Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy

Ensin tulivat korppikotkat. Sitten vallankumoukselliset syöksyivät rappeutuvaan palatsiin etsimään diktaattorin turmeltunutta joukkiota.

Oli ollut aika jolloin hänen valtansa näytti olevan rajaton, aika jolloin lannistumattomat liehakoijat julistivat hänet maanjäristysten tuhojen ja muiden Jumalan virheiden korjaajaksi, aika jolloin hänen messiaaninen ilmestymisensä herätti syvää kunnioitusta ja rakkautta talonpoikien joukossa.

Mutta hänen pahamaineinen hallitustapansa kiristi lujaa otettaan julmuuksin ja terroriteoin. Diktaattori itse alkoi pelätä ja vetäytyä palatsinsa suojaan, mutta mikään ei tuonut lohtua hänen vallan syksynsä yksinäisyyteen - hänen ahdistuksensa syksyyn.

Kun Patricio Aragones, julkisuudessa hänen tilallaan esiintynyt kaksoisolento, murhattiin, diktaattori itse oli katsomassa oman kuolemansa juhlintaa ja kuuntelemassa kuinka hänen omat ministerinsä jakoivat keskenään hänen hirmuvaltansa.

Patriarkan syksyssä, joka mainitaan nobelkirjailijan pääteokseksi Sadan vuoden yksinäisyyden rinnalla, García Márquez loihtii tyrannista esiin rakastajan ja pikkupojan, sätkynuken ja symbolin, miehen ja hirviön. 

Minun on pitkään pitänyt lukea Sadan vuoden yksinäisyys, joka on roikkunut lukulistalla jo vähintään vuosikymmenen. Kun sitten tämä aivan eri García Márquezin teos tuli vastaan kierrätyskirjahyllyllä ja sain selville, että kirjailija itse pitää juuri tätä teosta pääteoksenaan, ajattelin, että mikäpäs siinä, jos aloittaisinkin hänen tuotantoonsa tutustumisen tästä teoksesta. Se antanee hyvän kuvan siitä, mistä tämän nobelistin tuotannossa on kyse.

Teos alkoi iskevästi: heti ensi sivuilta asti tuli sellainen olo, että tässä ollaan painavan sisällön ja mielenkiintoisen tyylin äärellä. Tyyli iski heti voimakkuudellaan, hyvällä tavalla. Pidemmän päälle tämä voimakkuus alkoi kyllä totta puhuen käydä hieman työlääksi, koska tyylin ytimessä ovat pitkät virkkeet. Arjen lomassa lyhyitä hetkiä lukiessani piti "seuraavaan lukuun asti" lukemisen sijaan päättää lukevansa "enää tämä virke loppuun", se saattoi nimittäin kestää pari, kolme tai neljäkin sivua.

Jos nyt ihan kielikuvaa pitäisi käyttää, teoksen tyyli on kuin vesiputous: jatkuva jylisevä vyöry asiaa. Huomasinkin pian, että tämä vajaa kolmesataasivuinen, nopeaksi välipalaksi kuvitteleva teos olikin aika hidas lukea. Se tietysti osaltaan vaikutti teoksen tunnelmaan, mielestäni ihan positiivisesti, vaikka lukeminen olikin vähän työlästä. Alkoi oikeastaan kiinnostaa sekin, kirjoittaako García Márquez tuotannossaan aina tällaisella tyylillä vai vain tässä teoksessa.

Mutta jätetään nyt tyyli sikseen, koska sanottavaa on myös teoksen sisällöstä. Kuten takakansiteksti kertoo, teoksessa kuvataan diktaattorin valtaannousua ja tuhoutumista. Tarina rakentuu paloissa, kronologia ajelehtii muistojen tahdissa edestakaisin. Sävy, jolla "patriarkkaa" katsotaan, ei ole ihannoiva, vaan kerronnassa sekoittuvat surkuhupaisuus, pikkumaisuus, väkivalta ja samalla kaiken yhdentekevyys. Samassa keitossa sekoittuvat shokeeraavuus ja karnivaalinomainen naurettavuus.

Kertojanääni ajelehtii myös mielenkiintoisesti. Sitä ei kiinnitetä yhteen hahmoon, vaan sujuvasti ja vaihdoksia mitenkään merkitsemättä äänessä ovat "me" - diktaattorin vallasta syöksijät - tai "minä" - diktaattorille antautuva nainen - tai sitten vain kaikkitietävä kertoja, joka tuntee kaikki diktaattorin ajatukset, tunteet ja muistot pikkutarkasti. Diktaattorin tuntemat tunteet vaikuttavat koko maan asioilta, mikä on varmasti ihan osuva havainto diktatuureista.

García Márquez tunnetaan maagisen realismin merkkinimenä, ja onhan tämäkin teos samoista aineksista rakennettu. Käsittämättömiä asioita tapahtuu, tai sitten tapahtumat ovat vain äärimmäisen epätodennäköisiä, mutta samalla kaikki sulautuu sointuvasti siihen kaikkeen diktatuurin järjettömyyteen ja mielivaltaan siten, että välillä on melkein vaikea erottaa, missä maagisuus alkaa ja loppuu.

Teoksesta huokuu suuri tarkkanäköisyys ja aiheen syvällinen tuntemus tavalla, joka jättää lohduttoman tunnejäljen. Näin diktaattorien nousun aikakautena on teos on myös valitettavan ajankohtainen - aihetta ei voi ajatella mitenkään globaalin etelän ongelmaan keskittyvänä, vaikka teos vahvasti eteläamerikkalainen onkin. Tämä on siis edelleen ja jälleen nykypäivässä vahvasti kiinni olevaa luettavaa.

Erityisesti mieleeni jäänyt puoli teoksessa oli diktaattorin lähipiirin, erityisesti naisten, merkitys. Heistä kaikki alkaa ja loppuu, ja diktaattorin elämäntapahtumat ja niihin liittyvät tunteet nousevat juuri näistä ihmissuhteista. Tarkkaan kuvataan niin äitiä, vaimoa kuin rakastajatartakin. Ihmissuhteissa ei kuitenkaan ole paljoa valoa, vaan ne ovat varsin vaikeita ja kuormittavia puolin ja toisin. Ne sanelevat myös diktatuurin ja sen alamaisten kohtaloa.

Kannessa oleva leguaani on varsin hyvä kuvituskuva. Teoksessa mainitaan useammassa kohtauksessa, kuinka diktaattorin katse on kuin leguaanilla - silmät, jotka katsovat tyhjänä ja reagoimatta tilannetta. Osuva tiivistävä yksityiskohta, joka sopii varsin hyvin kansikuvitukseksi.

Kaiken edellä sanomani jälkeen on silti myönnettävä, että teos palautuu kierrätyskirjahyllyyn. En voi oikeastaan sanoa, että lukukokemus olisi ollut oikein miltään osa-alueelta huono, se oli vain monelta osin raskas. On vaikea kuvitella, että lukisin tämän teoksen joskus uudelleen, tai että kaipaisin sen lukemista. Ennemmin sitten luen sen Sadan vuoden yksinäisyyden, vihdoin ja viimein.

---

Gabriel García Márquez 1975/1986: Patriarkan syksy

Suom. Pentti Saaritsa

WSOY. Helsinki.

272s.

Kansi: Urpo Huhtanen