Veijo Meri: Manillaköysi

Manillaköysi on Veijo Meren esikoisromaani vuodelta 1957, yli kahdellekymmenelle kielelle käännetty klassikko sodan mielettömyydestä ja sotamies Joose Keppilän piinallisesta junamatkasta lomalle.

Olen runsaan vuoden sisään hitaasti koettanut kunnostautua kotimaisten klassikoiden osalta. Mitään suunnitelmaa minulla ei suoranaisesti ole, mutta aina tilaisuuden tullen ja mieleen juolahtaessa olen koettanut valita luettavaksi jotakin sellaista, joka laajentaisi tätä olosuhteisiin nähden vaatimattomaksi kokemaani kotimaisen kirjallisuuden tuntemustani. Manillaköysi osuikin edellisellä kirjastokäynnillä silmään hyllystä, ja kun teoksen pituuskaan ei vaikuttanut vaativan kovin suurta sitoutumista, lähti se mukaan.

Ensimmäinen mielleyhtymä alkusivuilta alkaen oli Hašekin Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa, joka on ensimmäistä maailmansotaa satiirisesti kuvaileva veijarikertomus. Švejkiä aikanaan lukiessani kommentoin teoksen kahdeksansadan sivun kieppeille yltävää pituutta melko raskaaksi, tässä Manillaköyden alle kahdensadan sivun tapauksessa olen taas melkein taipuvaisempi ajattelemaan, että Manillaköysi on juuri sopivan mittainen, tai että jopa varaa pidentääkin olisi ollut ilman, että teoksen laatu olisi merkittävästi kärsinyt.

Ennakkokäsitykseni teoksesta koulujen lukuvalikoimaan usein kuuluvana sai perustelut, kun heti alusta asti teos pyörähti varsin humoristiseen sävyyn käyntiin. Vaikka edellinen Mereltä lukemani teos oli sekin huumoripainotteinen, jotenkin Manillaköydestä kuulemassani diskurssissa oli aina painotettu päähahmon ja -juonen traagisuutta, joten olin suorastaan yllättynyt. Vitsikkyys kuitenkin selittää sen, että teos on perinteistä koululukemistoa: sen, kuten viime kesänä lukemani Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -teoksen, on ajateltu pitävän viihdyttävyydellään lukemiseen tahmeasti suhtautuvia koululaisia.

Ja hauskahan teos onkin, ei siinä. Sekin yllätti, koska Meren Everstin autonkuljettajasta oli jäänyt mieleen lähinnä tunkkainen sukupuolistereotypioihin nojaava hekottelu, joka ei temmannut mukaansa. Tällä kertaa suorastaan naurahtelin ääneen muutamaan otteeseen. Paikoin melko absurdiksi äityvän huumorin rinnalla kulkeva traaginen juoni on aika hieno yhdistelmä, teos ei tunnu yhdentekevältä mutta ei toisaalta liian raskaaltakaan.

Kullan kallis Suomen kirjallisuuden luentomoniste kertoo Meren kuuluvan modernisteihin. Marja-Liisa Vartion tapaan ihmiskuvaus on behavioristista, ja olen kirjoittanut muistiinpanoina tähän kohtaan kaksisuuntaisen nuolen ja sanat "todellisuutta sattumanvaraisuus". Se viitannee sattumanvaraisuuden "realistisuuteen", eli siihen kuinka usein niin sanotussa tavallisessakin elämässä satunnaisuus näyttelee suurempaa roolia kuin usein tajuaakaan. Monisteesta selviää, että moniin sisäkkäisiin tarinoihin jakautuva rakenne ei ole tyypillinen vain tälle teokselle, vaan myös teos Vuoden 1918 tapahtumat hyödyntää niitä.

Behaviorismi ei tule aivan niin voimakkaasti esiin kuin Vartiolla, koska Vartion teokset usein keskittyvät ihmissuhteisiin ja henkilöiden psyykeen. Myös Manillaköysi käsittelee paljon ihmismieltä, mutta tapahtumat ja satiiri edellä niin, että joku lukija (ehkä se koululainen) saattaisi houkuttua lukemaan teoksen pelkkänä hupikimarana. Työssäkäyvä taas saisi ehkä takaumia siihen, kuinka työelämä on masentavan usein teokseen sisältyvien tarinoiden kaltaista sekoilua.

Manillaköyden päähenkilö Joose Keppilä ei sinänsä eroa teoksen muista koheltajista, mutta manillaköyden kuljetuksesta johtuva aina vain nuutuneemmaksi käyvä olemus kaikkien vauhdikkaiden tarinoiden taustalla sai aikaan selkeän kontrastin. Sinäsä Joose ei piirteiltään paljoa eroa muista kirjan sotilashahmoista, jotka ovat kaukana romanttisista ja uljaista sankarikuvista. Jokainen mieluiten menisi kotiinsa tai viettämään vapaa-aikaa, kaikesta venkoillaan ja joka tilaisuus lusmuiluun käytetään. Aivan niin kierroksille ei tämä välttely ehdi kuin Švejkissä, mutta sivujakin on vähemmän.

Muistikuvat edellisestä Veijo Meren teoksesta olivat olleet niin etäännyttäviä - vanhanaikainen huumori ja täysin tunnistamaton ihmiskuva - että suoraan sanottuna olin jo ajatellut, ettei Meri vain ole tyyliäni, ja että Manillaköysikin olisi jonkinlainen pakkopulla noin kokemuksena. Onnekseni olin väärässä, sillä tässä teoksessa taas oli paljon tunnistettavaa ja huumori useinkin nauruhermoon osuvaa. Näin vaan sitä saa välillä yllättyä positiivisestikin.

---

Veijo Meri 1957/2003: Manillaköysi

Otava. Helsinki.

170s.