Juhani Aho: Valitut teokset

Suurten kirjailijoiden tapaan Juhani Aho oli kieltä ja tyyliä luova taiteilija. Ja hän olikin sitä tavallista suuremmassa määrin, kuten edellä jo viitattiin. Hänen asemansa aikakausien taitteessa antoi siihen ulkonaiset mahdollisuudet, mutta hän oli itse myös mies paikallaan toteuttamaan arvokkaan tehtävänsä. Hän oli Aleksis Kiven jälkeen ensimmäinen suomalainen kirjailija, jolle kynätyö merkitsi elämäntyötä. Ja hän antautui siihen hartain mieline, tietoisena mahdollisuuksistaan, mutta myös asettaen alinomaa uusia tavoitteita ja kamppaillen ilmaisunsa hiomisessa ja kehittämisessä.

Jos kirjailijan suuruutta mitataan hänen elämänoivalluksensa ja luonteenkuvauksensa mestaruuden mukaan, voidaan Juhani Ahon tuotannosta puhua eräin kaventavin ja ohentavin määrein, siitä huolimatta, että jokin Rautatie, jokin Papin rouva, jokin Juha edustaa korkeata ja kunnioitettavaa saavutusta tässäkin mielessä. Toisaalta on varmaa, että Juhani Aho tavoitti parhaassaan sellaista, mikä on vain täysmittaisen mestarin saavutettavissa ja mikä oli ja on ehdottomasti suomalaista ja suomalaiselle mentaliteetille luonteenomaista. Siinä jos missään on sen voiman salaisuus, jolla hän vaikutti sekä aikalaisiinsa että jälkipolviin.

En olisi koskaan arvannut sanovani tätä, mutta minusta on vaivihkaa tullut tämän kesän aikana Juhani Aho -fani, pienellä varauksella mutta kuitenkin. Ajatuksenani oli vain lukaista häneltä tällainen kokoelma valittuja teoksia, kun en ollut oikeastaan lukenut Juhani Aholta romaania sitten teini-iän, ja ajattelin kokeilla, millaista se olisi. En kuitenkaan ollut yhtään varautunut siihen, että Ahon tekstissä olisi ulottuvuuksia, joista en ymmärtänyt yhtään mitään tuolloin teininä, mutta jotka nyt kolahtaisivat kovaa teini-iän jo kauan sitten ohittaneena.

Koska kyseessä on kuitenkin Valitut teokset, joka nimensä mukaisesti sisältää useita teoksia tai teoskatkelmia, edetään silti järjestyksessä. Tässähän on siis kokonaista kaksi romaania, kaksi romaanikatkelmaa ja joukko novelleja. Koetan silti ensin avata hieman sitä, mikä Ahossa oli tällä kertaa niin kauhean erilaista kuin aina tähän asti. Aiemmin olin aina lukenut Ahoa sellaisena ihan teknisesti hyvänä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaana mutta ei kovin kiinnostavana kirjoittajana. Tällä kertaa lukemani asiat alkoivat merkitä jotakin, ja se oli uusi kokemus.

Kun sanon, että fani varauksella, se tarkoittaa sitä pientä juopaa, joka erottaa oman arvomaailmani teosten arvomaailmasta - se ei ole mikään valtava, mutta kuitenkin sellainen, että en voi sanoa tekstin varsinaisesti heijastavan omaa maailmankuvaani takaisin. Samalla kertaa olen kuitenkin sitä mieltä, että Aholla on kiinnostavaa sanottavaa, että hänen tekstinsä esteettiset arvot ovat hyvin kiehtovia ja että oikeastaan hänen teksteissään on varsin mielenkiintoisia pinnan alla häilyviä sävyjä ja psykologiaa aikana, jolloin psykologinen romaani ei vielä ollut juurikaan mikään juttu. Aiemmin suuri osa näistä hienovaraisuuksista oli mennyt ohitse syystä tai toisesta, tällä kertaa olin suorastaan niiden lumoissa.

Vilkaisin blogitekstiäni varten tietysti vanhaa Suomen kirjallisuuden luentomonistettani. Siellä Ahon yhteydessä ovat merkittyinä tyylisuuntaukset kriittinen realismi ja impressionismi, ja yhteiskunnalliset aiheet, joista nostettakoon esimerkiksi uudet innovaatiot ja niiden vaikutus ihmismieleen. On silti sanottava, että kaikista suurimman vaikutuksen ovat tänä kesänä tehneet Ahon rakkausaiheiset kertomukset, joissa on jotakin mielenkiintoista. Sen sijaan kansankuvaukset ja kansallisromanttiset tunnelmoinnit jäivät vähän etäisemmäksi, vaikka luontokuvaukset toki ovat kauniita sinänsä - niistä ei vain oikein jää mitään kovin pysyviä vaikutelmia, toisin kuin ihmissuhdekuvauksista.

Aloitetaanpa teoksen alusta teos kerrallaan. Rautatietä en ollut lukenut ennen, mikä on ehkä sinänsä vähän yllättävää, kun on selvinnyt sekä suomalaisesta peruskoulusta, lukiosta että kirjallisuustieteen opinnoista. Joka tapauksessa siinä oleva mökin ukon ja akan humoristinen elämänmuutos sitä myötä, kun lähiseudulle saapuu rautatie. Tämä oli taas niitä klassikoita, joissa arvostan muotoa ja ymmärrän tärkeyden, mutta joka ei henkilökohtaisella tasolla juuri koskettanut. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin entisestäänkin vahventunut ymmärrys siitä, miten valtava muutos on rautatie aikanaan ollut. Rautatien lukeminen alkoi hieman tahmaisesti ja teos jäi kerran jo keskenkin, kunnes hyppäsin Papin rouvaan, ja Rautatiehen palasin vasta sen jälkeen.

Papin rouva -romaanin olin aikoinani lukenut lukioikäisenä heti Papin tyttären jälkeen, ja se oli ollut minusta ihan kiinnostava, mutta vähän tylsä ja sekava kolmiodraama arkisessa ympäristössä. Nyt kun tuosta on vierähtänyt jo aikaa, en silti osannut odottaa, millaisen vaikutuksen teos tekisi. Suorastaan imin joka lauseen, hahmojen väliset jännitteet ja sosiaaliset käytännöt olivat loputtoman kiehtovia, ja pisteenä i:n päällä oli teoksen lukeminen kesäkuussa, samanlaisina vaaleina kesäiltoina ja loistavina kesäaamuina kuin joita teoksessa kuvataan.

Nyt oikeastaan harmittaakin, että ei tullut luettua Papin tytärtä tähän alle - tähän valikoimaan se ei sisälly - jotta koko tarinan kaari alusta loppuun olisi voinut tulla koetuksi kerralla. Aion korjata tilanteen ja lukea myös Papin tyttären vielä tässä lähiaikoina, sitten ehkä analysoin vielä Papin rouvaakin vielä tarkemmin. Jos nyt tarkemmin kuvailen, niin syystä tai toisesta teoksen hienovarainen erotiikka oli jäänyt aiemmalla kerralla huomaamatta, kuten myös valtavat määrät muutakin subtekstiä, jota teoksen rivien välissä riittää. Siksi ehkä hahmojen tunteet olivat vaikuttaneet niin jotenkin mielivaltaisilta ja arvaamattomilta. Tällä kertaa koin ymmärtäväni kaiken, ja tuloksena oli hyvin tunteellinen ja jännittävä lukukokemus.

No, mennään eteenpäin. Seuraavaksi valikoimassa oli kaksi lyhyttä lukua teoksista Panu ja Kevät ja takatalvi. En ole lukenut kumpaakaan, ja on sanottava, että on harvinaisen tympeä tapa tutustua teokseen näin yksittäisen luvun lukemalla, varsinkin Panun osalta, jossa tämä valikoimaan sisältyvä luku ei ollut edes teoksen aloittava luku, kuten Keväässä ja takatalvessa. On sanottava, että suorastaan hypin nämä luvut varsin nopsaan eteenpäin, eikä suoraan sanottuna jäänyt vaikutelmaa, että olisin kiinnostunut lukemaan varsinaisia teoksia jatkossakaan.

Valikoimaan sisältyy vielä toinenkin kokonainen romaani, nimittäin Juha. Se on aikoinaan ollut ensimmäinen teos, jonka olen Aholta lukenut, osana lukion äidinkielen kurssia, ja sen tyylissä ja hahmokuvauksissa oli jo silloin jotain, joka sai minut lukemaan Papin tyttären ja Papin rouvan heti perään, vaikka en niistä ihan hirveästi ymmärtänytkään. Opettaja oli kaiketi arvannut, että Juhan iskevä ja dramaattinen kolmiodraama on enemmän omiaan uppoamaan teineihin kuin hienovireisempi tavara. Minulla on arvatenkin jossain vielä tallessa essee, jonka olen Juhasta kirjoittanut, hieman kiinnostaisi etsiä se joskus käsiini. 

Tällä kertaa Juha tuntui hieman karulta ja yliyksinkertaiselta vaikka sävyjä olikin, ja jollain tavalla myös paljon raadollisemmalta ja melodramaattisemmalta. Oma maku on kaiketi sittemmin mennyt sellaisen ohitse, vaikka edelleen tehokasta kerrontaa osasi arvostaa. Tällä kerralla erottuivat jotenkin  myös aiempaa karummin kaikenlaiset sellaiset sävyt, joita ei ehkä 1800-luvulla katsottu ihan samaan tapaan. Esimerkiksi kasvattamansa orpotytön naiva vanhempi mies ei näyttäydy enää nykypäivän ymmärryksestä käsin ensisijaisesti hölmönä, joka on liian huolehtivainen. Tai ehkäpä jotakin subtekstiä teoksessakin on siitä, että kyseinen tyttö aikuiseksi kasvettuaan kaipaa kiihkeästi muualle, mutta siinäkin jotenkin asiaan sekoitetaan hähmäisesti hänen karjalainen syntyperänsä. Kieli poskessa ja nykyajan slangilla sanottuna siis punaisia lippuja täynnä oleva tarina.

Teoksen päättää joukko novelleja, joista ensimmäinen on ikiaikainen Siihen aikaan kun isä lampun osti, jonka olin lukenut joskus jo varmaan suhteellisen nuorena jossain koontiteoksessa, mutta josta en muistanut mitään. Ihan mielenkiintoinen aihe sinänsä, ja kerronta oli aivan hauskaa, mutta kuten Rautatiessäkin, tällä kertaa lukumakuun ei sopinut kovin hyvin yksinkertaisten kansannaisten ja -miesten arkinen hämmästely, varsinkin kun Papin rouvan tunnelmat olivat vielä päällimmäisenä mielessä, ja romantiikka oli lampun ostosta kaukana.

Hännänhuippuna teoksessa on valikoima lastuja, toisin sanottuna lyhyitä novelleja, joissa ollaan milloin missäkin tunnelmissa. Olen lukenut Ahon lastuja tässäkin blogissa aiemmin, silloinkin kokoomateoksessa, mutta onnekkaasti valikoimat eivät näissä teoksissa olleet päällekkäiset yhtä tarinaa lukuun ottamatta. Tähän valikoimaan sisältyvät siis tarinat Ensimmäinen onkeni, Uudisasukas, Kosteikko, kukkula, saari, Metsäpolku ja Lumoissa. Lastujen jälkeen oli vielä kaksi erillistä novellia, Kanna ristisi sekä Wilhelmiina Wäisänen. Jos on valittava näistä lopun tunnelmapaloista, Wilhelmiina Wäisänen taisi jäädä parhaiten mieleen hauskasta luonnekuvauksestaan.

Siinäpä se rautaisannos Juhani Ahoa, joka tällä kokoelmalla on tarjolla. Kuvittelin teoksen aloittaessani, että tässä olisi riittämiin toistaiseksi, ehkä jopa ikuisiksi ajoiksi, mutta vielä mitä, tästähän se innostus vasta alkoi. Tämä teos oli minulla taustalla kesken, kun luin erään junamatkan aikana teoksen Muistatko?, ja bloggausjonossa on jo toinenkin Ahon teos, romaani Yksin. Lisäksi lukupinossa on Papin tyttären ja Papin rouvan yhteisnide, josta Papin tytär tulee toivon mukaan vielä tänä kesänä luettua. Palatkaamme siis Ahoon jo lähiaikoina.

---

Juhani Aho 1883-1911/1953: Valitut teokset

WSOY. Helsinki.

505s.