Leo Frobenius (Toim.): Musta Dekamerone

 

Mistä irtoaa ilo? 

Mistä kumpuaa afrikkalainen nauru? 

Eroottisista urotöistä.

Kepposista ja konnantöistä.

Ruumiin ja hengen sankaritöistä.

Leo Frobeniuksen Musta Dekamerone on niitä tulvillaan. Samalla kun se viittaa italialaisen Boccaccion kuuluun novellisarjaan, se on sukua myös Tuhannen ja yhden yön ehtymättömälle tarina-aineistolle. Mutta ennen muuta se näyttää meille Afrikan suullisen kertomaperinteen aarteet.

En ollut koskaan kuullut Mustasta Dekameronesta, ennen kuin hoksasin sen pienessä kiireessä kirjaston hyllystä. Ei sillä että se mikään tunnettu teos olisikaan - tietääkseni - ja kyseessähän ei siis edes ole sinänsä kokonaisuudeksi luotu kaunokirjallinen teos vaan kokoelma afrikkalaisia kansantarinoita, jotka on kirjannut ylös saksalainen Leo Frobenius 1900-luvun alkupuoliskolla. 

On sanottava, että tämä seikka sai minut noin lähtökohtaisesti hieman varautuneeksi, sillä välissä olisi siis vähintään jo tuo yksi eurooppalainen linssi, joka on suodattanut, tulkinnut ja sanoittanut tarinoita. Mutta lienee sitten taas niinkin, että suomeksi ei ole mitenkään valtavaa valikoimaa afrikkalaisia kansantarinoita ylipäätään saatavilla (korjatkaa toki jos olen väärässä!) joten siinä lyhyen hyllypysähdyksen aikana tämä tuntui parhaalta diililtä siinä hetkessä.

Maantieteellistä rajausta ei suoranaisesti anneta, mutta kunkin tarinan yhteydessä on mainittu kulttuuri, jonka parista se on kerätty. Niiden kanssa sai kyllä etsiytyä hakukoneen ääreen. Sen verran ainakin sain selvitettyä, että teoksessa esiintyvät tarinat on kerätty pitkälti Päiväntasaajan pohjoispuolisesta Afrikasta: nykyisen Sudanin, Nigerian ja yleisemmin Sahelin alueilta. Nyt en enää löydä muistiinpanoja asiasta, mutta mielikuviini jäi, että tarinoita olisi ollut myös Marokon, Tunisian tai Algerian suunnalta.

Tarinoita ei ole ajoitettu, mikä selittynee kansantarinan luonteella, mutta jotenkin olin silti havaitsevinani jonkinlaista ajassa eteenpäin siirtymistä teoksen edetessä. Ensimmäiset tarinat sijoittuvat suorastaan luomismyytin puitteisiin tai muuten myyttiseen aikaan, sen sijaan loppupuolen tarinoissa esiintyy muun muassa tuliaseita. Ehkä taustalla on todellisuudessa jokin aivan muu ryhmittely, mutta tällaiseen ainakin kiinnitin huomiota.

Kun nyt pääsin tähän metaosuuteen, Musta Dekamerone on ylipäätään harmillisen niukasti taustoitettu. Sisällysluettelossa on kyllä muutaman virkkeen tiivistelmät tarinoista ja keräysalue on merkitty kunkin tarinan alkuun. Lisäksi aivan lopussa on lyhyt kuvaus Leo Frobeniuksen toimitustyöstä, keräysmatkoista ja hänen kerryttämästään tiedosta Afrikan tarinaperinteestä, ja siinä se. Taustoitus suoraan sanottuna herättää kaikessa niukkuudessaan lähinnä lisää kysymyksiä. 

Mainittava on myös Frobeniuksen toimitustyön luonnehtiminen ilmaisulla "sai Afrikan puhumaan", mikä nähdäkseni on aika lähellä "äänen antamisen" diskurssia, joka on ennenkin nostanut kulmakarvojani. Ensimmäinen mieleen tuleva kysymys on silloin se, mistä syystä ääni on annettava ulkopuolelta, miksi ei voida käyttää omaa ääntä - ja syy on tietysti selvä kaikille maanosan historian alkeetkin tuntevalle. Kolonialismin aihepiiri pysyy varsin pitkälti sivussa sekä tarinoissa että taustoituksessa.

No, jospa sitten jotain itse tarinoistakin jokunen sana. Mennäkseni pitkän kontekstijaarittelun jälkeen asiaan: hauskaa oli ja viihdyin. Olen huomannut, sen verran mitä kansantarinoita tai suurta kansansuosiota saaneita teoksia lukenut, että viihteellisyys on aina ollut valttia läpi vuosisatojen ja -tuhansien. Takakansiteksti osuu oikeaan antaessaan ymmärtää, että luvassa on jollain tavalla viihdyttäviä tarinoita, joissa kepposet ja konnankoukut sekä lemmenseikkailut ovat keskiössä. Suuria tragedioita ei niinkään löydy, vaikka tarinoissa esiintyvät paikalliset valtasuhteet tulevatkin selviksi, usein väkivallan kautta.

Olen absurdin huumorin ystävä siinä mielessä, että yllättävät ja käsittämättömät käänteet saavat minut riemastumaan. Varsinkin loppupuolen muutamat tarinat saivat ihan naurahtamaan ääneen. Myös monia muita huumorin lajeja on tarjolla, kuten meheviä jymäytyksiä, nasevia letkautuksia ja eroottista huumoria. Tarinoiden sankareina on väkeä laidasta laitaan, alhaisesta ylhäisiin ja nuorista iäkkäisiin.

Naisen asema ei tosin naurata tässä kirjassa. Tarinoiden naiset ovat useimmiten lähipiirinsä miesten omaisuutta. Näiden naishahmojen yletön seksuaalinen vapautuneisuuskin tuo mieleen naisten rajoittamiseen käytetyt perustelut hillittömyydestä, joka seuraisi ilman rajoittamista, vaikka tämä vapautuneisuus melko usein esitetään tarinoissa hyvänä asiana.

Sivujuonteena myös tarinoiden julkaisuaikana 1910-luvun Euroopassa on ollut vielä kovassa huudossa kaikenlainen eksotisointi, jossa haaremitarinat (takakannessakin mainitun Tuhannen ja yhden yön tarinoiden tapaan) ja erityisesti kutitteli mielikuvitusta. Ei voi olla pohtimatta, onko jokin tällaisenkin kuvaston vallitsevuus vaikuttanut kokoelmaan valittujen tarinoiden ylöskirjaamiseen ja valintaan.

Lukukokemuksena kokonaisuus oli kuitenkin positiivinen, mielenkiintoinen ja riemastuttava, vaikka joku ehkä aiemmista kappaleista voisi toisenlaisen kuvan saadakin. Lukukokemuksena se tulee varsin lähelle - niinikään saksalaisten Eurooppaan tuomaa - teoskatkelmaa Kiinalaisia lemmentarinoita, jossa niinikään lemmenseikkailut olivat jatkuva ilon ja huvin lähde. 

Kiinalaisia lemmentarinoita (eli katkelma Ling Meng-Tšun kirjoittamasta tarinakokoelmasta) tosin muistuttaa siinä mielessä Boccaccion Decameronea, Cervantesin Opettavaisia kertomuksia ja Chaucerin Canterburyn tarinoita, että se on tiettävästi yhden kirjoittajan kynästä, vaikka toki ympäröivä tarinaperinne on vaikuttanut ja ollut varmasti myös pohjana teoksissa kerrottuihin tarinoihin. Musta Decamerone onkin tästä syystä ehkäpä kirjallisuushistoriallisesti lähempänä 1800-luvun kansanperinnekeruiden innossa tehtyä kokoamis- ja säilytystyötä. 

Tietääkseni 1800-luvun keruissa usein haluttiin löytää myös suuria kulttuurillisia tarinoita ja hahmoja, mutta sellaiset jäävät tässä teoksessa selvästi pienempään rooliin kuin hupailut. Se on sitä mielenkiintoisempaa kun ottaa huomioon ettei ole lainkaan selvää, kuka Mustan Decameronen vuoden 1969 painoksen on lopulta koonnut, sillä Frobenius itse on ollut tuolloin jo edesmennyt. Jääkin mysteeriksi, olivatko kaikki kerätyt tarinat näin huvittelevia.

Vaikka Mustan Dekameronen tarinat ovat suodattuneet monen eurooppalaisen sihdin kautta ennen kuin ne tulivat lähikirjaston hyllystä tarjoilluksi, haluaisin uskoa että jotakin afrikkalaista olisi päätynyt ihan tänne lukijalle saakka. Ainakin näin perehtymättömälle lukijalle vaikutelma oli uskottava. Vaikka edellä kritisoinkin teoksen lyhyenpuoleista taustoitusta, sen lopetussanoihin voin varsin tyytyväisesti yhtyä: "Eikä tarkoituksena ole lainkaan asettaa merkittävien kansojen merkittäviä tuotteita keskinäiseen arvojärjestykseen, tarkoitus on antaa kuva ihmisestä ja hänen maailmastaan, hänen hämmästyttävän monivivahteisesta maailmastaan."

---

Leo Frobenius (Toim.) 1969/1994: Musta Decamerone - Afrikkalaisia tarinoita

Suom. Tuukka Kangasluoma (saksannoksesta)

Basam Books Oy. Helsinki.

499s.