Honoré de Balzac: Pons serkku

Honoré de Balzac (1799-1850) kuuluu maailmankirjallisuuden kiistatta suurimpiin kertojiin. Hänen romaanisarjansa Inhimillinen komedia, joka kattaa aikakauden Ranskan suuresta vallankumouksesta helmikuun vallankumoukseen, tunnustetaan yhdeksi nykyaikaisen ajan- ja yhteiskuntakuvauksen kulmakiveksi.

Vuonna 1848 ilmestynyt Pons serkku on sikermän viimeisiä teoksia. Balzac kutsui sitä ja Bette serkkua yhteisnimellä Köyhät sukulaiset, mutta kertomuksia yhdistää itse asiassa vain keskeisaihe: syrjityn ja varattoman omaisen asema suurellisen suvun puristuksessa.

Balzacin Pons serkku on loistavasti suunniteltu kappale aina ajankohtaista kulttuurihistoriaa. Se on rikas, liikuttava ja järkyttävä romaani ajasta, ihmisestä ja inhimillisestä erikoisuudesta, joka on yleisempi kuin luulemmekaan.

Aloitan tekstin taas pienellä varauksella: tämäkin kirja on tullut luettua jo talvella muistaakseni helmikuun kieppeillä, ja nyt on melkein kesäkuu. En siis muista aivan yksityiskohtaisen tarkasti enää lukuprosessin jokaista nyanssia, ja se tietysti on omanlaisensa harmi. Blogini on kuitenkin ensisijaisesti lukupäiväkirja, ja kyllähän sen arvaa, miten käy, jos päiväkirjaa kirjoittaa vasta kuukausia tapahtuman jälkeen.

Kaikeksi onneksi Balzacin tekstejä ei ole kovin helppo tällaisessa ajassa unohtaa. Voin heti myöntää, että Pons serkku ei muodostunut suosikki-Balzacikseni millään muotoa, vaan meni oikeastaan melko häntäpäähän tämän kirjailijan teoksien mittapuulla. Sen siitä saa, kun on lukenut vain jotain Sarrasinea tai Ukko Goriot'ia! Pons serkku ei siis missään nimessä ole huono teos; se ei vain ole aivan niin kirkkaaksi tiivistynyt kuin parhaat Balzacit.

Rakenteessa ovatkin teoksen keskeisimmät himmentävät ominaisuudet. Teoksen esipuhe varoitti jo etukäteen (kyllä vain, tein sen virheen, että luin klassikon esipuheen heti alussa), että juoni "väliin pyrkii vyyhteytymään hiukan keinotekoisen monimutkaiseksi", ja se on varsin osuva kuvaus. Kun köyhän Ponsin valtavan taidekokoelman arvo alkaa valjeta sekä lähipiirille että lähinaapurustolle, ilmoittautuu paikalle monenlaisia saaliin jakajia, ja tämä uusien, toinen toistaan ketkumpien hahmojen esiinmarssitus jatkuu melkein viime sivuille saakka. On ihan totta, että puoletkin sitä sorttia olisi riittänyt.

Tavallaan se on tietysti Balzacin tuotannon ydintä: erilaiset ihmistyypit omissa yhteiskunnan lokeroissaan, tekemässä itselleen tyypillisiä asioita - rikkaat juksaavat rikkaiden tavalla, köyhät köyhempien tavalla, ja erityisesti näiden kahden kerrostuman rajapinnan elämää Balzac tuntuu erityisen kiinnostuneesti luotaavan. Tässä Pons serkussa näitä hahmoja on suuret määrät, aivan nimihahmosta itsestään alkaen. Tapahtumapaikka on ensin rikkaan yläluokan parissa, mutta valuu sitten vuokra-asuntojen ja köyhempien kaupunginosien kauppiaiden, lääkäreiden ja lakimiesten maailmaan.

Balzacille tuntuu olevan tyypillistä, että hahmokaartissa on kaikenlaisten kelmien, maanvaivojen, turhantärkeiden ja pyrkyreiden keskellä yksittäisiä viattoman hyveellisiä hahmoja. Tässä teoksessa se tehtävä on varattu saksalaiselle Schmuckelle, muusikolle joka on taidetta keräilevän ja niin ikään musiikin parissa työskentelevän Ponsin elämänkumppani. Balzac käyttää sanaa avioliitto, mutta viittaa sitten La Fontainen runoon Ystävykset, jota en valitettavasti tunne enkä tätä teosta varten etsinyt, mutta sen vuoksi jotain nyansseja jäi ymmärtämättä siitä, miten Balzac tätä ihmissuhdetta luonnehtii. Joka tapauksessa Ponsilla ja Schmuckella on toistensa vilpitön ikuinen arvostus, ja oikeastaan keneltäkään muulta he eivät arvostusta saakaan.

Erityisesti Schmuckea mutta myös Ponsia kuvataan hieman lapsekkailla termeillä ja sanankäänteillä, koska he ovat vaatimatonta, tyylitöntä ja menestystä havittelematonta poikamieselämää, ja Pons on sukunsa säälin ja häpeän kohde. Jännite, joka syntyy kauniiden (ja arvokkaiden) esineiden, musiikin ja vilpittömän ihmissuhteen sekä rähjäisen ulkonäön ja rikkailta sukulaisilta saadun avoimen halveksunnan välille on teoksen keskiössä.

Alussa asetelma onkin intensiivisimmillään, mutta siinä vaiheessa, kun vakavasti sairastuneen Ponsin taidekokoelman arvo havaitaan ja kaikenlaiset korppikotkat alkavat kerääntyä, nuo esipuheen mainitsemat juonivyyhdet alkavat samalla sotkeutua, ja paino on yhä enemmän ja enemmän näissä juonissa. Siksi ehkä jälkipuolesta jää hieman odottavainen vaikutelma, eli että miten tämä kaikki kytketään alkuasetelmaan, enkä ole nyt näin useampi kuukausi myöhemmin ole enää aivan varma, että tapahtuiko sitä koskaan.

Taiteen rooli on teoksessa mielenkiintoinen, sillä suurelle osalle hahmoista sillä on pelkkä välinearvo: rahallinen arvo, statusarvo tai, Ponsin tapauksessa, kokonaisuuden, harmonian ja hallinnan arvo. Lopulta kuitenkin kaikki nämä kamppailut, juonittelut ja haaveet rinnastuvat Schmucken hyveelliseen ylevyyteen, sillä häntä ei kiinnosta muu kuin Ponsin terveys, taideaarteet ovat hänelle merkityksettömiä. Ja löytyy muutama muukin Ponsille ja Schmuckelle sympaattinen luonne tarinasta, mutta päällimmäiseksi jäi kyllä vain se ryöstäjien mylläkkä. 

Tuntuu, että Balzacin teosten lopussa on usein enemmän surumielinen kuin iloinen olo, samoin Pons serkun lopuksi. Lopussa usein näytetään, kuinka maailma jatkaa radallaan, hyvyydet vaipuvat unohduksiin, pieniksi yksinäisiksi taskuiksi, kun ympärillä yhteiskuntaluokkien rajakamppailu jatkuu. Balzacin mielenkiinnon kohteita olivat juuri suuret linjat ja yhteiskunnan ja ihmisyyden kattava esittäminen, ja tässä teoksessa siihen on paneuduttu ehkä jopa hieman enemmän kuin juoni sallisi. Realismi suuntauksena ja tavoiteltu ihmisyyden kuvaaminen eivät myöskään tarkoita, etteikö teos myös sisältää joitakin varsin 1800-lukulaiselta tuulahtavia stereotypioita.

Teoksen liepeessä Pons serkkua kutsutaan pariteokseksi Bette serkun kanssa. Kaikeksi onneksi minulla sattuu olemaan hyllyssäni myös Bette serkku, joten hyvin mahdollisesti pääsen jossain vaiheessa tätä vuotta lukemaan myös sen. Minulla on epäilykseni, että saatan pitää siitä enemmän kuin tästä - esipuhe maalasi kuvaa sukulaisiaan määrätietoisesti piinaavasta vanhastapiiasta - mutta ainakin nyt on jotakin, mihin sitä verrata.

---

Honoré de Balzac 1848/1955: Pons serkku

Suom. Maija Lehtonen

Tammi. Helsinki.

363s.

Kansi: Raili Myntti