Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita

Chaucerin tuotannossa kohtaavat toisensa keskiaika ja renessanssi.

Chaucerin ihmistuntemus ja huumori näyttäytyvät parhaimmillaan hänen viimeisessä, kypsimpänä luomiskautenaan syntyneessä Canterburyn tarinoissa. Näiden tarinoiden kehyskertomuksena on kuvaus erään pyhiinvaeltajaseurueen matkasta Lontoosta Canterburyyn, jonka tuomiokirkkoon oli haudattu Englannin kansallispyhimyksen Tuomas Becketin maalliset jäännökset. 

Chaucer elää henkilöidensä mukana, jakaen heidän ilonsa ja surunsa. Hän saattaa laskea leikkiä heidän kustannuksellaan; usein hän on ironinenkin. Koskaan hän ei ole kylmä; milloinkaan hän ei saarnaa. Hänen suhtautumisessaan elämän ja ihmisluonnon vajavaisuuksiin on yhtenä pohjasävelenä huumori ja viisas, enimmäkseen suvaitsevainen ironia. Hän saattaa olla kapinallinen, mutta ei silti yllytä kapinaan.

Tuodessaan suomenkielisen lukijan ulottuville edustavan, mestarillisesti suomennetun valikoiman Chaucerin Canterburyn tarinoista Toivo Lyy on tehnyt merkittävän palveluksen maamme kirjallisuudelle. 

Jälleen yksi uusi etappi saavutettu klassikkolukulistaltani. Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita on ollut lukulistalla jo yli puoli vuosikymmentä. Kun menin kyselemään sitä kirjastosta, eteeni kannettiin suoranainen luksusversio: valtava painos, jossa teksti on suurta ja ilmavasti aseteltua, kauniille puupiirrosmaisille kuvituksille on varattu aina kokonainen sivu. Kaiken huipuksi tämä vuonna 1962 julkaistu versio oli niin vähän luettu, että pelkästään sivuja selaamalla olisi voinut luulla sen tulleen suoraan kirjakaupasta.

Tai jos tarkkoja ollaan, en ole edelleenkään lukenut Canterburyn tarinoita kokonaan. Tämä painos on karsittu versio, josta on poistettu kahdestakymmenestäneljästä tarinasta peräti kymmenen niiden keskeneräisyyden, toisteisuuden tai vahvan aikasidonnaisuuden vuoksi, minkä takia niiden ei ajateltu uppoavan nykylukijaan. Koko laitoksen olemus siis henkii sitä, että tämä versio on tarkoitettu ensisijaisesti suurelle yleisölle ja kaikki valinnat - koko, asettelu, kuvitukset, rajaus - on tehty sitä silmällä pitäen, että nykylukijan kynnys tutustua Chauceriin olisi mahdollisimman alhainen.

Ja toimihan se: olisi takuulla ollut vaikeampaa lukea pieneen tilaan tukittua runoelmaa ilman "hengitysilmaa" ja kunnollisia pysähtymisiä kuvien äärelle. Karsiminen on se uhraus, joka on tämän asettelun edestä ollut tehtävä. En ole kuitenkaan ihan hirvittävän pahoillani siitä, että en nyt lukenut koko kokoelmaa, kun tässä yhteydessä oli sisällytetty ja käännetty vain osa alkuperäisteoksesta. Chaucerin tyyli tuli varsin selkeästi ilmi jo tästä kuusisataasivuisesta järkäleestä, ja epäilen myös, olisivatko ne puuttuvat tarinat antaneet mitenkään merkittävästi erilaisen lukukokemuksen.

Sisällöllisesti Chaucer oli tietyllä tavalla hyvinkin tuttua juttua. Näin Boccacciota, Rabelaista ja Balzacia lukeneena keskiaikaisista ilottelutarinoista on tullut saatua kattava kuva. (Balzac tosin 1800-lukulaisena kirjoitti lähinnä pseudokeskiaikaista ilottelua, mutta se pyrkii osaksi juuri tätä lajityyppiä.) Esipuheiden perusteella Chaucer on myös perehtynyt aikanaan paitsi vanhempaan kirjallisuuteen myös aikalaisiinsa, muun muassa Boccaccioon, vaikka Canterburyssa vuoroin tarinoiva joukko on ilmeisesti saanut keskeiset vaikutteensa muualta kuin Decameronesta.

Käytännössä tarinat siis usein kertovat erilaisista kommervenkeistä, jallituksista ja lemmenjuonista. Mahtuu mukaan tosin muutama traaginen ja ylevä - yleensä antiikkiin sijoittuva - kertomus. Antiikki on oman kokemukseni mukaan keskiaikaisessa eurooppalaisessa kirjallisuudessa aina tavalla tai toisella läsnä. Kirjoja kirjoittivat lähinnä oppineet, ja oppineisuuteen kuului antiikin tekstien laaja tuntemus - ja mites sitä oppineisuutta muuten välittäisi, kuin viitteillä briljeeraamalla. Välillä syntyy melkoisiakin kulttuurisoppia, kun kristillinen perinne ja antiikin tarut ja jumaluudet vilisevät samassa tekstissä sulassa sovussa. Chaucerilla ehkä konkreettisin esimerkki tästä on se, kuinka antiikkiin sijoittuvat sankarikertomukset ovat samalla vakaan kristillisiä.

Tarinoiden sisältö on antiikki-viittausten lisäksi siis paljolti keskiaikaista huvittelua. Usein aiheena on jonkinlainen avioliittojuoni, johon sitten tietysti kuuluu tähän kertomustyyppiin näemmä olennaisesti kuuluva vaimon siveyden vahtiminen, juopottelu, kaikenlainen huijaaminen, jekkuilu ja nimittely. Tarinoissa myös itseään täynnä olevat arvokkaat virkamiehet saavat nenilleen ja paljastuvat naurettaviksi tai tavallinen ovela tallaaja vie voiton naapurista, isännästään tai kirkonmiehestä.

Tavallaan tarinat siis näyttävät purkavan yhteiskunnan hierarkiaa, mutta ehkäpä lopputulos on ollut päinvastainen; tekstit ovat ennemmin tarjonneet varaventtiilin naurun ja huvituksen muodossa. Tästä en tosin sen enempää tiedä saati spekuloi, mutta sen tiedän, että suuresta suosiostaan ja näennäisestä täyslaidallisestaan huolimatta Chaucerin tekstit eivät kyllä mitään yhteiskunnallista vallankumousta Iso-Britanniassa aiheuttaneet. Tietysti toki Chaucer oli myös itse hovin suosikki, mikä myös osaltaan salli hänelle terävämpää ilmaisua kuin muutoin olisi ollut mahdollista. Chaucerin tuotanto on toki Canterbury paljon laajempi, ja hän olikin hyvin meritoitunut kirjoittaja jo ennen Canterburya, mikä vaikuttanee osaltaan myös vastaanoton suopeuteen.

Vaikka - kuten esipuhe kehuu - Chaucer tietyllä tavalla tunnistaa ja esittääkin ihmisluonnon eri piirteitä, on esitys tietysti aikansa kuva ja myös aikansa arvojen ilmentymä. Naiskuva ei tietenkään ole kovin mieltä ylentävä, ja jotenkin välillä vain yksinkertaisesti otti päähän lukea niitä kohtauksia, joissa selkeä raiskaus on naiselle (tai tytölle) vain riemastuttava yllätys, jossa pääasiallinen kärsijä on naisen aviomies tai isä, joka tällä tavoin tulee naurettavaksi. 

Muutenkin naisten tekemiset arvotettiin lähinnä heidän lähipiirinsä miesten kautta ja he itse olivat vain viekkaita mutta lopulta melko yksioikoisten lakien mukaan toimivia luontokappaleita. Tosin "viekas mutta yksinkertainen" voisi olla monen Chaucerin mieshahmonkin kuvaus, mutta heidän kohdallaan selitykseksi annettiin ihmisluonto, naisten kohdalla naiseus. Täytynee siis todeta myös Chaucerin kohdalla sama mikä monen kirjallisuuden historian ihmistuntijan kohdalla: kaikki on varsin osuvaa siihen asti, että koko naissukupuoli jotenkin mystisesti jätetään ihmisluonnosta erilliseksi, omalakiseksi saarekkeeksi. Kuvio osaa aina turhauttaa.

Canterburyssa oli kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ja mieleenpainuvia kohtia. Vaikuttavin osa teoksesta lienee prologi, jossa kuvaillaan pyhiinvaelluksen osallistujat. Äkkiseltään tämä lista eri ammatteja, heidän olemuksiaan ja vaatteitaan kuulostaa hyvin arkiselta, ja siinä onkin sen paras osuus. Kuvauksessa on todella kiehtovaa keskiaikaisen dokumentin henkeä. Juuri teksti, jonka tarkoitus on kuvailla tavallisia ja arkisia asioita, on näin kuusisataa vuotta myöhemmin se ihmeellisin ja jännittävin osuus tekstistä.

 
Chauceria on usein tiuleerattu englannin kirjakielen luojaksi. Hauskasti samaan tapaan Rabelaista on puolestaan nimitetty ranskan kirjakielen luojaksi. Näemmä siis useammankin eurooppalaisen kielen kirjakieli pohjautuu ainakin osin keskiaikaiselle ilottelulle, josta ei nenästä vetämistä, alapäähuumoria ja räävittömyyksiä puutu. Tähän verrattuna suomen kirjakielen alku Agricolan Abckirian muodossa on hieman kuivakkakin - ja protestanttiseen mielenlaatuun sopiva - lähtölaukaus. (Toki Canterburyn tarinat oli viimeinen Chaucerin pitkästä tuotannosta, että siinä mielessä tämä on pieni vääristely, mutta mielestäni ihan hauska sellainen.)

Täytynee nyt vielä erikseen alleviivata sitäkin, että Canterburyn tarinat on siis runoutta. Ja vieläpä loppusoinnullista runoutta, jota ei kovin paljon tule vastaan. Kääntäjä Toivo Lyylle on pakko kyllä nostaa hattua tästä urakasta, joka on tuottanut vieläpä aivan erinomaisen lopputuloksen. Loppusoinnut ovat todella osuvia, rikkaita kieleltään ja usein viihdyttäviä jo itsessään. Canterburyn tätä käännöstä oli suoranainen ilo lukea jo pelkästään kielen kannalta. Oli niissä tarinoissakin muutamia riemastuttavia kohtia, mutta päällimmäisenä mieleen kyllä jäivät ulkoasun lisäksi mainiot riimit, jotka toimivat ihan hauskasti ääneen luettuinakin.

Kuvitus on kaunis, mutta harmillisesti missään ei ole kerrottu  kuvittajan nimeä. Kannen ihastuttava keskiaikaistyylinen kuva jäljittelee kaiketi kuuluisaa Ellesmeren käsikirjoitusta eli 1400-luvun käsinkirjoitettua kopiota Canterburysta, jossa itse Geoffrey Chaucer on kuvattu pyhiinvaeltajana. Muuta tässä 60-luvun painoksessa olevat kuvitukset on tehty puupiirrostyyliin, jotka saavuttavat tekstin sävyn erinomaisesti. Siihen nähden on entistäkin murheellisempaa, että kuvittaja ei tule muistetuksi! Onneksi kuvittajan mainitseminen on nykyään kirjabisneksessä paremmalla tolalla kuin 1900-luvun keskivaiheilla.

Loppukaneettina sanottakoon, että mikäli aikoo lukea Canterburyn tarinoita, voin suositella juuri tätä vuoden 1962 painosta kuvituksineen ja Toivo Lyyn käännöksineen. Pieni miinus on tosin se, että kirja painaa varmaankin lähemmäs kilon, ja siten tarvitsee oikeastaan repun kantamiseen. Tavallaan massiivisuus sopii keskiaikaisen tekstin tyyliin, mutta käytännössä tätä painosta ei noin vain lainata suunnittelematta, ellei satu olemaan oikeanlainen kantoväline mukana. 

---

Geoffrey Chaucer 1387-1400/1962: Canterburyn tarinoita

Suom. Toivo Lyy

WSOY. Helsinki.

595s.

Kuvitus: ?