Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja

Asevelvollinen sotamies Peltola määrätään hakemaan eversti maalta ja viemään hänet Helsinkiin. Perillä eversti huomaa salkun unohtuneen ja lähettää Peltolan sitä hakemaan. Siinä on Everstin autonkuljettajan tarina.
"Humoristit ovat kuin mies, joka etsii huoneistaan jotakin kovin pientä esinettä ja heittelee kaapit ja huonekalut rappukäytävään", on Veijo Meri todennut. Tämän määritelmän mukaan Everstin autonkuljettaja on huumoria, suurta huumoria kauttaaltaan. Romaanin voi lukea viisi tai kymmenen kertaa saamatta selville mitä pientä esinettä kirjailija etsii, mutta etsiessään hän kerran toisensa jälkeen täyttää maailman ja lukijan tajunnan tavattoman voimakkailla havainnoilla todellisuudesta - arkisen ohikiitävillä asioilla, jotka Veijo Meren kertomina todistavat, ettei mitään arkista ole. 

Everstin autonkuljettaja lähti mukaani kirjastosta, kun valtavasta odottavasta kirjapinosta huolimatta halusin ehdottomasti lainata jotakin - mieluiten jotakin varsin nopealukuista osin blogin hengissäpitämiseksi gradupuuhien ohessa, osin taas siksi, että siinä edellä mainitussa kirjapinossa eteneminen ei hyytyisi liiaksi. Meri on muutenkin ollut lukulistallani nyt jo nelisen vuotta (suhteellisesti varsin lyhyt aika mittapuullani, mutta silti) ja ajattelin, että voisihan sitä ennen kirjallisuudesta valmistuessaan olla lukenut yhden Veijo Meren romaanin.

Minua ei tosiaan koskaan pakotettu lukemaan peruskoulussa tai lukiossa Manillaköyttä - meillä oli aina vaihtoehtoja, luin Ahoa - joten kyseisen oppilaitoksen yleissivistävyys oli jäänyt tältä osin hieman puutteelliseksi. Kaikeksi onneksi minulla on sen ensimmäiseltä yliopistovuodeltani säästämäni mainion Suomen kirjallisuuden kurssin muistiinpanot tallella, ja niihin turvauduin tälläkin kerralla. 

Kuten Everstin autonkuljettajan nimestä lienee varsin mahdollista havaita, teoksen tapahtumat sijoittuvat Merelle - kuulemma - tyypillisesti armeijan pariin joko sodan tai varuskunnan muodossa, tällä kertaa jälkimmäisen. Samoin hukkareissun teema on mitä ilmeisimmin toistuva Meren tuotannossa, joten Everstin autonkuljettaja on tältäkin kannalta suoranainen tyyppiesimerkki. Ja vielä viimeiseksi huomattakoon, että huolimatta Meren tuotannon modernistisuudesta on hänen teoksissaan tavallisesti selkeä juoni.

Huumoria mainostetaan jo takakannessa, ja humoristinen teos onkin, aivan kieltämättä. Meren lakoninen tyyli on ihan miellyttävä, ja huumori toimii siinä taitavasti sisäänrakennettuna. Itse huumori kuitenkin upposi toisinaan paremmin, toisinaan huonommin. Vaikka erityisesti ihmiskuvaus on lempeän humoristista, se on paikoin hyvin syvästi sukupuolittunutta ja siten jää omaan makuuni turhan kauas yleisinhimillisestä lähestymistavasta. 

Siten en itse kokenut lainkaan - jälkisanoja lainaten - "tunnetta, että näkee itsensä", vaan ainoastaan toiseutta. Jälkisanoissa teosta luonnehditaan tutkielmaksi yhden ihmisen irrallisuudesta herkän tajunnanvirran keinoin - päähenkilö on ikkuna maailmaan ja arki on tarua ihmeelliseempää. Kaiketi se sellaisena toimii, mutta merkityksellinen lukukokemus vaatii omalla kohdallani jotakin tuttua, eikä Everstin autonkuljettajassa ollut juuri mitään, joka olisi tuntunut kokemuspiirini nähden omalta, todelta tai oivaltavalta.

Ehkäpä juuri samasta syystä varuskuntakuvaus onnistui etäännyttämään minua kirjan maailmasta. Armeija on jo valmiiksi erittäin etäinen instituutio itselleni, eikä asiaa helpota armeijan varsin erilainen yhteiskunnallinen merkitys sotien jälkeisinä vuosikymmeninä nykypäivään verrattuna. Vaikka olen aiemmin lukenut sota- ja rintamakuvauksia sekä varuskuntaan sijoittuvaa proosaa, niissä on parhaimmillaan mielenkiintoa ylläpitänyt ihmisluonnon kuvaus. Tällä kertaa kaikki jäi etäiseksi, sekä hahmot, maailma että miljöö, vaikka viimeisessä jonkin verran kosketuspintaa olikin. Satuin lukemaan tämän teoksen hieman nopeaan tahtiin ja ehkä paikoin huolimattomastikin, mikä saattoi myötävaikuttaa siihen, että kosketus jäi melko pinnalliseksi. Lisäksi lyhyys vielä teki tepposiaan kaltaiselleni hitaalle orientoitujalle. 

Tämän lukukokemuksen perusteella sanoisin, että 50-luvun kotimaisista modernistisista prosaisteista pidän Väinö Linnasta paljon enemmän kuin Merestä, Tove Jansson ja Marja-Liisa Vartio puolestaan ovat toistaiseksi ehdottomia suosikkejani - vai lieneekö Vartio sittenkin varhainen postmodernisti, mutta kuitenkin. Hankin aivan vasta ja pitkällisen suunnittelun päätteeksi omaan hyllyyni Hänen olivat linnut, ja hieman jo kutkuttelisi pistää se uusintalukuun. (Tosin vilkaisu siihen lukemattomien kirjojen pinoon latistaa haaveet aika pikaisesti.) Vaikka näemmä monet suosikkini kotimaisista kirjailijoista ovat näemmä modernisteja, nyt kun ajattelen, jätti Meri silti hieman (heh) kylmäksi.

Joka tapauksessa romaanin lukeminen Mereltä oli ihan yleissivistävä kokemus, jos nyt ei aivan henkeäsalpaava oikein millään mittapuulla. Taidan pitää Manillaköyden vielä lukulistallani, mutta tämän perusteella mikään kiire sillä ei tule olemaan. Mutta voisin ottaa oikein projektiksi tämän modernismioivallukseni jälkeen tutustua loppuihinkin keskeisiin kotimaisiin 50-luvun modernisteihin eli ainakin Lauri Viitaan ja Antti Hyryyn. Eli lukulistalle Moreeni sekä Maantieltä hän lähti ja ei kun katselemaan seuraavalla kirjastokäynnillä, että miten käy.


---

Veijo Meri 1966/2015: Everstin autonkuljettaja
Otava. Helsinki. 
171s.

Kommentit

  1. Onpa mukava lukea tällaisesta vähän vanhemmasta kotimaisesta. En ole lukenut Everstin autonkuljettajaa, mutta luin Manillaköyden koulussa. Pidin siitä. Luimme myös Hyryä, teoksen Kotona. Siitäkin pidin (taisin olla luokallani ainoa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainiota, jos postaus miellytti! Mikäli Meri on vedonnut ennenkin, tämä Everstin autonkuljettaja maistuu varmasti sekin, kannattaa kokeilla.

      Poista
  2. Merestä on tullut minulle se klassikkokirjailija, jonka kaikki kirjat aion lukea. Manillaköysihän on hauska kirja loppujen lopuksi. Ei minunkaan tarvinnut sitä lukea koulussa, mutta olen sen lukenut blogiaikana. Meren huumori on omanlaisensa ja sota tulee kirjoissa esille vain taustalta ei taisteluina. Suosittelen Suku-teosta lukijoille, jotka haluaisivat tutustua Meren tuotantoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että sellainen kirjailija on löytynyt, jonka tyyli yksinkertaisesti kolahtaa. Kiitoksia suosituksesta itseni ja mahdollisten muiden kommenttisi lukijoiden puolesta!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat