Päivi Honkapää: Viides tuuli

Ikivanhan tarun mukaan maailmassa on neljä vahvaa tuulta, ja viides joka hallitsee niitä kaikkia. Niille ei puhuta, eikä niiden puheeseen vastata. Näin on ollut aina ja siihen on syynsä. Kautta aikojen tuulia on vartioinut viisas ja arvossa pidetty Gaiamin kansa. Heidän tuulen vartijoistaan yksi on sokea, yksi kuollut ja monet kadoksissa.

Aina on kuitenkin ollut uteliaita, joita tarina tarujen kultaisesta kaupungista on ajanut kohti totuutta. 

Tämän tarun varjossa on kasvanut myös Sawana, reolainen lammaspaimen ja tarinankertoja, jolla on poikkeuksellinen tapa nähdä ja kuulla asioita, jotka pysyttelevät muilta piilossa. Hän on perinyt kulkijan veren äidiltään ja palaa halusta päästä jatkamaan matkaa, jonka tämä aikoinaan aloitti. Sawana on kyllästynyt toisilta lainattuihin sanoihin ja tahtoo elää oman tarinansa, vakaana aikomuksenaan karistaa lapsuudenkotinsa tomut jaloistaan ja jättää jälkensä Aikakirjoihin. 

Nuoren Sawanan vaiheista kasvaa vangitseva kertomus oman paikkansa etsimisestä, ihmisten välisistä valtasuheista ja siitä mitä voi tapahtua, jos yksikin askel osuu harhaan. 

Viides tuuli on eräs niistä kirjoista, jotka olen aikoinaan innoissani pelastanut parin euron alennusmyynneistä ja sitten jättänyt vuosiksi roikkumaan lukulistani hännille. Aloitin vuosien mittaan teoksen useampaankin kertaan, mutta aina lukeminen hyytyi muutaman ensimmäisen luvun aikana. Tuskin nytkään olisin lukenut Viidettä tuulta loppuun asti, ellei tämä blogi olisi kannustanut selvittämään, mikä teoksessa oikein oli niin ylitsepääsemättömän epäkiinnostavaa.

Löydöksistäni ensimmäinen oli kieli, joka oli tupattu aivan täyteen erilaisia korkealentoisia kielikuvia, joista monet eivät tuntuneet tarkoittavan käytännössä mitään. Esimerkiksi seuraava katkelma ei saa luoduksi minkäänlaista visuaalista kuvaa mieleeni: "Ne [pilvet] näyttivät siltä kuin joku roikkuisi niiden viitanliepeessä, käskisi niitä lepäämään, nukahtamaan." Erityisen haastavaksi tällainen kerronta muodostui siinä vaiheessa, kun päähenkilön tajunta kuvattiin pitkälti juuri koristeellisten ja tyhjien lausahdusten välityksellä. Tuloksena en koskaan oikein muodostanut selkeää kuvaa päähenkilön luonteesta, vaikuttimista tai tunteista, ja ne yllättivät minut kerta toisensa jälkeen. Ensimmäisen persoonan kerronta ei juurikaan helpottanut asiaa. 

Muutenkin hahmojen toiminnasta tuntui puuttuvan syyn ja seurauksen ketju, jotakin vain tehtiin ja sitten tehtiin jotakin muuta. Ensiksi epämääräinen kaupunginvanhin Haia yrittää virittää ansan, johon sankarit eivät astu, sitten yrittää tappaa nämä ja lopuksi kaappaa päähenkilön ja yrittää kouluttaa tästä seuraajansa. Salaperäinen Sharru ilmaantuu aina paikalle odottamattomasti ja siloittaa jonkin ongelman päähenkilön tieltä, sitten katoaa jälleen. Kesken keskustelun joku yhtäkkiä huutaa tai kuiskaa sanottavansa, eikä kukaan reagoi. En missään vaiheessa hahmottanut yhdenkään hahmon luonteenpiirteitä, sillä he käyttäytyivät niin vaihtelevasti. 

Matkallaan päähenkilö Sawana kohtaa ainoastaan maailmansa merkittävimpiä henkilöitä aivan muutaman tavallisen ihmisen ohella. Hänellä on myös jonkinlainen kuudes aisti tai hurja intuitio, jonka avulla hän aina tietää, mitä tehdä, kuka puhuu totta ja mistä on kyse, mikä ei lakannut oudoksuttamasta. Kun selittämättömyyttä on niin kielen, juonen kuin hahmojenkin kohdalla, sitä alkaa ainakin omaan makuuni olla turhan paljon, jolloin ote teoksesta väkisinkin lipsuu. 

Toisaalta osa luettelemistani ongelmista on mahdollista kääntää myös vahvuuksiksi, jos on tietynlaiseen kerrontaan kallellaan. Esimerkiksi hahmojen pitäminen etäällä voi toimia hyvinkin, jos tavoitteena on vaikkapa tietynlainen satumaisuus tai tarunkaltaisuus; Tolkienilla esimerkiksi tällainen eeppisyys toimii onnistuneesti. Omasta mielestäni kuitenkin ensimmäisen persoonan kerronta helposti purkaa tällaista etäisyyttä, sillä se tuo väistämättä kertovan hahmon hyvin lähelle lukijaa. 

Koristeellinen kieli on kaiketi yrittänyt hakea tätä tasapainoa pitämällä Sawanan etäisenä, arkipäiväisintä inhimillisyyttä kiertävänä hahmona. Ratkaisu ei tosin ollut sikäli erityisen onnistunut ainakaan kaltaistani lukijaa ajatellen, että oma keskittymiseni vaikeutuu, kun eteeni tuodaan jatkuvalla syötöllä hyvin monimutkaiseen kuvakieleen verhottuja emotionaalisia prosesseja. Saatoin pitää sellaisten kirjoittamisesta teini-ikäisenä, mutta sellaisten lukemisesta en ole pitänyt koskaan. 

Harmillisesti kerronta kampittaa hyvin potentiaalisen tarinan. Suuri osa lukemistani kotimaisista fantasiateoksista on keskittynyt kalevalaisesta perinteestä ammentavaan tai muuten vain luonnonuskontoihin perustuvaan taikamaailmaan, jossa hahmojen nimet ovat kasvien tai eläinten nimiä ja juoni keskittyy selittämättömiin tapahtumiin metsässä, yleensä avoimeen loppuratkaisuun päättyen. Viides tuuli mukailee näille teoksille tyypillistä syy-seuraussuhteen häivyttämistä ja luontoon vahvasti nojaavaa magiaa, mutta poikkeaa kaavasta sijoittaessaan tapahtumat muuallekin kuin Suomen metsiä muistuttavaan ympäristöön. 

Sikäli teoksessa on suuren seikkailun tuntua ja kunnianhimoa useiden eri kulttuurien luomisen muodossa, vaikka nämä kulttuurit aika vähille kuvailuille jäävätkin - ehkä trilogian jommassa kummassa seuraavassa osassa niihin kiinnitetään enemmän huomiota, en tiedä. Tuulenhaltia-konsepti oli myös suhteellisen kiinnostava, mutta siihenkään ei missään vaiheessa paneuduttu niin syvällisesti kuin olisin toivonut. Lisäksi tarinan seuraamista vaikeutti se, ettei yksikään hahmo ollut sen vertaa uskottava, että minua olisi heidän kohtalonsa kiinnostanut. Rönsyilevien lauseiden välistä unohdetut pilkut myös oudoksuttivat toisinaan. Samoin hahmot on yritetty tuoda liian lähelle, jotta lukija voisi suhtautua tapahtumiin taruna, jossa viisauksista ja tarinoista koostuva dialogi olisi läpi mennytkin. 

Loppuvaikutelmana Viides tuuli on varsin kunnianhimoinen teos, kuten trilogian aloitusosalle sopiikin. Kunnianhimo on kuitenkin kääntynyt itseään vastaan, sillä teos tekee paljon asioita puolivillaisesti sen sijaan, että olisi tehnyt muutaman asian hyvin. Kirja jäi minulle etäiseksi ja tuskin tulen koskemaan jatko-osiin.  Viides tuuli on varmaankin tunnelmallinen - ainakin itse koin loppuluvut sellaisina - mutta rakenteen ja kerronnan epätasaisuudet häiritsevät tunnelman syntymistä niin pitkään, että se saattaa pahimmassa tapauksessa mennä aivan ohitse. 

Jollekin Viides tuuli on varmasti aivan sopivaa luettavaa, jos koukeroinen kieli onnistuu nappaamaan mukaansa alusta pitäen, mutta itse olin hankaluuksissa viimeisille sivuille asti. Harmi, sillä näin kunnianhimoiseen kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen olen törmännyt harvemmin kuin soisin. 

---

Päivi Honkapää: Viides tuuli (2007)
WSOY. Helsinki. 
347s.
Kansi: Sami Saramäki