Juhani Aho: Papin tytär | Papin rouva

Elli oli hänen nimensä.

Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten katsella... alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia leikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi käppyrässä.

Tämä kesä on ollut minulle sattuman oikusta oikea Juhani Aho -kesä. Tulin lukeneeksi Papin rouvan heti kesän alussa, ja se oli jotenkin juuri täsmälleen sitä, mitä siihen hetkeen tarvittiin, ja nyt olen suorastaan hurahtanut. Olen mehustellut sitä lukukokemusta pitkin kesää, palannut siihen monesti, selaillut kirjaa uudelleen, ostanut itselleni tällaisen yhteisniteen ja vielä lukenut Papin tyttärenkin tässä samaan syssyyn. Pitkäaikaisena Anna Karenina -fanina tämä kotimainen aviorikosromaanin klassikko muuttui nyt aivan yhtäkkiseksi suosikiksi - yhtäkkiseksi siksi, että olen lukenut tämän teoksen ennenkin, kauan sitten, eikä se silloin ollut noin tarinana juuri millään tavalla mieleen, muistin oikeastaan enää pelkän Ellin hahmon, joka oli ilmeisesti tehnyt suuren vaikutuksen.

Aloitetaan silti nyt ihan kronologisesti Papin tyttärestä, jonka olen ensi kerran lukenut yläkouluikäisenä. Silloin se kiinnosti sen verran, että luin heti perään Papin rouvan (sen tosin ihan ilman koulutehtävääkin, silloin oli vielä ahmimisikä menossa), joka kuitenkin tuntui vain syventävän Ellin tragediaa. Siinä iässä en vielä ollut kovin suuri tragedian ystävä, mistä kertoo se, että samoihin aikoihin luin  ensi kertaa Humisevan harjun, ja inhosin sitä syvästi. Kirjallisuuden opinnot ja iän karttuminen ovat muuttaneet tilannetta siten, että nykyään nämä molemmat teokset ovat aivan suoraan omaan lukumakuuni solahtavia.

Kuten vanha luentomonisteeni kirjallisuudenopintojen alkuajoilta kertoo, on Papin tytär kritiikkiä naisten kasvatusta kohtaan, ja nyt lukien siinähän teoksen keskeinen anti onkin. Oikeastaan teos on varsin lyhyt, ja kuvaa maaseutupapin tyttären elämänpolkua lapsesta nuoreksi naiseksi ja kosinnan hyväksymiseen. Keskeiseksi nousee Ellin oman persoonallisuuden ja odotusten kahlitseminen pieniin ja jäykästi säädeltyihin raameihin, joka tapahtuu paitsi kotikasvatuksen myös koulutuksen ja sosiaalisen kasvatuksen kautta. Varsin ajalle realistiseen tapaan Elli opetetaan hylkäämään omat toiveensa ja taipumuksensa ja tyytymään elämään, jota "voi sietää", kuten hänen äitinsä muotoilee.

Samalla teoksessa on myös jonkinlaista yhteiskuntaluokka-aspektia, kun maalaismainen Elli - vaikkakin toki perheestä, jossa tyttöjä on varaa lähettää kouluun, ja jossa kuitenkin seurustellaan yläluokankin kanssa - kohtaa yksinkertaisissa vaatteissaan ja rempseillä maalaistavoillaan kaupungin hienot neidit, joilla on muodikkaat asut, seuraelämän vaatima nokkeluus ja sosiaalisten pelien pelaamisen taito. Elli ystävystyy yläluokkaisen neidin kanssa ja kokee ihastuksen tämän veljeen, mutta jää lopulta ulkopuoliseksi siinäkin maailmassa.

Oikeastaan tässäkin juonikuviossa on keskiössä naisten kasvatus, sillä Ellin ystäväpiirin hienostuneisuus ja koulutus ovat vain pintakiiltoa, ja todellisuudessa koulun nuoret naiset keskittyvät asiasisällön sijaan ulkonäköön ja juoruiluun. Siihen vertautuen Ellin vaatimattomuutta ja rehellisyyttä kuvataan hyveeksi - joka ei kuitenkaan saa palkkaansa, ainoastaan pelastaa hänet tuolta pinnalliselta naismallilta. Kotiin palattuaan hän kohtaa jälleen uuden haaveen, kun kohtaa hurmaavan ylioppilas Kalmin, joka on vierailemassa uuden apupapin kanssa pappilassa, ja Ellin on tehtävä kaiken omaksumansa perusteella valintoja.

Tästä päästäänkin Papin rouvaan, jossa samainen Elli päätyy kolmiodraaman keskelle niin sanotun aviorikosromaanin puitteissa. Romaanin alussa hän on viisi vuotta aiemmin avioitunut samaisen apupapin kanssa, mutta sama herra Kalm saapuu kesää viettämään heidän kotipappilaansa suoraan Pariisin epäsovinnaisista riemuista, ja tästä lähtee vanhojen tunteiden lämmittely. Traagiseksi kuvion tekee se, että oikeastaan kukaan hahmoista ei saa sellaista rakkautta, mitä toivoo, eikä Ellin valinta ole hyvän ja huonon rakkauden kohteen välillä, vaan oikeastaan kahden eri tavalla huonon vaihtoehdon välillä. Teos päättyy - ehkä varoittavasti - hänen lopulliseen henkiseen nujertumiseensa.

Onnettomien romanssien ystävänä tämä oli siis juuri sellaisella sopivalla tavalla katkeransuloinen rakkaustarina, varsinkin, kun keskeinen teema teoksessa on kirjoitusajankohdan naisen asema, eli kova ydin kyllä erottuu. Ellillä ei oikeastaan ole mitään tapaa edes tavoitella itselleen sellaista elämää kuin toivoisi, eikä hänen toiveissaan olekaan mikään satumainen elämä, vaan henkinen yhteisymmärrys ja jollakin tasolla tasavertaisuuskin kumppaninsa kanssa. Muistan jotenkin etäisesti nuoruudessani tätä lukiessani pitäneeni Elliä jonkinlaisena hieman säälittävänä hahmona, jonka tyytyminen elämäänsä on vain surullista, mutta nyt lukiessa vaihtoehdottomuus ja hänet asemaansa pakottavat rakenteet olivat hyvin ilmiselvät.

Tragedian lisäksi teoksessa oli muitakin kiehtovia tasoja. Onhan se luonnonkuvaus Aholla aina vain niin upottavaa ja voimakasta, että tällaisina tunteiden heijasteina ne toimivat erityisen hyvin. Luin kesäiltojen ja -öiden kuvauksia juuri kesäkuun puolella, samaan aikaan kun ulkona oli samanlainen vaalea yö, ja sekin teki jotenkin suuren lisätehon tekstiin. Ellin ja Olavin kielletty rakkaus kehkeytyy teoksen myötä erittäin psykologisella tasolla, jokaisen mielen liikahduksen kuvaten, toimien hyvin sävykkään ja moniulotteisen subtekstin avulla. Siksi kai teini-ikäisenä lukijana olin lähinnä vain ihmetellyt tekstin pintatasoa, eivätkä tekstissä tapahtuneet suuret psykologiset liikahdukset olleet jotenkin käyneet lainkaan järkeen. Nyt tällä kertaa tuntui, että tekstissä avautui aivan uusia ulottuvuuksia.

Tästä Papin rouvasta oikeastaan alkoikin tämä kulunut Juhani Aho -teemainen kesäni, ja olen tullut siihen tulokseen, että Ahon tapa kirjoittaa romanssia ja romantiikkaa on jollain tavalla juuri minua puhutteleva, vähän kuten ikisuosikillani Marja-Liisa Vartiolla, joka myös muuten kirjoittaa suhteellisen murheellisia ihmissuhdekuvauksia. Siitä ei nyt näköjään pääse mihinkään, että jos tahtoo tehdä minuun lukijana vaikutuksen romanssiin keskittyvällä juonella, täytyy siinä olla traaginen ulottuvuus.

Aika harvoin tulee nykyään enää eteen tilanteita, jossa käsitys jo aiemmin lukemastani kirjoittajasta tällä tavalla yhtäkkisesti muuttuu aivan vastakkaiseksi. Aiemmin pidin Juhani Ahoa ihan taitavana, mutta hieman yksitoikkoisena ja uneliaana kirjoittajana, siitäkin huolimatta, että olen jo pariinkin kertaan lukenut Juhan kaikkine melodramaattisine käänteineen. Liekö ollut kyse sitten niistä varsinaisista luetuista teoksista vai omasta valmiudesta tekstejä lukea, mutta näin sitä vain uusia suosikkeja voi tavata yllättävistä paikoista, jo kuljetuilta poluilta.

---

Juhani Aho 1885/1957: Papin tytär

Juhani Aho 1893/1957: Papin rouva

WSOY. Helsinki.

396s.