Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar



Nautittava romaani Kaarina Maununtyttären uskomattomasta elämästä ei ole mikään tuhkimotarina. Karin Månsdotter eli Kaarina Maununtytär (15501612) oli vasta 14-vuotias maalaistyttö, kun Ruotsin kuningas Erik XIV ihastui häneen. Kaarinasta tuli ensin kuninkaan jalkavaimo, sitten – vastoin hovin suunnitelmia – virallinen kuningatar, ja ajalleen poikkeuksellisen tasavertainen aviokumppani.

Miten vaatimaton maalaistyttö sopeutui hoviin ja elämään jatkuvan juonittelun kohteena? Millaista oli avioelämä keskellä hierarkkista jalkavaimojärjestelmää? Miltä tuntui, kun mies menetti asemansa? Carita Forsgren on kirjoittanut historiallisten faktojen pohjalta mukaansa tempaavan ja kiehtovan tarinan yli 400 vuoden takaisesta naiskohtalosta, jossa on yllättäviä yhtymäkohtia nykypäivään.

En edes muistanut omistavani tällaista kirjaa, ennen kuin se osui eteen siivotessani kirjahyllyäni lapsuudenkodissani. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: minulla oli joskus fantasiakirjavaiheen jälkeen viihteellisten historiallisten romaanien vaihe, ja silloin niitä tuli osteltua erilaisista alekoreista lukematta. Sen enempää synkkää heräteostoshistoriaani muistelematta päätin lukaista Kolmen kuun kuningattaren läpi nyt kun se kerran käsillä oli. Koska kyseinen viihteellisten historiallisten romaanien vaiheeni tosiaan on ollut jo ohitse kauemman aikaa, en suoranaisesti odottanut pitäväni teoksesta. En tarkoita tällä, että odotin Kolmen kuun kuningattaren olevan epäonnistunut - pikemminkin oletin sen olevan erittäin onnistunut, ts. kesysti täyttävän kaikki odotukseni ja ennakkoaavistukseni, kuten kunnon viihteellinen romaani ainakin.

Alku sujui riitaisissa tunnelmissa. Tunnuin olevan koko ajan lukiessani tukkanuottasilla kirjan kanssa. Miksi kaikki hahmot pitää jakaa yksiselitteisesti "ilkeisiin" ja "ystävällisiin"? Miksi lähestymiskulma on niin radikaalin anakronistinen, yritetäänkö historiaa tehdä tällä tavalla lähestyttävämmäksi? Yritetäänkö Karinia tuoda lähestyttävämmäksi sillä, että hän ajattelee kuin nykypäivän ihminen sekä toimiessaan historiallisessa ympäristössä että kertoessaan siitä, vaikka kömpelön pintapuolisesti välillä todetaankin, että "niin silloin oli tapana ajatella" tai muuta sellaista? Minua se etäännytti. 

Historian ja historiallisten hahmojen suodattaminen nykypäivän ajatusmallien lävitse on minusta suorastaan vastuutonta, koska se irrottaa tapahtumat niiden historiallisesta kontekstista ja saa ne näyttämään keskiverron nykylukijan mielestä puhtaalta idiotismilta, vaikka kyseessä olisi todellisuudessa hyvin kulttuurisidonnainen asia ja ajankohtanaan hyvin järkevänä pidetty menettely. Se ei siis saa lukijaa ymmärtämään historiaa, vaan ymmärtämään sen todella pahasti väärin, vaikka tapahtumat ja päivämäärät olisivat kohdillaan - niistä historian ymmärtämisessä ei koskaan ole ollut kyse. Tuhannennen kerran: ihmisissä on yhä edelleen hyvin paljon samaa kuin satoja vuosia sitten, mutta ajattelu, että nuo piirteet myös ilmenevät täsmälleen samalla tavalla nykypäivänä kuin silloin, on kiusallisen naiivi ja näköalaton.

Minua jostain syystä kiusasi myös jatkuvasti, että teos on kirjoitettu dialogimuotoon. En nähnyt sen tuovan juuri mitään lisäarvoa kerrontaan. Ajatusleikki, jossa kertoja keskustelee Karin Månsdotterin kanssa, on jotenkin kömpelösti toteutettu, vaikka ideana se ei olekaan suorilta tuhoon tuomittu. Tapahtumat Karinin itsensä näkökulmasta kerrottuina ovat periaatteessa aika herkullisia, sillä väliin voisi saada epäluotettavaa kertojaa ja muuta kiinnostavaa. Toisinaan Karin kyllä jää kiinni valehtelusta ja toisaalta ristiriitaisista tiedoista verrattuna historiankirjoitukseen, mutta sekin aina todetaan eksplisiittisesti haastattelijan sanoin ja yleensä ohitetaan ilman sen syvällisempiä pohdintoja.   

Asetelman potentiaali jätetään pitkälti siihen, että nykypäivän päähenkilö huomauttelee, ettei ymmärrä jotakin keskiajan asiaa tai sitten että on ymmärtänyt jonkin historiallisen seikan toisin, minkä Karin sitten oikaisee. Karinin ja historiankirjoituksen erimielisyydet jäävät pintapuolisiksi, ja siten niiden kevyt tematisointi lopussa tuntuu hieman halvalta, vaikka onkin teoksen parasta antia. Sivuhuomiona teoksen kielestä jäi hämmentävä olo, kun raskaita aiheita käsiteltiin välillä kevyesti, välillä dramaattisesti, ja välillä humoristisia puhekielisiä sanoja käyttäen. Tyyli ei tuntunut yhtenevältä, vaan itseään jatkuvasti rikkovalta.

Se tosin täytyy myöntää, että teosta varten on selvästi tehty kunnioitettava määrä taustatyötä, ja historialliset yksityiskohdat olivat oikeinkin kiinnostavia. Aikakausikin oli sellainen, josta tiedän periaatteessa jotakin mutta käytännössä hyvin vähän, joten aihekaan ei tuntunut - ainakaan näin Karin Månsdotterista koskaan yhtään kirjaa lukeneena - loppuunkalutulta. Hahmot tuntuivat sitä vieraannuttavimmilta, mitä pidemmälle teoksessa etenin. 

Kuten olin arvaillutkin, kyse oli varsin viihteellisestä menosta, jossa päähenkilö - tietysti ihanin ja kaunein - saa miehet taistelemaan keskenään asemastaan riippumatta. Hän myös osaa luontevasti suloillaan ja rehellisyydellään kesyttää arvaamattoman ja epävakaan pahan pojan - kuninkaan tietysti - kateellisten kanssasisarten nenän edessä. Tällaiset hahmot lienevät viihdekirjallisuuden peruskauraa, mutta omasta mielestäni on hieman irvokasta vääntää todelliset historialliset hahmot niiden mukaisiksi.

Lukukokemukseni osoittautui varsin sensuuntaiseksi kuin olin odottanutkin, ehkä paikoin jopa hieman ikävämmäksi. Ehkäpä pitää lisätä lukulistalle Waltarin Kaarina Maununtytär, jotta tähän historialliseen hahmoon saisi hieman toisenlaista perspektiiviä. Yhtä kaikki, Kolmen kuun kuningatar suuntaa ensi tilassa kierrätyskirjahyllyyn. Sieltä teos ehkä löytää lukijan, jonka onnistuu hurmaamaan Karinin suoraviivaisella puhetyylillä ja yleisellä virheettömyydellä.

---

Catarina Forsgren 2009/2010: Kolmen kuun kuningatar
Otava. Helsinki.
445s.
Kansi: Aino-Maija Metsola

Kommentit

Viikon luetuimmat