Vladimir Nabokov: Lolita

Lolita on hurja ja vaikuttava kertomus hyväksikäytöstä, rakkaudesta, omistushalusta ja pakkomielteen pelottavasta voimasta. Vladimir Nabokovin mestariteos julkaistiin Pariisissa vuonna 1955 ja julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Tästä huolimatta Lolitasta tuli bestseller Euroopassa ja Amerikassa, ja se on yhä yksi kirjallisuuden hätkähdyttävimmistä klassikoista.

Olen vältellyt Lolitasta kirjoittamista melkein koko blogihistorian ajan. Se oli ensimmäinen teos jonka luin Nabokovilta, ja se teki heti lähtemättömän vaikutuksen: järkyttävän, mutta lähtemättömän. Luin sen ensi kerran noin vuotta ennen tämän blogin aloittamista, ja muistaakseni sen jälkeen kerran myös blogin aikana, joskaan en ole siitä blogannut. Nyt kun oman hyllyn bloggaamattomia alkaa olla enää kourallinen, en voi enää vältellä Lolitaa. Ja kyllä ihan aidosti kiinnostikin lukea se taas uudelleen.

Teoksen kamalan aiheen lisäksi yksi syy kirjoitusvaikeudesta on se, että se kaikki vuosikymmeniä jatkunut diskurssi ja analysointi joka Lolitasta on tehty, tuntuu jotenkin valtavana painona. Tulee sellainen olo, että siihen pitäisi olla perehtynyt, ja sitä jotenkin kommentoida. Samaan aikaan jotenkin kaikki, mitä teoksesta voi sanoa, tuntuu hyvin lattealta ja jo tuhanteen kertaan sanotulta tai lattealta. Mutta yritetään nyt, kun kyse on kuitenkin omasta lukupäiväkirjastani.

Tämän alkupohdinnan oli tarkoitus siis alustaa sitä, kuinka aion aivan hyvällä omallatunnolla jättää sivuun kaikenlaisen Lolitasta käytyyn keskusteluun peilaamisen, sekä kirjallisuushistorialliset yhtymäkohdat, ja mietin vain omaa lukukokemustani. Se oli yllättävän samanlainen kuin kymmenen vuotta sitten, eli pöyristyttävä ja kammottava, mutta samalla upealla kerronnalla ja kielellä mukaansa väistämättä vetävä. Siihen jäi taas koukkuun.

Nabokovin kieli, jota ehkä voisi kuvata sanalla "tehokas", on edelleen se tärkein syy, miksi olen lukenut Lolitan useita kertoja. Olen sittemmin lukenut monta muutakin Nabokovin teosta, juuri kielestä ja kerronnasta lumoutuneena, eikä Lolita teoksena ole edes suosikkini niistä. Kuitenkin juuri Lolitassa kerronta ja kieli ovat jääneet mieleen kaikista hiotuimpana, vaikea sanoa miksi.

Olin ajatellut, että se teki aikanaan niin suuren ensivaikutelman, että näkökulmani siihen on vääristynyt. Minulle nimittäin heti ensilukemalla tarttui mieleen joitakin vaikuttavia kielikuvia, jotka muistin edelleen kirkkaasti vielä näin yli kymmenen vuotta myöhemminkin. Mutta ei, tälläkin lukukerralla kieli vain veti välittömästi eteenpäin, eikä tuntunut haalistuneen minkään muun luetun rinnalla.

Teoksessahan äänessä on epäluotettava kertoja Humbert Humebert - salanimi. Hän on tuota Nabokoville hyvin yleistä hahmotyyppiä, eli jollain tavalla pakkomielteinen, oppinut eurooppalaisakateemikko. Kertoja tekee itsensä naurunalaiseksi joka käänteessä, osan myöntää itse ja osan ei, ja selittää mustan valkoiseksi ja yön päiväksi. Tarinassa kuullaan ainoastaan hänen puolensa asiaan, ja sekin todennäköisesti aika vääntyneenä.

Itse nimessäkin oleva Lolita eli Dolores Haze (teoksessa on hänelle varmaan toistakymmentä lempinimeä) oli tällä lukukerralla kaikista vaikein kohdata. Humbert on pelkkä karmea pelle, mutta Lolita on samaan aikaan koko tilanteestaan kärsivä, elämänsä haaskaava ja epätasapainoisia ihmissuhteita kohti hakeutuva nuori, joka ei aivan ymmärrä tilanteen koko kamaluutta, koska on jo kasvanut siihen. Samalla hän on nenäkäs, elokuvia ja urheilua sekä kauniita vaatteita rakastava teinityttö.

Kerta toisensa jälkeen teoksessa käy selväksi, että Lolita on oikea ihminen, jonka elämään Humbertilla on ollut tuhoava vaikutus, eikä mikään puolimytologinen olento jollaisena Humbert yrittää häntä kuvailla. Lolitan inhimillisyys on mielestäni paras argumentti sille, että lukijan ei haluta ottavan Humbertin puolta, vaikka teos on rakennettu hänen maanittelevaksi puolustuspuheekseen.

Yksittäisenä erona aiempiin lukukokemuksiin osaan nykyään ranskaa sen verran paremmin, että ymmärsin melkein kaikki teoksen ranskankieliset ilmaukset, joita Humbert tekstissään viljelee. Totta puhuen kaunokirjallisuus onkin se pääasiallinen motivaattori, joka on saanut minut ranskaa opiskelemaan. Ensimmäisellä lukukerralla ihan suoraan hypin näiden kohtien ylitse, mutta kyllähän ne toivat teokseen lisää sen verran, että tällä kertaa tuntui, että pääsi ihan uudelle tasolle.

Koen, että ranskankieliset lausahdukset toivat teokseen paljon, rakentaen osaltaan Humbertin hahmoa, niissä kun usein oli kaikenlaisia tekstiä elävöittäviä huomioita. Siinä mielessä pidän hyvin perusteltuna, ettei niitä ole käännetty. Ei kai ylipäätäänkään tällaisia toisen kielen lausahduksia kaunokirjallisuudessa yleensä käännetä, kun ne ovat alkukielellä kirjoitetun muun tekstin seassa. Olin ensin pohtimassa, että tätä ei varmaan paljoa tehdä, ennen kuin mieleeni juolahti että varmaan itse asiassa tehdään, kieli on vain englanti eikä ranska.

Sellainen ulkokirjallinen seikka on myös mainittava, että tämä vuoden 2011 kovakantinen Lolita on todella kaunis painos. Se on aika vaikea löytää enää, tämänkin taisin hankkia käytettynä jostakin - ja vahtia pidemmän aikaa, ennen kuin tätä painosta sattui tulevaan saataville. Harvoin tulee näin laadukasta teosta edes vastaan, painotyö on kaunista ja harmonista ja kirjan kansi minusta paitsi sopiva myös itsessään todella hieno. (Jotenkin vähän karmii ajatella, että Lolitaa on joskus painettu jollain bikinikuvakansilla.)

Minulla on jossain kirjahyllyni perillä kirjallisuuden professori Pekka Tammen Nabokov-tutkimuksia sisältävä pieni teos. Hankin sen silloin aikoinaan, kun olin lukenut Lolitan ensimmäistä kertaa, mutta siinä käsiteltiin muitakin Nabokovin teoksia, joten ajattelin että luen sen myöhemmin. Nyt olen lukenut jo kahdeksan eri kirjaa Nabokovilta, joten olisi varmaan loistava ajankohta kaivaa sekin esiin.

En nyt tiedä, että tuliko tässä sanottua kaikki vai ei mitään, mutta tällaisia ajatuksia Lolitasta nyt oli tällä kertaa päällimmäisenä. Se tulee jäämään kirjahyllyyni kaiken sen metsästyksen jälkeen, jota sain tämän painoksen hankkimista varten tehdä. Harva kirja on näin mahdoton unohtaa, niin hyvässä kuin pahassa.

---

Vladimir Nabokov 1955/2011: Lolita

Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari

Gummerus. Helsinki.

384s.

Kansi: Jenni Noponen