Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

 

Maiju Lassila on yksi Algot Tietäväisen, sittemmin Untolan (1868-1918) monista kirjailijanimistä, muita ovat Irmari Rantamala ja J. I. Vatanen. Kymmenenä kirjailijavuotenaan hän julkaisi 26 kirjaa eikä ainuttakaan omalla nimellään.

Tulitikkuja lainaamassa on ensimmäinen Maiju Lassilan nimellä kirjoitettu teos. Siitä on tullut tekijänsä tunnetuin kirja ja suomalaisen humoristisen kirjallisuuden perusteos.

Se on toimintaromaani, jossa tapahtumien vyöry kasvaa hetki hetkeltä: kosiopuuhia, perättömiä huhuja, maalaiset kaupungissa -koheltamista, karanneen porsaan takaa-ajoa, väärinkäsityksiä ja yhteensattumia. Ilonpito ei kuitenkaan ole tyhjää, ei välttämättä edes ratostelevaa.

Nyt ollaan perusasioiden äärellä. Olen jo pidemmän aikaa sitten valmistuneena kirjallisuuden maisterina piilotellut synkkää salaisuutta: en ole lukenut kovinkaan kattavasti suomalaisia klassikkoteoksia, vaikka aina silloin tällöin olen pyrkinyt itseäni sivistämään. Olin jopa onnistunut läpäisemään peruskoulun lukematta Tulitikkuja lainaamassa, joka on juuri se kotimainen klassikko joka pamahtaa usein pöytään viimeistään lukiossa. 

Tämä pitkä äidinkieltenopettajien vaalima perinne näkyi myös lähikirjaston niteelle antamassa luokituksessa "nuoret". Teoksen syntyaika kuitenkin sijoittuu ajankohtaan ennen nuortenkirjallisuuden syntyä, joten yhdistyminen nuorten lukemistoon täytyy olla muuta perua - eikä keski-ikäisten kosiopuuhat noin aiheena luulisi olevan mitään uusien sukupolvien suosikkikamaa.

Selityshän asialle on tietysti selvä: Tulitikkuja lainaamassa on hauska, lyhyt ja täynnä tumpelointia ja kohellusta, eikä samaa voi sanoa kovin monesta kotimaisen kirjallisuuden klassikosta. Siitä siis juontunee tämä kunnioitettava perinne, johon itse nyt liityn huomattavasti myöhemmin. Tavallaan jopa nyt on vielä parempi hetki, kun tunnen kirjoitusajan historiaa paremmin kuin esimerkiksi kirjallisuudenopiskelijana tunsin.

Huomaa kyllä että klassikkojen lukeminen on aika ruosteessa. Tein sen aivan onnettoman aloittelijan virheen, että luin esipuheen kiltisti heti alussa. Se osoittautui suorastaan kohtalokkaaksi lukukokemukselleni siinä mielessä, että yllättävän huumorin ystävänä luvassa oli juuri nauruhermoille sopivaa tavaraa. Sen sijaan esipuhe - arvattavaan tapaansa - kuvaili huolellisesti kaikki yllättävät käänteet. En tässä vaiheessa toki vielä ymmärtänyt, kuinka tärkeä rooli huumorin rakentumisessa on juuri käänteillä - jotka kaikki nyt sitten tiesin etukäteen.

Eipä silti, hauskaa oli (vaikka en voinutkaan olla hieman katkerasti pohtimatta, kuinka vielä paljon hauskempaa olisikaan voinut olla; no, en voi syyttää muita kuin itseäni). Vekkuli sävy toistuu sekä kerronnassa että dialogeissa, ja jaksoi hyvin riemastuttaa näiden parinsadan sivun ajan.

Käväisin myös kulauttamassa ehtymättömästä lähteestä, nimittäin vilkaisemassa kullankallista Suomen kirjallisuuden perusopintojen luentomonistetta. Tulitikkuja lainaamassa on siellä nimetty osaksi uusrealismin aaltoa, joka näkyy tässä teoksessa muun muassa kansankuvauksen ironisuutena ja venäläisestä kirjallisuudesta - tässä tapauksessa Gogolilta - otettuina vaikutteina.

Tämän painoksen lopussa oli myös liuta aikalaisarvioita, jotka olivat varsin mielenkiintoisia. Kansankuvaus ja sen laatu kiinnosti arvioijia, kuten myös pohdinta kirjailijan todellisesta identiteetistä (jäljillä selkeästi oltiin, joillakin tuntui olevan ihan tietoakin). Joka tapauksessa aikalaiset noin yleisesti ottaen pitivät lukemastaan, vaikka joillakin kriittisempi näkökulma olikin.

Sitten vielä hieman itse tekstistä, kun nyt näin pitkällisesti tuli taustoitettua itse lukukokemusta. Yllätyksellisyys ja hauska dialogi, jossa hahmot puhuvat ristiin ja väärinymmärtävät mitä monimutkaisimmin toistensa vihjeet, tarjosivat todellakin huvia alusta loppuun. Vaikkakin ironisen liioiteltuja sattumukset olivatkin, eivät ne koskaan olleet mahdottomia sinänsä, ja erityisesti erilaisia dominoefektejä oli hauska seurata. Jopa niin hauska, että kun näki ensimmäisen palikan kaatuvan, alkoi jo pyrskähdellä kun arvasi (tai muisti esipuheesta) mihin tämä seuraavaksi johtaa.

Ironisen liioiteltuja ovat myös hahmot, joiden persoonat ovat tarinaa palvelevan siististi muutaman piirteen ympärillä, mutta eivät silti ärsytä - kovin syvää henkilöanalyysia ei tällaiselta teokselta edes kaipaa. Kaiken taustalla kuitenkin hohtaa positiivinen pyrkimys hyvään ja mukavaan elämään, vastoinkäymisistäkin hahmot tuntuvat lopulta löytävän hopeareunuksia.

Tällaiset sävyltään mieleenpainuvat klassikot ovat aina hauska yllätys - nyt kirjaimellisesti - enkä usko että Tulitikkuja lainaamassa helposti sotkeudu mielessäni muuhun aikakauden kirjallisuuteen, kuten klassikoilla on valitettavasti ollut välillä tapana tehdä. En ole ainakaan vielä teosta hyllyyni hankkimassa, mutta ehkä pitää sitä joskus vakavasti harkita. 

---

Maiju Lassila 1910/2001: Tulitikkuja lainaamassa - Kertomus

SKS. Helsinki.

215s.

Kansi: Jorma Hinkka