Fjodor Dostojevski: Idiootti


Ruhtinas Myškinin vilpittömyys ja epäitsekkyys hämmentävät Pietarin ulkokultaisia seurapiirejä, eivätkä intohimojen riivaamat lähimmäiset kykene vastaanottamaan hänen pyyteetöntä hyvyyttään. Dostojevskin mestariteoksessa tinkimättömät moraaliset ihanteet törmäävät rahan kaikkivaltiuteen, ihmisten vieraantuneisuuteen ja aristokratian rappioon. 
Ensimmäinen Dostojevskini osoittautui hiukan nykiväksi lukukokemukseksi - syyllisen viitta on jälleen kerran omilla harteillani. Ensimmäiset sata sivua luin toissa syksynä, jonka jälkeen palasin Idiootin pariin vasta viime keväänä edeten parisataa sivua. Loput viisisataa selvitin viikossa näillä elokuun helteillä. Lopputuloksena ensimmäiset kolmesataa sivua ovat erittäin hatarien muistikuvien varassa ja kokonaisuuden hahmottaminen vaikeutunut. Kiitos loppuryhdistäytymiseni, jonkinlainen yhtenäinen mielikuva on silti syntynyt ainakin Dostojevskin tyylistä ja kerrontatavasta.

Suurin yllätys oli kieltämättä tekstin sävy. Sen suuremmin ottamatta kantaa Dostojevskin muuhun tuotantoon oli Idiootti huomattavan paljon kevyempitunnelmainen kuin olin osannut odottaa hurjimmissakaan spekuloinneissani. Synkkiä hetkiäkin tosin on - onhan päähenkilönkin tarina loppujen lopuksi kovin traaginen - mutta yleisesti ottaen kerronta oli jutustelevaa usein pilke silmäkulmassa vilkkuen. 

Useamman kerran jopa tuhahtelin ja hymyilin lukemalleni huvittuneena. Vaikka tulevat lukukokemukseni Dostojevskin parissa osoittautuisivat vakavampiluonteisiksi, en enää koskaan tule pitämään venäläisiä klassikoita yksinomaan ryppyotsaisina ja arvokkaina, mikä stereotypia on ollut mielessäni vallalla aina Idioottiin tutustumiseen asti. Maailmankuvani on taas hiukan laajentunut.

En vieläkään oikein osaa sanoa, pidänkö ruhtinas Myškinistä hahmona vai en. Toisaalta sama epävarmuus koskee kaikkia hahmoja. Jokaisessa oli sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä puolia, mikä teki heistä psykologisesti monimutkaisia ja siten kiinnostavia. En ihmettele lainkaan, että Dostojevskia pidetään psykologisen romaanin uranuurtajana, kuten kansilievekin ilmoittaa. Silti minulla oli toisinaan vaikeuksia ymmärtää hahmojen toiminnan motiiveja - etenkin Aglaja Ivanovnan tempoileva ja ristiriitainen tapa tuoda tunteitaan ja pyrkimyksiään esille ei lakannut hämmentämästä missään vaiheessa.

 Tunteellinen venäläinen kulttuuri myös toi tietynlaista etäännyttävää eksotiikkaa hahmojen toimintaan, mutta samalla uusi kulttuurinen näköala oli hyvinkin kiinnostavaa tarkasteltavaa. Etenkin teoksen loppupuolella sivut suorastaan kääntyivät itsekseen. Kulttuurin tarkan havainnoinnin ohella kerronta onnistuu myös vangitsemaan paljon yleisinhimillisiä piirteitä, jotka olivat ainakin omaan makuuni teoksen parasta antia.

Rakenne kangerteli lukemista vastaan kaikista eniten. Teoksessa paneudutaan yksityiskohtiin erittäin suurta mielenkiintoa tuntien, ja tämä piirre venyy toisinaan jaaritteluun asti. Vaikka juuri tuosta taipumuksesta syntyykin Idiootille ominainen majesteettinen olemus ja kiireetön kerronnan kulku, toisinaan oli vaikeuksia nähdä perusteita sille, miksi jokin kohtaus on teokseen sijoitettu. 

Toisaalta psykologiselta lähestymiskannalta tapahtumien jokainen säie on mielekäs, jos tarkoitus luodata jokaista ulottuvuutta mielen prosesseissa. Lisäksi puheenparren ollessa aikansa ja alkukielen tuote on vaikea nykyperspektiivistä arvioida sen tiedonvälityksellisiä ansioita: korukieli saattaa hyvinkin olla arvo jo sinänsä. Tämä kaikki yhteenlaskettunakaan ei silti riittänyt kohdallani lieventämään rakenteen hahmotuksen ongelmia etenkin itseaiheutetun nykivän alun jälkeen. 

Päällimmäiseksi mielentilaksi Idiootin jälkeen jäi kasvanut rohkeus tarttua myös muihin (hyllyssä odottaviin) Dostojevskin teoksiin. Vaikka en erityisesti ole koskaan venäläisiä klassikoita kammonnutkaan, on aina jotakin muuta lukemistoa harhaillut aloittamisen edelle. Idiootti oli kuitenkin sen verran vahvatunnelmainen kokonaisuus, että 1800-luvun Venäjälle palaan Dostojevskin avustamana mieluusti jatkossakin - etenkin, kun ajankuvan lisäksi tarjolla on ajatonta ihmisluonnon kuvausta.


---

Fedor Dostojevski: Idiootti (1868/2010)
Suom. Olli Kuukasjärvi
Otava. Keuruu.
829s.
Kansi: Timo Numminen

Kommentit

  1. Minulla Idiootti on ikuisuuslukulistallani odottamassa uusintayritystä. Sain luettua joskus kymmenisen vuotta sitten kirjaa noin neljänneksen tai kolmanneksen.

    Muistikuvani kirjan sävystä vastaa aikalailla kokemustasi, eli pidin lukemaani noin yleisesti ottaen kevyempänä sulattaa kuin Karamazovia ja Rikosta ja rangaistusta (joista ensin mainitusta pidin enemmän kuin viimeksi mainitusta, mutta koska Karamazov oli niin tuhti paketti tuhdisti ilmaistua filosofiaa, en ole saanut tartuttua siihen uusiksi, kun pelkkä ajatuskin on hengästyttänyt, sen sijaan Rikos ja rangaistus on tullut nautittua kolme kertaa, ikään kuin Karamazovin korvikkeena). Idiootti jäikin kesken siksi, että sympatiseerasin Myškiniä niin suuresti, että ahdistuin kaikesta siitä, mitä aavistelin tulevaksi. Muutama vuosi sitten kuulin Ylen Lukupiiri-ohjelmassa keskustelua Idiootista, ja siinä ilmeni, että kirjan loppu oli juuri sellainen kuin olin aavistellutkin. Nyt kun vielä sulattelen saamaani informaatiota muutaman vuoden, ehkä rohkenen tarttua kirjaan uusiksi ja lukea ruhtinaan tarinan loppuun saakka!

    Siitä on todella pitkä aika, että olen lukenut muuta venäläistä (vanhaa) kirjallisuutta kuin Rikoksen ja rangaistuksen tai Sodan ja rauhan. Kaikenmaailman näytelmissä ja novelleissa (ja romaaneissa) olisi vielä vaikka mitä helmiä löydettäväksi, joten en voi siis sanoa olevani mikään venäläisten klassikkojen lukija. Mutta voin kyllä sanoa olevani niiden rakastaja. Mainitsit blogitekstissäsi kaikki ne syyt, miksi rakastan esimerkiksi Sotaa ja rauhaa (joka on kaikkien aikojen suosikkikirjani). Se on se kaikki ajankuva, ihmiskuva ja maailmankuva (eksotiikalla höystettynä), mikä puhuttelee. Ja kaikissa lukemissani Dostojevskeissa, Tolstoissa ja Gogoleissa esiintyy kirjallisessa muodossa se ihastuttavan värien täyteinen maailma, mikä löytyy venäläisestä kuvataiteesta (Kustodiev,Fedotov, Perov, Bilibin, Repin jne). Enkä nyt puhu siis pelkästään sipulikirkkomaalauksista vaan esimerkiksi sellaisista teoksista, kuin Perovin pääsisäiskulkuemaalaus (http://www.tretyakovgallery.ru/en/collection/_show/image/_id/207#). Se on niin tavattoman kiehtovaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huojentavaa tietää, etten ole ainoa, jonka lukuyritys venyi. Tsemppiä uuteen yritykseen.

      Karamazovin veljekset ja Rikos ja rangaistus odottavat hyllyssä, mutta aina jotakin muuta ehtii edelle lukulistalla. Mutta koska sain kuin sainkin Idiootin luetuksi, uskon pystyväni lukemaan muutkin. Dostojevskin lisäksi myös Anna Karenina on jonossa. Olen Tsehovia lueskellut joskus opintojen alkupuolella lähinnä kursseja varten, ja erityisesti novellit tuntuivat sen verran kiinnostavilta, että oli aikeena lukea lisääkin. Aikeena on toistaiseksi pysynyt, mutta vielä en ole aietta toisaalta hylännytkään. Gogolia en myöskään ole lukenut, sekin majailee jossakin lukulistan uumenissa. Juuri niin, tuo linkkaamasi kuvataide on erittäin kiehtovaa etenkin yhdistettynä ajan kirjallisuuteen. Se on jollakin tasolla tuttua, mutta jollakin tasolla niin valtavan erilaista.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat