Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski



Häikäilemätön ja itsekeskeinen taidekriitikko Sebastian Zöllner ei ole vielä kolmikymppisenä saavuttanut sitä mainetta, jonka kokee ansaitsevansa. Hän päättää kirjoittaa unohtuneen suuruuden, taidemaalari Manuel Kaminskin elämäkerran. Zöllner laskelmoi, että sokean taiteilijan kuolema on vain ajan kysymys. Elämäkerrasta tulee takuulla myyntimenestys.  
Zöllner soluttautuu Kaminskin talouteen ja alkaa penkoa taiteilijan menneisyyttä. Hänelle selviää, että Kaminskin kuolleeksi luulema nuoruudenrakastettu, Therese, elää yhä. Zöllner päättää saattaa rakastavaiset salaa yhteen, sillä elämäkerralta uupuu loppuhuipennus. Matkalla Theresen luo osat kuitenkin vaihtuvat. Enää ei olekaan niin varmaa, kuka vie ketäkin - ja mihin.  
Minä ja Kaminski tekee nauruhermoja kutkuttavaa pilkkaa nykyihmisen pakonomaisesta halusta olla "joku" ja siitä, kuinka maine ja julkisuus rakentuvat yhä hatarammalle pohjalle. 

Minä ja Kaminski asettui hyllyyni vasta pari päivää sitten Maineen ja Maailman mittaajien seuraan, ja nopealukuisena teoksena se tuli luettua yhden päivän mittaan muutamalta istumalta. Kehlmann ei suotta ole tämänhetkisiä suosikkikirjailijoitani, sillä Minä ja Kaminski on onnistunut hyvin monella tavalla. Satiiri on Kehlmannin teoksen kulmakiviä, ja on ehkä saavuttanut hioutuneemman muodon uudemmissa teoksissa. Minä ja Kaminski on kirjailijan suomennetuista teoksista varhaisin (joskaan ei ensimmäisenä suomennettu). Asiaa tarkemmin tutkittuani osoittautui hienoiseksi yllätykseksi, että Minä ja Kaminski on vasta kirjailijan viides julkaistu teos; olen tuskin ainoa, jonka ensikosketus Kehlmanniin oli Maailman mittaajat, seitsemäs julkaistu teos. 

Maineen tapaan Minä ja Kaminski hyödyntää suoraa kerrontaa, minkä Kehlmann toki hallitsee, mutta en voinut olla haikailematta alkajaisiksi Maailman mittaajien poikkeuksellisen oivaa, tyylikästä ja ilmeikästä epäsuoraa kerrontaa. Tuo toive kuitenkin vaipui taka-alalle melko pian alun jälkeen, sillä siinä, missä Kehlmannin epäsuora kerronta on aivan omaa luokkaansa, on myös suora kerronta omalaatuista ja ilmaisuvoimaista. Rakenne yhtenäisenä tarinana mahdollisti myös sen, että sain teoksesta paremman otteen kuin novellimaisiin osiin katkotusta Maineesta.

Maine puheenollen; maine teemana toistuu jokaisessa kolmessa Kehlmannin teoksessa. Minä ja Kaminski ja Maine ovat suoranaisia tutkielmia kuuluisuuden ja menestyksen olemuksesta sekä reaktioista ja prosesseista, joita ihmismielessä syntyy niiden tavoittelun tai saavuttamisen seurauksena. Maailman mittaajat keskittyy ennemmin maineikkaisiin henkilöihin, mutta jatkaa osaltaan silti maineen tematiikan käsittelyä vaikkakin sivuosassa. Usein toistuvat läpi kaikkien kolmen teoksen se, kuinka maine on paljolti sattumanvaraista, sekä se, kuinka mielikuvat kuuluisuudesta harvoin vastaavat todellisuutta. 

Minä ja Kaminski tarttuu maineeseen asiana, joka on teoksen päähenkilölle Zöllnerille - jossain määrin epäluotettava ensimmäisen persoonan kertoja muuten - välineellinen status haluamansa identiteetin saavuttamiseen. Hänen vastaparinsa Kaminski taas on ihminen, joka on saanut mainetta melko sattumanvaraisesti mutta tarpeeksi tullakseen luonnehdituksi "kuuluisaksi". Hänelle kuuluisuus ei näyttäydy enää hohdokkaana, vaan korkeintaan hyödyllisenä - jos aina sellaisenakaan. 

Kaminskin hahmo on tutkielma kuuluisuuteen kivunneesta ja siellä jo pidemmän aikaa eläneestä ihmisestä, minkä konseptin kehittely jatkuu jälleen Maailman mittaajissa; ovathan jälkimmäisen Humbodlt ja Gauss kiistatta erityisyksilöitä, joita maine seurasi ilman sen ponnekkaampaa tavoitteluakin. Kaminski on puolestaan hiukan erilainen hahmo maineesta taisteltuaan ja siihen ehkäpä jo hieman turtuneenakin. 

Omalaatuisia persoonia ovat kuitenkin niin Maailman mittaajien keskushahmot kuin Kaminskikin lahjakkaana kuvataiteilijana, ja tämä kuuluisan, erilaisuutta kokevan neron tyyppi toistuu jälleen Maineessa muun muassa kirjailija Richterin hahmossa. Maineen vaikutus ihmiseen on keskiössä kerta toisensa jälkeen eri kulmasta tarkasteltuna läpi romaanin Minä ja Kaminski ja laajentuu edelleen Kehlmannin muussa tuotannossa. 

Minä ja Kaminski on jälleen tasalaatuista Kehlmannia: täynnä älyllisiä virikkeitä, omaleimaista maailmankuvaa ja psykologisesti kiinnostavaa vuorovaikutusta. Toivon mukaan Nykyrin laadukkaita suomennoksia seuraa lisää lähivuosina. 

---

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski (2003/2013)
Suom. Ilona Nykyri
Tammi. Helsinki.
190s.
Kansi: Martti Ruokonen

Kommentit

  1. En muista kuulleenikaan tästä kirjailijasta. Sinun blogissasi hän nauttii kuitenkin 50 prosenttia suurempaa suosiota kuin kukaan muista blogisi kirjailijoista. Mitä maineeseen tulee, näissä kirjablogeissa voi saavuttaa lähinnä samanhenkisten ihmisten suosiota. Edellytyksenä on, että rupeaa itsekin samanhenkiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvoin uskaltaudun luonnehtimaan kirjailijaa suosikikseni, mutta Kehlmann tekee asioita poikkeuksellisen monella tavalla oikein, mitä tulee omiin kirjallisiin mieltymyksiini. Ei luonnollisestikaan uppoa kaikkiin, mutta suositella ainakin voin varauksetta.
      Niin se taitaa mennä. Kaikeksi onneksi bloggauksesta voi nauttia ihan ilman mainettakin.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat