Erlend Loe: Supernaiivi

Kirjan 25-vuotias päähenkilö on törmännyt syvään henkilökohtaiseen kriisiin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Hän ei kuitenkaan jää toimettomaksi vaan alkaa ratkoa ongelmiaan. Pohtia asioita, joiden kanssa hänellä on ongelmia ja asioita, joiden kanssa ei ole.  

Erlend Loe kirjoittaa hulvattomasti. Hän asettaa elämän keskeiset kysymykset uuteen valoon ja suo lukijalle vapauttavan naurun. 

Supernaiivi on sikäli merkityksellinen teos lukuhistoriassani, etten ainakaan muista lukeneeni aiemmin norjalaista kirjallisuutta (korjataanpa nyt vielä, että nimenomaisesti proosaa; Ibsenin Nukkekoti kuului lukioaikoina pakolliseen lukemistoon). Hämmentävä tilanne on jo siksikin, että norjalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa kuvittelisi olevan enemmän yhteneväisyyksiä suomalaiseen kuin angloamerikkalaisessa kulttuuripiiristä, joka on yliedustettuna lukutilastoissani. Syyttävä sormi tosin osoittaa itseeni, sillä norjalainen kirjallisuus tuskin on ainakaan vakavasti aliedustettuna suomennosten parissa. 

Sen enempää harhautumatta sivupoluille voin tiivistää lukukokemukseni sanoihin "ihan kiva". Kliseitä noudatellen voisi sanoa, että Supernaiivista puuttui se jokin, joka olisi nostanut sen erityisasemaan lukemieni kirjojen rivistössä. Selitys on käsittääkseni yksinkertaisenpuoleinen. Supernaiivi on tarpeeksi tarkkanäköinen ollakseen aidosti kiinnostava älyllisesti, teksti on harkiten rakennettua ja suoraviivaisen omalaatuista. Teos ei yritä olla yhtään enempää kuin se on, mikä on yksi sen suurista hyveistä.

Olen myös melko vakuuttunut, että Supernaiivista saisi vaikka minkämallisia tulkintoja irti tutkimalla aivan mitä tahansa sen piirrettä. Samalla valtavan yksinkertainen ja toisaalta monimutkainen kirjallisuus ei ainakaan aliarvioi lukijaansa. Niinpä ehkä parasta Supernaiivissa on - postmodernististen ihanteiden mukaisesti - monitasoisuus: se samalla sekä viihdyttää että tarjoaa syvempiä merkityksiä, joten teoksen kohderyhmä on laaja kenen tahansa saadessa siitä edes jotakin irti.

Teoksen päähenkilöä on keskimääräistä kiinnostavampaa seurata, sillä naiiviutta lukuunottamatta hän on aivan keskimääräinen henkilö. (Erityisyksilöistä lukeminen on puuduttanut minua niin pitkään kuin muistan.) Alkupuolella en jostain syystä ollut päästä ylitse sen jatkuvasta analysoimisesta, oliko hahmolla mahdollisesti jotakin asperger- tai autismioireita, ja tästä lähestymiskulmasta eroonpääsy oli ehkä merkittävin seuraus Supernaiiviin tarttumisesta. 

Fiktiivisten hahmojen diagnosointi keittiöpsykologian välinein on paitsi täysin turhaa ja merkityksetöntä myös merkki siitä, kuinka kaavoihin kangistunutta on sitä harrastavan lukijan ajattelu. Kyseessä kun on edelleenkin fiktio, jonka hahmot eivät ole tai tule koskaan olemaankaan todellisia ihmisiä. Vaikka psykologinen uskottavuus on ainakin oman lukukokemukseni kannalta avainseikkoja, en osaa nimetä diagnoosien rakentelulle mitään muuta syytä kuin näköalattomuuden. Supernaiivi onnistui näkökentän laajentamisessa, ja sikäli en sitä aivan tusinaviihteeksi omalla kohdallani laskisi - siitäkään huolimatta, että menemättä niihin edellä mainittuihin syvempiin tulkintoihin oli teoksen anti pitkälti tässä.

Niin takakansi kuin monet silmäilemäni arviot ovat nostaneet esiin Supernaiivin keskeisenä piirteenä hauskuuden, jopa ääneen nauramisen muodossa. Itselleni tämä taso jäi kuitenkin hiukan pimentoon. En muista näin yhtäkkiä teoksesta yhtäkään kohtaa, joka olisi ollut suoranaisesti hauska tai vitsikäs, vaikka tietty lämmin asenne teoksesta huokuikin. Jostain syystä päähenkilön supernaiivit ajatukset, reaktiot ja päätökset olivat itselleni aivan vakavasti otettavia. Haluan olettaa, että teoksessa on tarkoitus nauraa kertojan kanssa eikä hänelle. 

Tai paremmin; tarkoitus nauraa kertojan ohitse. Tietämättömyytensä vuoksi epäluotettavaksi luokiteltava kertoja toistaa maailmaansa sitä vääristelemättä mutta myös täysin ymmärtämättä, ja lukijan, joka vivahteet kertojasta poiketen erottaa, tulee nähdä ironia tässä jännitteessä. Mielestäni ironia ja huumori eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti sama asia - onhan vaikkapa Nabokovin Lolita erittäin ironinen mutta ei erityisen humoristinen teos. Supernaiivikin kirvoitti kieltämättä enemmän surumielisiä kuin huvittuneita hymähdyksiä. 

Ostan tätä nykyä hyvin harvoin kirjoja, joita en ole lukenut tai jostakin tietystä syystä hankittavaksi suunnitellut. Lukematta hankittavaksi valikoituvat yleensä klassikot sekä muutamien laatukirjailijoiden teokset, joiden tasokkuudesta voi olla varma. Supernaiivi kuitenkin kuuluu viimeisimpiin suunnittelemattomista ostoksistani. Voin myöntää auliisti, että huonompiakin hankintoja on tapahtunut ja että tämä teos ei ole hyllystäni lähdössä. Sillä tuntuisi olevan vielä lisää annettavaa ja vaikka ei olisikaan, on se kaiken kaikkiaan miellyttävä ja persoonallinen lukukokemus. Loelta saatan lukea jotakin muutakin vielä joskus, jos aikaiseksi saan. 

---

Erlend Loe: Supernaiivi (1996/2011)

Suom. Outi Menna

Like. Helsinki.

224s.