Juhani Aho: Muistatko?

"Minä päätin muistella vain kaikkea onnellista, iloista, hyvää ja kaunista. Niin toimii luonto, se pakottaa unohtamaan. Jollei sitä tee, uupuu, nääntyy", kirjoitti Juhani Aho heleästä teoksestaan Muistatko? Siinä kirjailija kuvaa muistojaan ja tunnelmiaan menneiltä vuosilta, lapsuuden onnea ja miehuuden aikoja. Muistatko on elämänä onnen kuulakas ylistyslaulu. Se on samalla Juhani Ahon nelikymmenvuotisen kirjailijan uran viimeiseksi jäänyt teos.

Olen nyt vähän vahingossa päätynyt suorastaan Juhani Aho -lukuprojektiin, kun tämä on vain yksi useista teoksista, joita häneltä olen nyt tämän alkukesän aikana lukenut. Tulossa ovat vielä Valitut teokset (nyt lukeminen loppumetreillä) ja Yksin, joissa on sekä aiemmin lukemiani että minulle uusia teoksia. Edellisistä lukukerroista on kuitenkin reippaasti aikaa, ja kävi ilmi, että Juhani Ahon tapauksessa se on todellakin merkityksellistä.

Kävi nimittäin ilmi, että olen hieman puolivahingossa alkanut tykkäämään Juhani Ahon proosasta näin aikuisella iällä. Nuorempana se tuntui hieman yksitoikkoiselta, ja on sanottava, että kaikista viipyilevimmät luontokuvaukset ja vekkuleimmat kansankuvaukset eivät edelleenkään sykähdytä. Sen sijaan psykologisempi teksti on alkanut puhutella ihan eri tavalla. Olen aika vakuuttunut, että nuorempana (eli teini-iän lopulla) kaikki tekstin kerrokset eivät auenneet minulle, ja pidin yksitoikkoisena sellaista, joka nyt näyttäytyy kovinkin hienovireisenä.

Tämä Muistatko?-teos esimerkiksi lähti liikkeelle niin vähäeleisen koskettavasti, että melkein jo ensimmäisillä sivuilla olin myyty. Muistelot ovat mielenkiintoisia ja, kuten takakansitekstissä kuvataan, kauniita, hyvinkin henkilökohtaisen ja rehellisen tuntuisia. Tämä piirre saikin sitten teoksen kuluessa varsin erikoisen käänteen, joka vielä nyt teoksen loppuun asti luettuani minua jaksaa hämmentää.

Heti alusta alkaen olin takakansitekstin johdattelemana antanut itseni ymmärtää, että tässä oli nyt käsillä elämäkerrallinen, aito muisteluteos. Tunteetkin olivat niin aidon, henkilökohtaisen ja toden oloisia. En malttanut ehkä kuin kaksikymmentä sivua, kun täytyi jo käydä lukemassa Juhani Ahon henkilöhistoriaa nopean verkkohaun verran, jotta voisin asettaa tapahtumat suhteeseen hänen elämäänsä.

Ja tässä on se kummallinen asia. En suoraan sanottuna vieläkään oikein tiedä, onko tämä elämäkerrallinen teos vai ei, ja olen taipuvainen ajattelemaan jälkimmäistä. Jäin suorastaan epäilemään teoksesta lukemaani - ymmärsinkö oikein, muistanko oikein, käsitinkö väärin? Laitoin tähän tekstiin kuitenkin nyt elämäkerrallinen-tägin täällä blogissa, koska luotan takakansitekstiin, mutta ainakaan tuolla nopealla tai hieman hitaammallakaan verkkohaulla en löytänyt henkilöhistoriastaan nuorina aikuisina kuolleita poikia tai Aini-nimistä opettajavaimoa, jotka teoksesta olin poimivinani.

Sen sijaan Juhani Ahon vaimo oli tosielämässä Venny Soldan-Brofelt (sen sentään muistin jo ilman faktantarkistustakin) ja hänellä oli kolme poikaa, kaksi näistä avioliitosta ja yksi sen ulkopuolelta, joista yksikään ei kuollut nuorena (eikä sisällissodassa, kuten myöskin olin tekstistä ymmärtävinäni). Myös kohtalonomaisen avioliiton romanttisuutta heikentää se, että Aholla oli avioliiton ulkopuolinen suhde vaimonsa sisareen, mistä suhteesta kolmas poika syntyikin. Ehkä siihen on syynsä, että teoksessa on tarkoitus käsitellä vain niitä kivoja muistoja.

Tämä hämmennys seurasikin sitten teoksen alkupuolelta loppuun saakka, kun epäilin jokaista lukemaani asiaa, ja yritin jatkuvasti löytää yhtymäkohtia Juhani Ahon elämään - niitäkin oli paljon, kuten luonnossa viihtyminen ja samankaltainen elämänkulku. Lopussa näitä ei-täsmääviä puolia oli kuitenkin tullut niin paljon, että päädyin tulkitsemaan teosta vahvasti elämäkerrallisista aineksista ammentava fiktiivinen teos.

Joka tapauksessa tarinoita oli kiehtova lukea, vaikka ne luinkin sitten pääosin fiktiona, paitsi ajankuvansa osalta. Juhani Ahon romaaneihin sopiva tarinahan sieltä kuoriutuikin esiin kaikkine herkkine yksityiskohtineen, eikä teoksen ansioita sinänsä himmennä se, ettei se olisikaan suoraan omaelämäkerrallinen. Takakansiteksti vain asetti odotukset niin erikoiseen asentoon, että koko lukukokemus suorastaan värittyi sen kautta.

Apua ei tuntunut olevan edes vanhasta uskollisesta Suomen kirjallisuuden luentomonisteesta, joka ei nosta tätä teosta erityisesti esiin, mikä on ihan ymmärrettävää, koska Ahon valtavan laajassa tuotannossa on niin paljon muita keskeisempiä teoksia. Tässä teoksessa kauneus ja viehättävyys jäävät etusijalle, mutta samalla joitakin filosofisia teemojakin käsitellään.

Joka tapauksessa lukiessa oli mukavaa, ja sehän on tärkeintä. Mielenkiintoinen kerronnallinen muistelurakenne, jossa ensimmäisen persoonan kerronta suunnataan toiselle henkilölle, "sinulle", joka on kertojan edesmennyt vaimo, oli toimiva ja sopivan eleetön, mikä täydensi teoksen tunnelmoivaa  ja elämän hetkiä kokoavaa sävyä. Teoksen alaotsikko "kukkia keväiseltä niityltä" on varsin täydellinen kuvaus teoksen sisällöstä.

En voi sanoa, että tämä olisi nyt suosikkiteokseni Juhani Aholta, mutta kyllä se varsin korkealle kuitenkin nousee. Tunnelmointi, jota olen Aholla nyt alkanut arvostaa, oli aivan omissa sfääreissään tässä, ja psykologinen puoli, johon erityisesti olen nyt alkanut tykästyä hänen tuotannossaan, oli läsnä myöskin mielenkiintoisella tavalla. Kaikkiaan sellainen lukukokemus, johon tiedän haluavani joskus palata, oli sitten elämäkerrallisuutta tai ei.

---

Juhani Aho 1920/1984: Muistatko? - kukkia keväiseltä niityltä

Karisto. Hämeenlinna.

208s.

Kansi: Topi Utriainen