Kolme kotimaista klassikkoa

Juhani Aho (1861-1921) oli aikansa kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Jo 1890-luvulla hänen kirjojaan oli käännetty 10 kielelle. Rautatien ja Juhan kirjoittaja on tunnettu myös lyhyistä kertomuksista eli lastuista, joista tässä kirjassa esitellään edustava otos.

Joel Lehtosen (1881-1934) tuotanto eteni uusromantiikasta mestarilliseen kansankuvaukseen ja aikalaiskritiikkiin. Välittömästi kansalaissodan jälkeen ilmestynyt Kuolleet omenapuut on kuuluisan Putkinotko-sarjan toinen osa, pistävän humoristinen ja synkkiäkin sävyjä sisältänyt pikkuporvariston kuvaus.

Realisti ja naturalisti Teuvo Pakkala (1862-1925) on tunnettu psykologisesti aikaansa edellä olleista lapsikuvauksistaan. 1895 ilmestynyt novellikokoelma Lapsia on tästä hieno esimerkki.

Kolme kotimaista klassikkoa on kirjallisuutta, jonka arvo ei koskaan himmene.

Kuin jatkona viime viikon Tulitikkuja lainaamassa -lukukokemukselle jatkuu kotimaisen kirjallisuuden sivistysaukkojen tukkiminen kolmen kotimaisen klassikon voimin. Juhani Ahoa olen näistä Kolmen kotimaisen klassikon kirjailijoista lukenut tähän mennessä eniten, kouluaikoina luettujen Juhan, Papin tyttären ja Papin rouvan sekä myöhemmin luetun pikkuruisen Hellmannin herran muodossa. Joel Lehtosen Putkinotko on puolestaan myös luettuna, mutta Teuvo Pakkala - vaikka nimenä toki tuttu - oli tähän asti vielä odotellut siellä jossain lukulistan syövereissä.

Juhani Ahon lastut ovat kokonaan siis uusi tuttavuus. Hellmannin herra on aiemmin lukemistani Ahon teoksista tyylillisesti lähimpänä tätä lastutyyliä. Tämä kokoelma siis sisältää valikoiman viidentoista lastukokoelman seasta valittuja lyhyitä tarinoita: mukana ovat lastut Kosteikko, kukkula, saari..., Hääpäivänä, Purjeita kuivaamassa, Kaksin, Kevät ja kesä, Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen, Tuiskuttaisit lunta, talvi..., Hanna, Näky, Muistojen maisema, Kirkko ja pappila sekä Lumoissa.

Kuten suomalaisen kirjallisuuden kohdalla kuului, kaivelin taas esiin vanhan luotetun kirjallisuushistorian monisteen ja katsoin, mitä lastuista oli siellä lausuttu. Ei yllätä, että sen mukaan kansallisromanttiseen maiseman fiilistelyyn antautuvat lastut olivat aikalaiskriitikoiden mielestä ansiokkaimpia. Itse taas huomasin viihtyväni paremmin kaupunkiaiheiden parissa.

Jokaisen lastun tunnelma on hieman erilainen, ja aihepiiritkin vaihtelevat kansallisromanttisista maisemanautiskeluista avioliittokuvauksiin ja sieltä taidepiirien piikittelyyn satiirin keinoin. Pakko myöntää, että lukeminen lähti hieman hitaahkosti liikkeelle, ja jouduinpa kerran aloittamaan teoksen uudelleenkin alusta, kun ensimmäinen lastu oli tullut luettua niin hajamielisesti. Selvästi ongelmani lyhyiden tekstien lukemisessa aktivoituivat jälleen, ja on myönnettävä, että en kovin monesta lastusta muista juuri mitään enää näin muutama viikko niiden lukemisen jälkeen. 

Kiinnostavimpana niistä on nostettava Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen, sillä jos tuntee taidehistoriaa, toistuu tässä lastussa juuri se sama kuvio, mitä aikakauden taiteilijoista ja taidevirtauksista opetetaan. Samalla haluttiin kansainvälisiltä huipuilta oppineita kotimaisia taiteilijoita, mutta sitä varten heidät piti lähettää Keski-Eurooppaan, jossa he samalla altistuivat turmeluksille kuten uusille taidevirtauksille ja leväperäiselle elämälle. Lastussa kuvataan ironisesti nuoren taiteilijan uraa näissä paineissa.

No, eespäin seuraavaan teokseen. Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut on tavallaan myös tarinakokoelma, mutta kuitenkin romaanimuodossa. Tarinat linkittyvät toisiinsa, kun hahmot muodostavat tuttavuuksien ja muiden riippuvuuksien verkoston. Sisällissodan keskellä kirjoitetussa teoksessa ihmiskuva on melko pessimistinen, mikä ei kuitenkaan estä pisteliästä huumoria ihmisluonnosta. Kukaan ei oikein saa puhtaita papereita tai anna minkäänlaista toivoa paremmasta tulevaisuudesta, vaan jokainen hahmoista on alhainen omalla tavallaan.

Samalla Kuolleet omenapuut kertoo myös yhteiskunnasta. Minä ainakin luin teoksen niin, että se on jonkinlainen tutkielma paitsi ihmisluonnosta myös yhteiskunnasta jonka se ihmisluonto muodostaa, ja mikä tällöin on yhteiskunnassa vialla. Kuivahtaneina ja järsittyinä kuolleet omenapuut, jotka teoksessa esiintyvät hyvin fyysisessä muodossa, ovat samalla teoksen keskeisin temaattinen symboli. Vasta viimeisessä luvussa ollaan konkreettisesti keskellä sisällissotaa, jossa kylmäävänä finaalina keskitiellä pysyttelyä yrittänyt kartanonisäntä Aapeli Muttinen lietsoo itsensä teloitusmielialaan kenttäoikeuden tuomion toteuttamista varten. 

Luentomonisteen analyysi on vielä ytimekkäämpi: "illuusioton kansalaissotatilitys", ja sehän tämä on. Uransa aikana Lehtonen siirtyi romantiikasta naturalismiin, ja tässä ollaan selvästi jo kaukana romantiikasta. Romantiikka on pikemminkin vitsin kärki monessakin henkilökuvassa, jossa hahmot kohtaavat ristiriidan romanttisen kuvansa ja todellisuuden välillä, ja toiset ottavat siitä onkeensa, toiset eivät.

Sitten vielä uusi tuttavuus, Teuvo Pakkala. Olin jo aloittamassa Lapsia, kun vasta havahduin siihen, että totta tosiaan tässä ei ole kyseessä Toivo Pekkanen, joka nimien samankaltaisuuden vuoksi aina sekoittuu mielessäni Teuvo Pakkalaan. (Toivo Pekkanen on muuten toinen kotimainen kirjailija, jonka tuotantoon olisi jo aikakin tutustua, Tehtaan varjossa on kyllä sillä iänikuisen pitkällä lukulistallani.)

En oikein tiedä mitä odotin, kun tiesin sisällön olevan lyhyitä lapsikuvauksia. Lapsissa jokin kuitenkin sykähdytti heti ensimmäisestä tarinasta lähtien. Lasten maailman kuvaukset olivat kerrassaan herttaisia ja lapsekkaita. Eihän siinä voinut kuin heltyä, niin tunnistettavia olivat lasten maailmat ja niiden lapsekkaat ongelmat.

Ehkä juuri hellyttävyys teki sen, että hyvin monesta tarinasta jäi yllättävän voimakas tunnejälki. Tekstien lyhyys ei haitannut lainkaan, koska teksteissä eli niin vahvasti mukana. Luentomonisteen luonnehdinta, jonka mukaan Pakkalan teos on erityisen hyvä asettumaan lapsen asemaan, on asian ytimessä. Teoksen lasten maailma muodostuu perheen ja ikätovereiden kokoisesta todellisuudesta, jossa vanhemmat ovat elämän perusturva, mutta myös vähän pelättyjäkin oikaisijoita, jos jotakin tuhmaa on tullut tehtyä. Sisarussuhteet sekä leikkikavereiden kilpailu- ja ystävyyssuhteet ovat myös keskeisiä tarinoissa.

Lisähuomiona toteaisin, että tarinoista suurin osa on myös tyttöjen näkökulmasta. Oli todella ilahduttavaa lukea luonteiltaan hyvin erilaisten pikkutyttöjen seikkailuista, etenkin kun kaiken yllä oli hyväksyvä ja ymmärtävä sävy. Sen sijaan jäin miettimään poikien osuuden vähyyttä, enkä voi olla ajattelematta, että niissä myös leikille ja mielikuvitukselle annettiin vähemmän tilaa, ja näkökulma oli vastuissa, joita mieheksi kasvaville annettiin selkeästi hyvin varhain. 

On helppo uskoa, että tyttöjen on annettu kirjoitusaikana olla enemmän lapsia - etenkin kun aikuisia naisiakaan ei pidetty ihan täysivaltaisina - ja toisaalta taas miehiltä odotettiin aikuistumisen aloittamista jo suunnilleen puhumaan oppimisen jälkeen. Katse sekä poikiin että tyttöihin oli teoksessa hyväntahtoinen, siinä en mitään eroa sinänsä huomannut, mutta tytöiltä ja pojilta odotetut asiat tuntuivat varsin erilaisilta.

Luentomonisteessa myös kerrotaan, että Lapsia on osa kriittisen realismin virtausta, jossa kirjallisuus pyrki ajamaan yhteiskunnallisia uudistuksia. Niitä tosiaan pilkahtelee leikkien ja lasten arjen lomassa esimerkiksi monisteessa mainitun kaupungistumisen ja slummiutumisen muodossa. Lisäksi huomionarvoista on, että teoksen tarinoissa kuritusväkivalta kasvatusmenetelmänä on ajan tapaan läsnä, mutta parempia tuloksia saadaan ilman. Lisäksi kuvataan vanhempien vastenmielisyyttä kuritusta kohtaan sekä halua löytää muita tapoja opettaa lapsille oikeaa ja väärää. Lapsia on siis myös lasten oikeuksia esiin nostava teos, ja siinä takakansitekstin sanoin aikaansa edellä.

Siihen nähden että Kolme kotimaista klassikkoa on vain kolmisensataa sivua pitkä, sen lukemiseen meni yllättävän kauan. Kesän aikana taisi tulla luettua yksi teoksista kuukautta kohden, eli ei ihme että näin loppukesästä Ahon lastut alkavat jo haalistua mielestä. On sanottava, että teos omasta näkökulmastani parani loppua kohden, ja Lapsia oli suoranainen sokeri pohjalla, kuten näkee ehkä tämän blogitekstin sille varaamasta palstatilasta. Joka tapauksessa nyt on tullut viivattua monta kohtaa yli lukulistalta yhdellä sivalluksella.

---

Juhani Aho 1891-1921/2010: Lastuja (valikoima)

Joel Lehtonen 1918/2010: Kuolleet omenapuut - mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918

Teuvo Pakkala 1895/2010: Lapsia

Karisto. Hämeenlinna.

274s.

Kansi: Eero Järnefelt: Savolaisvene (1888)