Petri Karra: Kohtalonohjaaja

Peterin ja hänen vaimonsa elämä romahtaa, kun heidän parikymppinen poikansa katoaa kanoottiretkellä. Äsken kaikki oli hyvin, ja äkkiä kaikki on mennyttä. 

Kohtalonohjaaja on kirjallinen trilleri, psykologinen jännitysnäytelmä ja eksistentiaalinen toimintaseikkailu. Tarina yllättää niin henkilönsä kuin lukijansa kerran toisensa jälkeen. Se yhdistää taitavasti noir-estetiikkaa, korkeakirjallisuutta ja jännityskertomusta. Lopputuloksena on tummasävyinen romaani, joka on älyllinen kuin Paul Auster, alkuvoimainen kuin Jouko Turkka, surrealistinen kuin David Lynch ja piinaava kuin Alfred Hitchcock.

Useamman vuoden hyllyssäni hengaillut Kohtalonohjaaja päätyi uudelleen luettavaksi kirjahyllyni siivouksen yhteydessä. Olin jo lukemaan ryhtyessäni aika varma, että tämä uudelleenluku varmistaisi Kohtalonohjaajan paikan kierrätyskirjahyllyssä ja sitä myöten uudessa kodissa. Muistikuvani edellisestä lukukerrasta olivat luokkaa "ihan jännä", eikä se oikein millään mittapuulla riitä perusteeksi sille, että pitäisin kirjan.  


Vaikka en tavallisesti oikein jaksa lukea trillereitä, olin jostain syystä ostanut tämän kirjan jostain alesta suunnilleen kolmella eurolla joskus viitisen vuotta sitten. Ehkä noir-estetiikka sekä lupaillut kuumottavuus ja älykkyys olivat tarpeeksi vakuuttava myyntipuhe vastineeksi muutamasta kolikosta. Ehkä alekorissa ei ollut mitään muuta etäisestikään kiinnostavaa, mutta mökkiluettavaa oli saatava. Oli miten oli.

Kohtalonohjaaja on kieltämättä tunnelmaltaan juuri sitä, mitä luvataan. Suoranaisen piinaavaksi en voi sitä sanoa, jännittävä lienee kuvaavampi. Osittain syynä kuumotuksen puutteeseen lienee se, että muistan loppuratkaisun hyvin selvästi edelliseltä lukukerralta. Muistan, kuinka minulla oli epäilykseni siitä, kuinka kirja saattaisi päättyä, ja niinhän se sitten päättyikin. Muistan myös pettymyksen hieman halvanoloisesta lopusta. No, tällä lukukerralla tiesin jo, mitä oli tulossa, joten saatoin keskittyä välivaiheisiin jotka olivat unohtuneet aika tehokkaasti, mistä epäilin niiden olleen epämääräistä vatulointia. Sitähän ne olivatkin, osittain jännityksen rakennuksen, osittain eksistentialistisen vellomisen muodossa. Siinä tosin tulee vastaan Kohtalonohjaajan suurin ongelma.

Teos tuntuu auttamattoman venytetyltä. Tunnelmointi, todellisuutta pakenevat sisäiset monologit ja suurikontrastisissa ympäristöissä hiiviskely alkavat toistaa itseään matkan varrella, ja vaikka en ensimmäisellä kerralla muista suoranaisesti tylsistyneeni, uudelleenlukuarvo on paljon matalampi kuin voisi lähtökohtien valossa luulla. Kieli on ihan menevää, mutta osittain kokeelliseen vivahtavaa ja siten se myös paikoin hypähtelee lukijan ja tapahtumien väliin. Tavallaan kerronta sopii juuri tähän romaaniin, mutta en voi sanoa tällaisesta tyylistä suoranaisesti pitäväni - makuasioita.

 Temaattiselta kannalta sillisalaattimainen rakenne on mielekkäämpi, ja psykoanalyyttiset vivahteet, epäluotettavalta vaikuttava kertoja sekä klassinen kaksoisolentoteema lisäävät huomattavasti älyllisyyttä ja siten kiinnostavuutta. Omaan makuuni kokonaisuus tuntuu kuitenkin jostain syystä hitusen liian laskelmoidulta. Film noir -vaikutteista pitääkin vielä lisäämäni, että rytmitykseltään ja kerrontatavaltaan romaani toi mieleeni ennemmin elokuvan tai videopelin kuin kaunokirjallisuuden.

Parhaimmillaan etenkin surun kuvaamisen tapa on varsin vakuuttava, mutta muuten hahmot eivät aina onnistu vetoamaan. Sekä kielellinen että kerronnallinen kikkailu tuntuu välillä itsetarkoitukselliselta ja alkaa kyllästyttää, dialogi puolestaan lipsuu paikoin yhdentekeväksi vatvomiseksi ja junnaamiseksi. Toisaalta etenkin kehämäisesti tyhjää jauhavat sisäiset monologit voi nähdä uskottavana sairaan tai vahingoittuneen mielen toimintana, mutta kyseinen tehokeino on omiaan tekemään lukemisesta tahmaista. Ei se traumatisoitunut tai sairaskaan niistä omista ajatuksistaan viihdyty, saati lukija.  

Kieltämättä tosin jäi hämäräksi, onko Kohtalonohjaajaa edes tarkoitettu viihteelliseksi - kuten trillerit tavallisesti - vai joksikin aivan muuksi. Kunnianhimoa sillä on ainakin enemmän kuin suoranaisia napakymppejä. Kaiketi se tietoisesti väistelee kategorioita, vaikka lainaakin niistä piirteitä. 

Kohtalonohjaaja on ihan persoonallinen teos, etenkin jos pitää suhteellisen oikeaoppisesti toteutettua kauhuväritteistä noir-estetiikkaa persoonallisena. Minulla kuitenkin oli vaikeuksia perustella itselleni jo uusintalukua aloitellessani, miksi lukisin teoksen toisen kerran, saati että joskus tulevaisuudessa lukisin sen uudelleen. Siten en myöskään keksi yhtään syytä, miksi pitäisin tämän teoksen omassa hyllyssäni. Joku toinen siis fiilistelköön tämän psykologisen, synkän ja kunnianhimoisen jännärin parissa.

---

Petri Karra 2011: Kohtalonohjaaja

Gummerus. Helsinki.

346s.

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti