Pentti Haanpää: Noitaympyrä sekä muita teoksia

Sekatyömies antoi kuulua ja lopetti:

- Kirjoita sinä nyt kirja tästä Pate Teikan jutusta ja kirjoita se siinä hengessä missä minä olen sen tässä kertonut.

- Oho! Mutta en tiedä pystynkö antamaan kuiville sanoille ja mustille kirjaimille sinun henkeäsi ja olisiko oikein tehdäkään niin. Se herättäisi pahennusta. Sillä korkealla käyvät nykyään intohimojen tyrskyt. Sitäpaitsi vain täysivatsaiset voivat lukea ja sinun henkesi häiritsisi ruuansulatusta. Ei käy, ei käy!

- Mutta olenhan joskus lukenut, että kirjallisuus on ajan peili. Nyt te kynämiehet kirjoittelette iloisia eli mitään sanomattomia juttuja, käsittelette vanhoja ja olleita asioita. Mitä me teemme sellaisella peilillä, josta ei näe naamaansa. Nurkkaan koko roska!

- No, jos kynämies kiilloittaa peilin pinnan sinun hengelläsi, niin hän saa pian itse käydä tyhjin vatsoin. Käypi niin, ettei hän saa sitä peiliään pistetyksi edes kansakunnan nokan eteen. Sen peilin pitäisi olla hyvin, hyvin kiero.

Olen joskus aikoinani blogin historiassa lukenut Pentti Haanpäältä novellikokoelman Eräs avioliitto ja muita kertomuksia, joka on jonkinlainen 2000-luvulla toimitettu kokoomateos. On kuitenkin sanottava, että en muistanut siitä tässä vaiheessa yhtään mitään, kun Noitaympyrä ja muita kertomuksia tupsahti eteen kierrätyskirjahyllyllä. Noitaympyrä oli nimenä jäänyt mieleen kaukaa kotimaisten klassikkojen listauksesta, ja senpä vuoksi ollut iät ja ajat lukulistallani, ja nyt sattuman kautta tuli sitten osaksi lukujonoa. Se on muuten sivumennen myönnettävä, että tänä vuonna lukujono on ollut ja tulee olemaan aika kaoottinen ja lähinnä sattuman muodostama, mutta ei kai sitä joka vuosi voi olla järjestelmällistä lukuprojektia menossa.

Nyt kun luin ensin tämän kokoomateoksen ja sen päälle vielä tuon vanhan blogitekstini uudelleen - se paras hyöty tällaisessa lukupäiväkirjamaisessa bloginpidossa! - on sanottava, että on vähän yllättävääkin, että Noitaympyrän ja muidenkin kertomusten yhteiskuntakritiikin voimakkuus ja rapeus ei ollut jäänyt millään tavalla muistikuviin tuolta aiemmasta kokoelmasta. Se on kuitenkin tehnyt vaikutuksen silloin aikanaan, mutta uskallan väittää, ettei ehkä kuitenkaan aivan niin suurta vaikutusta, kun Noitaympyrä nyt teki.

Noitaympyrässä, josta tämän blogitekstinkin alkulainaus on peräisin, työmies Pete Teikka vaeltaa läpi yhteiskunnan, tukkilaisesta esihenkilöksi, kerjäläisestä kullanhuuhtojaksi, kohdaten matkanvarrella erilaisia henkilöitä ja elämäntapoja, joiden kautta hänen sisäistä matkaansa peilataan. Nimessä oleva noitaympyrä viittaa elämään yhteiskunnassa, jossa elämän edellytykset on sidottu työpanokseen, mutta samaan aikaan tehostaminen vie työvoiman tarvetta. Tämän kuvauksen perusteella ei varmaan sinänsä yllätä, että koneistumisen, tehostamisen ja yksilön yhteiskunnallisen arvon teemat ovat monelta osin yhä ajankohtaisia, jopa perusasetelmiltaan  hämmästyttävän päivänpolttavia, vaikka puitteina on 1930-luvun Suomi tukkikämppineen ja erämaineen.

Jos nyt laajennetaan vielä Noitaympyrästä muihinkin teoksen sisältämiin teksteihin, jotka ovat pieniä "juttuja" eli käytännössä novelleja, niin yhteisiä nimittäjiä Haanpään teksteille tuntuvat olevan miesyhteisöjen kuvaukseen keskittyminen, ruumiillisen työn kuvaukset sekä urheilukuvaukset. Usein mieskuvauksissa on joko yksittäinen mies kamppailemassa maailmaa vastaan, tai sitten tarkka vuorovaikutuksen kuvaus jossakin miesjoukossa tai -yhteisössä, esimerkiksi tukkikämpillä, sotaväessä tai urheilukilpailuissa. Ruumiillisen, miesten tekemän työn kuvaaminen on yhtä lailla tarkkaa, työvaiheet on selvästi tunnettu, mutta urheilukuvauksissa - erityisesti hiihtokuvauksissa - vasta tietynlainen into tuntuu aivan erityisellä tavalla vapautuvan.

Olen aina ollut kaikkea muuta kuin urheilija, edes penkkiurheilija, mutta tunnistan oman sukuni kautta tuota 1900-luvun puolivälin vuosikymmeniin liittyvää reipashenkistä urheiluintoa, joka näissä Haanpään tarinoissa saa hyvin keskeisen roolin. Sen vuoksi huomasin lukevani teosta melkein dokumentaarisesti välillä, kuvauksena tuosta jo oikeastaan kadonneesta kulttuurista, jossa urheilu oli suurelle osalle kansaa pääajanviete, koska paljoa muutakaan ei ollut, se oli jo valmiiksi luonnollinen osa elämää aivan tavallisena arjen kulkutapana, ja lisäksi tarjosi luontevia yhteisöjä lähiseuduilla ja työpaikoilla. Nykypäivän kilpailulliseen valmennukseen liittyvä urheiluseuratoiminta on jo jotain aivan muuta.

Jostain syystä muistin selvimmin - en kovin selvästi, mutta jonkinlaisella tunnelman tasolla - aiemmista Haanpään teksteistä niiden naiskuvan. Siinä ei ole paljoa juhlittavaa, suuressa osassa tarinoita naiset ovat lähinnä maisemaa. Heillä ei juuri ole sisäistä maailmaa, ja tarinoiden miehet kaipaavat heidän fyysistä ja visuaalista läsnäoloaan, mutta mitään henkinen yhteys naiseen ei koskaan käy edes mielessä mieshahmoilla, joilla puolestaan on kyllä itsellään moniulotteisia sisäisiä maailmoja.

Ainoa poikkeus on oikeastaan teokseen liittyvä näytelmä Pojan paluu, jossa on useita naishahmoja, joilla on tietysti näytelmämuodon vaatimana myös repliikkejä, joita varten heillä puolestaan täytyy olla myös jotakin hahmopiirteitä. Vaikka kovin syvälliseen analyysiin siinäkään ei päästä, niin ainakin se oli aika yllättäväkin kohennus - kyse ei vaikuttaisi olevan siis siitä, etteikö Haanpää osaisi kirjoittaa naishahmoja, mutta jää vaikutelma, että naisen kokemus maailmasta ei ole hänelle kiinnostava aihepiiri, eikä naishahmojen kuvaamisen jättäminen samalle tarkkuuden tasolle kuin vaikkapa työhevosten ole hänelle mikään tarinankerronnallisia ongelmia aiheuttava asia, koska naisia ei vain yksinkertaisesti juurikaan esitetä. 

Kirjailija tietysti kirjoittaa mistä itse haluaa, ja tässä tapauksessa tarinoiden realististen elementtien perusteella kirjailija todennäköisesti kirjoittaa siitä, mitä tuntee. Ja hyvin tunteekin. Näin naisena sitä vain on hankalampi lukea tämäntyyppistä tekstiä pelkkänä esteettisenä valintana, kun ihan tosielämässä  ja nykypäivänä saattaa törmätä ihan samaan ajatusmalliin, jolloin se näyttäytyy osana laajempaa vallitsevaa ajatusmallia, eikä yhden taiteilijan henkilökohtaisena, tyyli edellä tehtynä valintana.

No, eipä jumituta tähän. Haanpää ja erityisesti Noitaympyrä on tietysti mukana sillä kuuluisalla Suomen kirjallisuuden luentomonisteellani, jonka olen saanut aikanaan yliopiston Suomen kirjallisuuden peruskurssilla. Sen mukaan tässä teoksessa näkyy marxilaisten talousteoreetikkojen vaikutus, ja suoraan sanottuna sitä ei ollutkaan kovin vaikea huomata. Teoksen juonessa on ihan suoranaisia oppikirjaesimerkkejä erilaisista mekanismeista puettuina tarinan muotoon, muun muassa juuri tuotannon tehostamiseen liittyen.

Olen sitten kirjoittanut vielä lyijykynällä lisähuomion, että "illuusiot", ja että teoksessa ei illuusioihin uskota. (En toki omana huomionani, vaan luennoitsijan kertoman mukaan.) Se on varsin osuvasti sanottu, koska - kuten alun lainauksesta ehkä huomaa - teoksessa mennään usein varsin brutaaleillakin tavoilla läpi kaikenlaisista kuvitelmista ja ajatusrakennelmista, ja samantyyppisiä piirteitä on myös muissa tarinoissa, joskin Noitaympyrä saavuttaa kaikista syvämietteisimmän pohjan, kun taas jutuissa vain avataan yksittäisiä ajatuksia ja tehdään jokin pieni tutkimus niihin, Noitaympyrässä taas ollaan muodostamassa melkeinpä kokonaista teoriaa.

Teoksen sisältämistä aatteista mainittakoon vielä se, että useammissa jutuissa kommentoidaan varsin kirpsakasti oikeiston nousua ja Lapuanliikkeen tekemiä kyydityksiä ja muuta väkivaltaa. Ei missään vaiheessa varsinaisesti suoraan nimeten, mutta kyllä historian tuntevan on sieltä piirteet varsin helppo poimia. Samalla kritisoidaan sattumanvaraisen väkivallan ja isänmaallisen toiminnan samastamista, kun ne loppupeleissä ovat kuitenkin melko suuressa ristiriidassa.

Huumorista vielä yksi huomio loppuun. Jostain syystä aiemmin lukemassani Haanpään novellikokoelmassa olin ihmetellyt tekstien luonnehtimista hauskoiksi, kun en ollut juuri hauskuutta havainnut. Tällä kertaa lukukokemus oli päinvastainen: takakansitekstiä tai saatetta ei ollut, eli en osannut odottaa huumoria, mutta sen sijaan huomasin huvittuvani monessa otteessa, ihan siihen asti että sanoisin huumorin olevan aivan keskeinen osa Haanpään tekstejä. Tällä kertaa en sanoisi, että teos ei ollut hauska, mutta edelleen olen sitä mieltä, että huumori on enemmän synkkää kuin riemukasta.

Loppuyhteenvetona voin sanoa, että Noitaympyrä onnistui yllättämään ajankohtaisuudellaan, mutta muista teksteistä tarkemmat muistikuvat ovat jo näin viikko teoksen lukemisen jälkeen alkaneet vauhdikkaasti haaltua. Saa nähdä, kuinka pitkälle muistikuvat sen tapahtumista säilyvät mielessä, mutta ainakin kuvittelisin jäävän hiihtämisen - se on osuvasti kansikuvassakin ikuistettuna, eikä syystä, sillä näissä teoksissa hiihdetään hiihtämästä päästyäänkin. Ja mikäs se olisikaan sen osuvampi piirre kotimaiselle klassikolle.

Tässä loppuun vielä teokseen sisältyvät novellit listattuina: Majatalon isäntä suuren virran partaalla; Silkkiräätäli - vanha hiihtourheilija: Eräs urheiluerämies; Tie; Muuan maininki; Setäni ja minä; Puristetut kehät; Työvoiman tuotannon rationalisoiminen; Mäen isännän kuuluisa rakkausseikkailu; Keinutuolin keikaus; Hurun renki; Kenttä; Lososen ja Puskan hiihtokilpailu; Viisikymmentä kilometriä; Kaupunki ja korpi; Raha lentää Pasurin kankaalla; Alokas Koskelon tapaus; Paulakengänmies uipi; Huutokauppa lukkarista; Historiallinen kertomus muutamasta Puu-nimisestä miehestä ja eräästä kapinasta; Eräs jatkuva paraati; Kylän räätälin iltakävely; Isänmaallisuuden tulenpatsaat; Isänmaallisuuden ilmenemismuodot; Kuinka isänmaallisuuden vaunut sattuivat viemään erään miehen; Kertomus vapaaehtoisesta vangista; Oiva Peltomaa, pula ja pieni rautatieasema lakealla maalla; Lukko Teeriahon ovella; Kohtaukset; Rikas mies vierailee Eemeli Märeen luona; Taistelu eräästä talosta; Kertomus miesten hengistä; Esa Kurkimaan elämys; Pitkät varjot; Muuan kasvatusyritys; Kertomus kultapusseista; Pulamiehet lähtevät liikkeelle; Pulamiehet puhelevat

---

Pentti Haanpää 1930-1934/1983: Noitaympyrä ja muita teoksia - Pentti Haanpää kootut teokset 3

Otava. Helsinki.

398s.

Kansi: Hannu Lukkarinen / Anna Lehtonen