Quynh Tran: Varjo ja viileys

 

Má unelmoi rikastumisesta, Hieu kauniista tytöistä. Heidän rinnallaan varttuu pikkuveli ja tarkkailee jatkuvasti tapahtumia ulkosyrjällä, varjossa. Askel askeleelta pikkuveli etenee koulupolullaan, lumoutuu omasta hämmästystä herättävästä älystään.

He kolme muodostavat oman pienen maailmansa suomalaisessa pikkukaupungissa Pohjanmaalla. Má ja Hieu, heidän vahvat luonteensa törmäävät rajusti sekä toisiinsa että kaupungin ahtauteen. He elävät keskellä ihmisiä, jotka puhuvat kaiken aikaa, jotka eivät ymmärrä mitään tarpeesta luoda varjoja, tarpeesta rakentaa ja katsoa vierestä.

Varjo ja viileys on Quynh Tranin esikoiskirja, romaani rakkaudesta, hullaantumisesta ja siitä, mitä tarkoittaa kuulua perheeseen.

Hiljattain sain vihdoin aikaiseksi lukea Jeppis 2:n, jatko-osan Pietarsaareen sijoittuvasta Tommi Liimatan Jeppis-kirjasta. Koska lukulistalla oli myös kolmas suhteellisen tuore Pietarsaareen sijoittuva fiktiivinen teos, Quynh Tranin Viileys ja varjo, päätin saman tien jatkaa aihepiirin parissa. Odotuksenani oli saada aivan uusi näkökulma Pietarsaareen.

Ehkä en ollut riittävän tarkkana, mutta aivan tarkkaa tapahtuma-aikaa en missään vaiheessa hahmottanut - voi olla, että se oli tarkoituskin. Ajankuvan perusteella sain kuvan, että teos sijoittuisi ehkäpä 1990-luvun alkuun. Jeppis 2 päättyy 1980-luvun loppuun, joten näin lukijan näkökulmasta kävi ihan hauskasti ja teokset asettuivat sattumalta ikään kuin ajalliselle jatkumolle.

Jeppiksen suomenkielisen duunarielämän sijaan Varjossa ja viileydessä häämöttää ympärillä ruotsinkielinen keskiluokka, joskin pakolaistaustaisen perheen näkökulmasta silti erillään ja jotenkin epätodellisena. Tärkeimmät sosiaaliset piirit ovat muiden samalla pakomatkalla olleiden verkostossa, jossa elämänkatsomus ja rooli yhteiskunnassa ovat jaettuja, vaikka kemiat eivät aina kohtaisikaan.

Koska näkökulmahenkilö - jonka nimeäkään ei taideta teoksen aikana mainita - jää tarkkailijan rooliin ja viihtyy siellä, voisi varmasti ihan hyvällä syyllä esittää, että teoksen päähenkilö on perhe. Má ja Hieu, perheen äiti ja vanhempi veli, saavat asiat liikkeelle ja haastavat toisiaan. Ainoa kohta, jossa kertoja itse nousee esiin, on ihailu Hieun tyttöystävää Lauraa kohtaan. Laura toistuu hänen ajatuksissaan senkin jälkeen, kun seurustelu on jo päättynyt eikä hän enää vieraile perheen kotona.

Perheen kuvaus on joka tapauksessa teoksen ehdoton ydin. Erityisesti Má, kahden lapsen kanssa vieraaseen maahan paennut yksinhuoltaja, on kaikessa inhimillisyydessään teoksen ehkäpä vaikuttavin hahmo. Hieu puolestaan on oireileva teini, jonka jokainen yritys oman suunnan etsimiseen tuntuu olevan väärä, huipentuen väkivaltaan kodin ulkopuolella. Hän on pikkuveljelle paitsi esikuva myös jatkuvan tarkkailun kohde - kukaan ei tunnu näkevän Hieua aivan yhtä monisävyisesti kuin veli.

Kerronta toi minulle jostain syystä mieleen Marja-Liisa Vartio, paitsi epäsuoruuden myös hetkien kuvausten ja tietynlaisen behavioristisen otteen vuoksi: näkökulmahenkilön ja muidenkin hahmojen sisäisyys rakentuu lähinnä käytöksen kuvauksen varaan. Muistutan tässä välissä, että Vartio on mielestäni parhaita kotimaisia kirjailijoita ja pidän tällaisesta tyylistä suuresti, joten kerronta piti otteessaan.

Liikoja selittelemätön kerronta sallii myös unenomaisuuden sävyjä. Kannessa kuvattu leopardi esiintyy myös teoksessa, hiippailemassa marjametsässä Mán, Hieun ja muiden vietnamilaisten marjanpoimijoiden päiväkausia kestävän poimintaurakan liepeillä. Minusta marjanpoimintaosuuksissa erityisesti todellisuus alkoi sekoittua mielikuvitukseen, erityisesti koska kertoja ei itse ole edes paikalla. Vaikka marjasaaliit aivan kieltämättä ovat olemassa, tapahtumat metsässä tuntuvat tapahtuneen kertojan alitajunnassa.

Sen sijaan vähemmän fantasiansävyistä on arjen keskellä pilkahteleva pakolaisperheen yhteiskunnallinen todellisuus. Työnhaussa Má hakee keskiluokkaisia töitä kuten myyjän tehtävää, mutta vastauksena on aina ei. Urakkapohjainen marjanpoiminta ja raskas ja fyysisesti kuluttava pesulatyö jäävät ainoiksi vaihtoehdoiksi, joita tilkitään kekseliäillä sivubisneksillä. Lopulta tilaisuus koittaa ja siihen tartutaan - keikkatyö Mán innokkaasti opetteleman ja harrastaman valokuvauksen parissa. Sekin on perheen yhteinen voitto.

Jokunen kriittinenkin sana tuli mieleen, vaikka niiden kanssa itse kirjailijalla ei taida olla tekemistä. Varjo ja viileys on kirjoitettu alkujaan ruotsiksi, joten luin nyt siis suomennoksen. Pietarsaari on  kaksikielinen kaupunki, vaikka enemmistö väestöstä ruotsinkielistä onkin. Kuten Viileydessä ja varjossa kuvataan, kaupassa kassa sanoo automaatiolla hinnan ruotsiksi ja suomeksi, ja se on ihan todellisuutta yhä tänä päivänäkin. 

Sen vuoksi ei yllättäne, että Pietarsaaressa suurella osalla paikoista on yleisesti käytössä olevat suomen- ja ruotsinkieliset nimet. Viileyden ja varjon suomennoksessa on lähes järjestelmällisesti käytetty ruotsinkielisiä nimityksiä, mitä valintaa tavallaan voin ymmärtää, koska näkökulmahahmolle ruotsi on Pietarsaaren kieli, käyhän hän ruotsinkielistä koulua ja muutenkin annetaan ymmärtää, että perheen ulkopuolella hahmot toimivat ruotsin kielellä.

Tavallaan taas Pietarsaaren ruotsinkieliset nimet tuntuivat suomenkielistä tekstiä lukiessa erikoisilta, vähän samaan tapaan jos lukisi vaikka Ruotsiin sijoittuvaa kirjaa, jonka suomennoksessa maata kutsuttaisiin järjestelmällisesti Sverigeksi ja pääkaupunkia  Stockholmiksi vain koska hahmot ovat ruotsinkielisiä. Avainsana toiseen ongelmaan suomennoksen nimissä onkin "järjestelmällisesti". 

Paikannimistä ei sitten kuitenkaan ole ihan aina käytetty ruotsinkielistä nimitystä, vaan pariin kohtaan on kuitenkin tullut suomenkielinen nimi, jopa sellaisesta paikasta joka jo aiemmin teoksessa on mainittu ruotsinkielisellä nimellä. Vaikea uskoa, että ruotsinkielisessä alkuteoksessa olisi nimien suomen- tai ruotsinkielisyydellä viestitty jotakin kerronnallisesti keskeistä - niin sattumanvaraisen oloisissa kohdissa poikkeukset olivat - joten katse kääntyy suomennoksen toteuttaneeseen tahoon.

Sen verran armoa on annettava, että muutamista kirjassa esiintyvistä paikannimistä on ihan aidosti ja oikeasti pelkkä ruotsinkielinen nimi olemassa ja yleisesti käytössä. Tällaisen taustatyön teon sijaan voi hektisessä julkaisumaailmassa olla ihan vain helpompaa valita yksi kieli ja käyttää sitä. Vaikutelma olikin se, että suomenkielisiä nimiä on jossain välissä ehkä ajateltu käyttää, mutta niitä on lopulta jäänyt kirjaan vain muutama, ehkä vahingossa. Joka tapauksessa nimipolitiikan lopputulos on hieman vieraannuttava, mutta ehkä vain sille kouralliselle ihmisiä, jotka tuntevat suomenkielistä Pietarsaarta. Loput voivat sitten fiilistellä ruotsinkielisten nimien eksotiikkaa.

Jos vielä palataan Jeppikseen, on samaa Varjon ja viileyden kanssa nuoren pojan näkökulma ja Pietarsaari, mutta siihen yhteneväisyydet loppuvatkin. Teokset ovat jopa käänteisiä joissain piirteissään, kuten yksilöön itseensä porautuvassa tai täysin ulkomaailman havainnointiin keskittyvässä näkökulmassaan. Tavallaan voisin melkein suositella näitä teoksia luettavaksi rinnakkain, ainakin minulle se oli kiinnostava kokemus.

---

Quynh Tran 2021: Varjo ja viileys

Suom. Outi Menna

Teos & Förlaget. Helsinki.

257s.

Kansi: Elina Warsta