyä nostanut - sen tekivät hänen varhaistuotantonsa eroottisesti uskaliaat naiskuvaukset ja sittemmin karnevalistiset näytelmät - mutta on silti jäänyt käsittääkseni hänen tunnetuimmaksi teoksekseen. Tai ehkäpä näytelmä Tohvelisankarin rouva on vähintään yhtä tunnettu - sekin keikkuu lukulistallani, ja siellä myös pysyy, kunnes sen vuoro joskus koittaa. 

Huojuva talo oli vaikuttava lukukokemus monella tavalla. Sen lukemiseen vierähti silti pari viikkoa - voin kuvitella, että se olisi tullut luettua hyvinkin nopeasti, jos samalla ei olisi ollut muita velvoitteita sekä runsaasti muuta luettavaa. Ehkä lyhyissä pätkissä lukeminen oli silti hyvä, sillä Huojuva talo oli lopulta melko raskas kokemus, ja varsin syvällä tuli sen kanssa käytyäkin. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teoksen klassikkoasemaa ei tarvitse lainkaan ihmetellä, sillä Jotuni on erittäin tukevasti kiinni ihmismielen ytimessä.

---

Maria Jotuni 1963/2012: Huojuva talo

Otava. Helsinki. 

577s.