Juhani Aho: Yksin

V. 1890, kuusikymmentä vuotta sitten ilmestyi Juhani Ahon novelli "Yksin", joka nostatti silloin suuren pahennuksen myrskyn ja siveellisen suuttumuksen vanhoillisissa piireissä. Jopa Valtiopäivillä siitä keskusteltiin ja tunnettiin närkästynyttä huolestuneisuutta koko nuorta kirjailijapolvea vastaan. 

Tuosta ajasta ovat käsityskannat ja tavat muuttuneet - nyt ei suhtauduta Ahon novelliin kiihkon ja myrskyn merkeissä vaan pidetään sitä taideteoksena, jolla on oma paikkansa Ahon tuotannossa.

Kesän alussa lipsahdin taas ostamaan kirjoja, vaikkakin vain kaksi kappaletta. Toinen niistä oli täysi poikkeusostos: teos, jota en ollut aiemmin lukenut. Jo noin kymmenen vuotta olen pitänyt periaatteena hankkia vain kirjoja, jotka olen aiemmin lukenut ja havainnut sellaisiksi, että haluan ne varmasti pitää. Nyt kuitenkin alkukesästä koettu suoranainen Juhani Aho -huuma sai minut valtaansa, kun näin tämän lukulistallani olevan pienen novellin antikvariaatin hyllyllä.

Siinä tilanteessa siis ollaan, että kirjahylly alkaa natista liitoksissaan, mutta riskinotto kannatti tällä kertaa. Juhani Ahon Yksin on paitsi keskeinen teos hänen tuotannossaan myös juuri täsmälleen sitä osastoa, joka on hänen tuotannossaan alkanut eniten kiehtoa. Jostain syystä nämä psykologisesti orientoituneet, ylä- tai vähintään keskiluokan pariin sijoittuvat suhdedraamat ovat nyt olleet juuri niitä, jotka eniten iskevät. Taustalla on varmaankin viime aikoina herännyt kiinnostus juuri tämäntapaiseen kerrontaan, ja siihen, miten Aho rakentaa nämä tarinansa.

Esipuheen pohjalta taustoitan, että teoksessa päähenkilö kokee suuria rakkauden tunteita ystävänsä sisareen - perhe on ilmeisesti varsin helposti tunnistettavissa Järnefelteiksi, jotka kuuluivat Juhani Ahon tuttavapiiriin. Kun päähenkilö kuitenkin tulee tunteissaan torjutuksi, hän lähtee Pariisiin, jossa yrittää totuttautua yksinäisyyden tunteisiin, huipentuen siihen aikalaisia suuresti pöyristyttäneeseen kohtaukseen, jossa hän jouluyönä hakee seurakseen maksullisen naisen. Tätä täysin siveetöntä juonenkäännettä seurannutta kulttuuripiirien kohua kuvaa esipuheen mukaan myös Ahon novelli Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen. Sen olinkin jo lukenut aiemmin, ja se oli jäänyt mieleen, ja oli hauska saada tietää tällainen yhteys.

Edellisen kerran ihmettelin Juhani Ahon tapaa kirjoittaa erittäin henkilökohtaista tekstiä asioista, joita ei ole tapahtunut, kun luin Muistatko?-teosta. Tämän painoksen kattava esipuhe sai minut tajuamaan, että totta tosiaan, Juhani Aholla on yksinkertaisesti kaunokirjallinen tapa kirjoittaa oman elämänsä tunnistettavista henkilöistä ja tapahtumista, mutta siten, että hän kaunokirjallisista syistä muuttaa joitakin yksityiskohtia tarinaa paremmin palveleviksi, noin tekniseltä kannalta. Sehän se hämmennykseni juuri sitten olikin. Vieläkin koen, että aivoja on hieman vaikea nyrjäyttää tuolle taajuudelle, joten helpointa on - tai ainakin yrittää parhaansa mukaan - lukea Ahon teoksia vain puhtaana fiktiona.

Tarina on varsin lyhyt, mutta rakenteeltaan oikein iskevä, ja ikään kuin pienempi ja pelkistetympi versio samankaltaisista teemoista kuin Papin rouvassa. Aikakauden sivistyneistön mies kamppailee rakkauselämässään puhtaana ja saavuttamattomana nähdyn kotimaisen rakkauden ja pariisilaisen, yhteiskunnan odotuksista ja moralismista vapaan elämän välillä. Kahtiajako on sinänsä 1800-lukulaisen kyllästyttävä, mutta juuri vivahteikas luonteenkuvaus, jonka Aho jokaiselle keskeiselle hahmolle antaa, on se mielenkiintoisempi osuus. 

Esipuheessa kerrotaan, kuinka Aho opiskeli kaunokirjallisuuden tekniikoita, ja juuri teknisen taitavuuden huomasinkin tässä teoksessa, samoin kuin Papin rouvassa aiemmin tänä kesänä. Kun kurkistetaan vielä kertaalleen kotimaisen kirjallisuuden luentomonisteeseen, sielläkin Yksin on nostettu yhdeksi mainittavaksi Juhani Ahon teokseksi, ja monelta osin juuri kirjallisten tekniikoiden vuoksi. Tässä teoksessa on muun muassa esiintynyt kotimaisessa kirjallisuudessa ensimmäisen kerran vapaa epäsuora esitys kerronnallisena tekniikkana. 

Näitä uusien kerrontatekniikoiden mainintoja on Ahon monenkin teoksen yhteydessä tässä luentomonisteessa, joten hän on aikanaan ollut osaltaan kotimaisen kirjallisuuden aallonharjalla, vaikka ehkä nykynäkökulmasta niitä voi tekniikoiden vakiintumisen myötä olla vaikeampi huomata. Ja ehkäpä juuri kerronnan laadukkaiden rakenteiden vuoksi Ahon teoksissa on myös jotain tiettyä moderniutta, ajankestävyyttä, sanoisin. Minulla on tälle kesälle lukulistalla vielä ainakin Papin tytär, joten ihan vielä Juhani Aho -teemainen kesäkauteni ei ole ohitse.

---

Juhani Aho 1890/1950: Yksin 

WSOY. Helsinki.

97s.