Mika Waltari: Neljä päivänlaskua


Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, kuvaus ajasta jolloin Waltari työsti "kiusallista ja häiritsevää" Sinuhea. Teos valottaa taitavasti luomisprosessin monia puolia. Se on kuvaus kesästä jonka aikana kirjailija kadottaa ja löytää sydämensä useita kertoja - usein aivan kirjaimellisesti.

Waltarin surumielinen tyyli on ollut elämässäni läsnä aivan lapsuusvuosista asti, jolloin joko lueskelin tai minulle luettiin Kiinalaisen kissan vuoden 1983 painosta - kyseessähän on siis kokonainen neljäsataasivuinen satukirja Samppa Lahdenperän unenomaisen kuvituksen sulostuttamana. Itse Kiinalaisen kissan tarina oli hauska kuten niin moni muukin seikkailu kirjan sivuilla, mutta muistan teoksessa olleen myös lukuisia vakavampia, haikeuden ja lohduttomuuden värittämiä kertomuksia. Niitä en yleensä halunnut lapsena lukea. Näin vuosikausia myöhemmin teosta selailtuani näyttää tarinoiden monitasoisuus olla syynä lapsuuden vieroksuntani; kaukokaipuu, myös aikuisen kaipuu lapsuuteen, sekä muut monimutkaiset elämän ja olemassaolon kysymykset olivat pienenä vaikeita ymmärtää.

Sittemmin Sinuhe egyptiläiseen ja Ihmeelliseen Joosefiin tutustuttuani olen muodostanut jonkinlaisen (näin suppean aineiston vuoksi puutteellisen, myönnän toki) mielikuvan Waltarin tyylin ja fiktiivisten maailmojen perusluonteesta. Haikea kauneus ja vapaudenkaipuu ovat toistuvia teemoja ja tunnelmointi palaa yhä uudestaan näiden sävyjen äärelle mitä monimutkaisimmin muodoin - tosin Sinuhessa Waltarin historiallinen tyyli osoittautui kiinnostavaksi variaatioksi. 

Kaikki tämä liittyy Neljään päivänlaskuun sikäli erittäin erottamattomasti, että minulle teos esittäytyy Waltarin kirjallisen ilmaisun kiteytymänä. Teos on lyhyt, mutta ehtii silti ikuistaa jotakin erittäin olennaista ja koko kirjailijan tuotantoa yhdistävää. Mikäpä sen sopivampaa. Onhan Neljä päivänlaskua "romaani romaanista", kirjallisen luomistyön kuvaus.

Itse en ole koskaan erityisemmin ollut kotonani Waltarin tekstien seassa, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin tämän arvion aloituskappaleen rinnalla. En tuolloinkaan pikku tyttösenä kokenut Kiinalaisen kissan satujen maailmaa täysin omakseni. Ala-asteen lopulla lukemani Ihmeellinen Joosef vain vahvisti ajatusta keskittyessään samoihin aihepiireihin, joita olin vieroksunut jo satukirjan sivuilla. Sinuhe taas oli yläasteen lopulla hämmentävä kokemus sikäli, että se kaappasi mukaansa tiukalla otteella, vaikka yhtään suoranaista syytä en ilmiöön tuolloin tai koskaan myöhemminkään osannut nimetä.  

Sinuhe kuitenkin antoi mahdollisuuden tai syyn - kuinka sitä nyt haluaa katsoa - tarttua myös Neljään päivänlaskuun, olkoonkin vasta lukuisia vuosia myöhemmin. Neljä päivänlaskua ei ollut huikea kokemus. Pikemminkin se oli jonkinlainen tajuamisen hetki ja toisaalta itsereflektion virittäjä. Tajuaminen koski tietysti Neljän päivänlaskun tiivistynyttä waltarimaisuutta ja toisaalta sitä, mikä oli aina pitänyt minua etäällä Waltarista tyylillisesti.

En oikein osaa lähestyä Neljää päivänlaskua peilaamatta sitä jatkuvasti kaikkeen muuhun Waltarilta lukemaani. Hedelmällistä ei kaiketi ole yrittää eritellä, ovatko waltarimaiset piirteet sinänsä onnistuneita tai epäonnistuneita, vaan pikemminkin ehkä jäljittää juurikin waltarimaisuuden ydintä, joka tuntuu olevan paljaimmillaan Neljässä päivänlaskussa. Teos on  omaelämäkerrallinen mutta silti fantastinen monilla eri tavoilla. Se myös verhoutuu kaiken muun Waltarilta lukemani tavoin vertauskuviin kerros toisensa jälkeen. Neljän päivänlaskun tulkinnan jäädessä jonkun osaavamman käsiin taattu tunnelma sai silti sukeltamaan teoksen maailmaan. 

Arkipäivän, satujen ja kuvitelmien luonteva sekoitus on eräitä erityisen tärkeitä tukipilareita omaperäisessä kerronnassa. Toinen on tietysti kiihkeys, joka on läsnä aina muodossa tai toisessa; kaipaus, myrskyisä tunne-elämä ja kaiken riittämättömyys, toisaalta hengen salpaava kauneus taistelevat kaiken aikaa fiktiivisessä maailmassa, joka tuntuu Neljässä päivänlaskussa jotenkin poikkeuksellisen yksityiseltä. Neljä päivänlaskua on erityisen intiimin tuntuinen teos, haavoittuva jopa. Ehkäpä juuri siksi se piti otteessaan hiukan pidempään. 

Waltarin teosten lukeminen on aina yleissivistävää, joten ehkäpä joskus niiden pariin palaan. Toisaalta Neljä päivänlaskua oli omalla kohdallani sen verran merkittävä teos Waltarin tuotannon kannalta, että etenkin parina jo läpikotaisin tuntemani Kiinalaisen kissan kanssa se tuntuu voittamattomalta parivaljakolta. Waltarin historiallisten teosten kohdalla pieni sivistysaukko tosin edelleen kaihertaa, joten se osasto lienee tähtäimessäni, jos joskus vielä Waltarin valtavan tuttu ja loputtoman outo tekstimaailma houkuttaa.

---

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua (1949/2003)
WSOY. Juva.
138s.
Kansi: Mika Tuominen

Kommentit

  1. Waltarilta olen muutaman kirjan lukenut, Sinuhen, Mikael Karvajalan ja hänen esikoisromaaninsa Jumalaa paossa. Lisäksi joitakin novelleja on tullut luettua ja elokuvina olen katsellut näitä Komisario Palmuja sekä Gabriel, tule takaisin ja Omena putoaa. Jälkimmäisestä pidän kovasti, siinä on kirjailija itsekin alussa ja lopussa koiraa ulkoiluttamassa. Onhan niitä filmattu vaikka kuinka ja paljon. Kerran taisin lukaista Waltarin runoteoksen Pöytälaatikko, siinä on tosi hieno kuolleesta äidistä kertova mitallinen, loppusoinnuteltu runo.

    Karskisti sanottuna Mika Waltari ja Tove Jansson ovat merkittävimmät suomalaiset kirjailijat. Näitten kahden suuren teksti on sujuvaa, vaivatonta luettavaa, minä haluan ajatella, että se on maailmankirjailijan merkki. Noitten kahden lukemani Waltarin historiallisen romaanin teemana vaikuttaisi olevan nuoren, ujon pojan kasvu ja illuusioitten palaminen niin että karstat karisevat.

    Waltarin puhe ainakin vanhemmiten kuulosti hauskalta, sitä olisi helppo parodioida. Jollain kasetilla minulla on Waltarin haastattelu, jossa hän kertoo pitävänsä tarinoittensa hahmoista rakkaimpana Mineaa, kreetalaista härkätanssijatarta. En muista minkä takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Waltarin tuotanto on kyllä kieltämättä varsin laaja ja monipuolinen, enkä ole tällä lukuhistorialla ehtinyt pintaraapaisua pidemmälle. Itse pidän myös Tove Janssonista erittän paljon, hän lienee suosikkini kotimaisista kirjailijoista. Näkisin Waltarin ja Janssonin menestyksen takana vaivattomuuden lisäksi myös vahvan, tunnistettavan kirjallisen äänen. He eivät jäljittele ketään muuta.

      Kiinnostava tuo erikoinen puhetyyli, en ole sitä kyllä itse kuullut. Täytynee joskus käydä tutkimusmatkalla Internetin syövereissä.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat