Garth Nix: Sabriel

Sabrielin isä on kuuluisa manaaja Abhorsen. 18-vuotias Sabriel on itsekin opiskellut taikuutta, tosin tyttökoulun kurssit Ancelstierressa ovat vain turvallista harjoittelua. Sitten Sabriel saa viestin: isä on pahassa pulassa. Sabrielin täytyy ylittää Ancelstierren rajamuuri ja palata kotimaahansa, salaperäiseen Vanhaan valtakuntaan.

Siinä missä muut manaajat ovat kutsuneet kuolleita esiin, Abhorsen on pitänyt heitä levossa. Ilman Abhorsenia vainajien laumat tulvivat elävien keskuuteen imemään näiltä energiaa. Sabrielin on nyt astuttava isänsä saappaisiin. Aivan kuin tämä ei riittäisi, hänellä on perässään Kerrigor, isänkin kohtaloksi koitunut vihollinen.

Sabriel saa avukseen erikoisen kissan nimeltä Mogget. Hänellä on myös seitsemän maagista kelloa, jotka auttavat saattamaan kuolleet takaisin lepoon. Mutta Kerrigor on vahva vihollinen, eikä mahtavimmastakaan sotajoukosta ole vastusta pahuudelle, jolla on puolellaan kuolema. Vainajat marssivat Sabrielia vastaan vääjäämättömällä varmuudella...

Tämän lukukesän erikoisuus on ollut varsin voimakas sattumanvaraisuus. Sabriel osui lukujonoon myöskin aivan ohimennen, kun törmäsin siihen antikvariaatissa ja totesin, että olen yli kymmenen vuoden ajan muistellut tätä teosta ja miettinyt, että se olisi mukava lukea uudelleen. Olen siis aikoinani lukenut teoksen, kun olen vielä ollut kohderyhmää, ja pitänyt teoksesta kovasti. Kaipa tämä oli kolmas tai ehkä neljäskin kerta, kun se tuli luettua. Usein yksittäistä teosta ei jää miettimään näin pitkäksi aikaa, joten se jo oli merkki siitä, että voisi olla perusteltua omistaakin tämä fantasiaseikkailu.

Sabriel on sarjan aloitusosa, ja olen aikoinani lukenut myös seuraavat osat Liraelin ja Abhorsenin, jotka ovat (muistaakseni) itsenäisiä jatko-osia, eli eivät suoraan jatka Sabrielin tarinaa. Nyt tätä blogitekstiä kirjoittaessa selvisi, että nuo kolme suomennettua kirjaa ovat vain kolme ensimmäistä teosta. Sarja on jatkunut sen jälkeenkin, mutta niitä ei ole enää käännetty. Ehkä tällaisen eri päähenkilöitä seuraavan sarjan lukijakuntaa on sitten vaikeampi säilyttää tai jotakin, mutta tavallaan harmi. En silti ole nyt aikeissa lukea Liraelia enkä Abhorsenia tähän hätään, vaikka ne hieman kiinnostaisivatkin, koska ne eivät jättäneet montaakaan mielikuvaa.

On heti sanottava, että Sabrielin seikkailut upposivat varsin hyvin edelleenkin. Juuri Sabriel itse oli se keskeinen osa teoksen viehätystä, ja muistelenkin hänen eronneen jo aikoinaan monista muista fantasian päähenkilöistä. Hän ei nimittäin ole enää mikään oppilas tai vasta-alkaja vaan käytännössä vastavalmistunut, ja osaa jo monia manaajan taitoja, mutta käytännön harjoitusta puuttuu. Toisin sanottuna hänellä on jo oikeita meriittejä, aloitekykyä ja selkeä rooli maailmassa, jossa hän toimii. Se oli aikoinaan virkistävää ja erilaista verrattuna muihin nuorten fantasian sankareihin ja sankarittariin, jotka usein tutustuivat taikamaailmaan ensimmäistä kertaa tai vasta aloittavat taitojen opettelun. Hän toisin sanottuna kehittyy teorian tuntevasta taiankäyttäjästä myös käytännön osaajaksi, mikä on mielenkiintoinen asetelma.

Nyt lukien huomaa kyllä, että teos on tarkoitettu varsin yksioikoiseksi ja viihteellisesti rytmitetyksi seikkailuksi, ja sellaista tulee enää luettua harvoin. Eipä siinä silti mitään, sillä sellaisenaan tarina on hyvin ja oikeastaan varsin klassisestikin rytmitetty ja vastaa kaikkiin lukijan odotuksiin, vieläpä onnistuen antamaan hieman keskimääräistä mielenkiintoisemmat lähtökohdat ja lopputulemat. Sabrielin seikkailut eivät missään vaiheessa tuntuneet kaavamaisilta tavalla, joka tuntuisi laiskalta, vaan pikemminkin kaavaan on rakennettu eloisa ja omalaatuinen kehys.

En ole koskaan ollut mikään valtava romanssin ystävä, joten erityisesti aikana, jolloin Sabrielin luin, romanssin pienimuotoisuus oli jälleen yksi plussa teoksen ansioihin. Kyllähän tässä romanssi on, mutta ei sentään mikään kaikista kyynisin sellainen - vaikka se toki eteneekin hassun nopeasti, kuten lajityyppiin kuuluu - ja kuvaavaa ehkä on, että vaikka muistin teoksen sisältävän jonkinlaisen ihastusjuonen, en useasta aiemmasta lukukerrasta huolimatta muistanut sen ehtivän ihan rakkaudentunnustuksiin saakka. Rakkauden kohdekaan ei ole mikään kaikista pökkelöin, mutta jostain syystä mieleen oli jäänyt ihan muita hahmoja tästä tarinasta.

Kun puhutaan mieleenpainuvista seikoista, maailmanrakennus oli itse päähenkilö Sabrielin ja kissa Moggetin lisäksi se asia, joka kaikista kirkkaimmin oli pysynyt muistissani. Kuoleman portit ja niistä kulkeva virta oli todella vaikuttava visuaalinen elementti ihan näin tekstimuodossakin, ja erilaisten kellojen asiantunteva soittaminen erilaisten lopputulosten aikaansaamiseksi oli kiehtova ja hauska konsepti. Taikuus on siis täysin taitopohjaista, ja uusia taiankäyttäjiä saadaan opettamalla ja taikuuteen vihkimällä, joka tuottaa tietynlaisen ammattihenkisen järjestelmän, eli taikuutta ei hallita minkään synnynnäisen ominaisuuden kautta.

Oikeastaan huonoin osa, joka ei sekään ollut mitenkään kamalan huono, oli varsinainen pääjuoni ja pääpahis, joka ei jostain syystä mitenkään meinannut jäädä mieleeni, ja jonka voittivat karismassa monetkin pienemmän tason hirviöt. Samoin kielessä oli välillä hiukan kömpelyyksiä, jotka olivat paikoin aavistuksen koomisiakin, mutta noin yleisesti ottaen kerronta oli toimivaa. Uskon noiden kömpelyyksien olevan alkuteoksen kontolla, eikä suomennoksen, sillä useimmiten kyse oli kielikuvista.

Minulla ei ole varsinaisesti mitään huonoa sanottavaa Sabrielista vielä näin kohderyhmän reilusti ohittaneenakaan lukijana. Kaikki ne elementit, jotka siitä muistin, olivat paikoillaan, ja ne olivat vieläpä aika lailla samanlaisia kuin millaisina ne muistin. Sabriel on edelleen hyvätasoista nuorten (vai jopa nuorten aikuisten?) fantasiaa ja kaikin puolin rakenteeltaan perinteinen ja toimiva. Olen ihan tyytyväinen, että se on nyt omassa hyllyssä, sillä kovin montaa tuon ahmimisiän fantasiaseikkailua en ole ollut kiinnostunut enää avaamaan, ja Sabriel oli onneksi muistikuvien arvoinen.

---

Garth Nix 1995/2004: Sabriel

Suom. Kaisa Kattelus

WSOY. Helsinki.

389s.