Johann Wolfgang von Goethe: Jälkisointuja


Jälkisointuja-antologia avaa näkymän Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) elämään ja lyyriseen tuotantoon raikkaalla otteella. Runoruhtinas astuu jalustaltaan ja lukija voi kohdata hänet inhimillisenä ihmisenä. 
Runojen minä uhmaa nuoruuden raivolla auktoriteetteja ja jumalia, hän palaa romanttisesta rakkaudesta ja pakahtuu lihan himosta. Vähitellen runojen elämännäky seestyy ja aiheiksi nousevat elämän olemuksen ja työn merkityksen pohdinta sekä luntokokemukset, joista kasvaa olevaisen vertauskuvia. Runojen minä - kuten Goethekin - ihastelee naiskauneutta ja janoaa rakkautta vielä vanhanakin.
Iäkäs runoilija alkaa kuitenkin jo yhä useammin tähytä taakse jäänyttä elämää hartain ja kiitollisin mielin. "Niin kaunista olihan kaikki", toteaa Lynkeos-runon minä. 

Pääosin proosaan keskittyvien postausteni lomassa Jälkisointuja on harvinaisuus, joka saattaa hyvinkin jäädä yksittäistapaukseksi. Runous ei ole koskaan ollut erityisen lähellä sydäntäni, ja vain kerran elämässäni olen aktiivisesti hankkinut käsiini runoteoksen sen lukeakseni (teos oli Södergrania, näin sivuhuomautuksena). Goethen Jälkisointuja ja Meriluodon Lasimaalaus ovat ainoat kirjahyllyni runomuotoiset asukit, kumpikin lahjaksi saatuja. Vaikka puoli vuotta on mittapuullani verrattain lyhyt aika makuuttaa kirjaa lukemattomana hyllyssä, oli nyt mielestäni jo aikakin perehtyä tähän viime jouluna vastaanottamaani teokseen.

Yleiseksi tunnelmaksi voin luonnehtia kaikenpuolisen iloisen yllättyneisyyden. Jälkisointuja on rakennettu siten, että jokaisen osan alkuun on sijoitettu katsaus Goethen elämään sekä vaikutteisiin, jotka olivat olleet läsnä kunkin aikakauden runoissa. Lisäksi suuri osa runoista oli tässä taustoitusosiossa käsitelty muutamin virkkein  avaten esimerkiksi niiden merkitystä, vastaanottoa tai alkukielisiä hienouksia. Tämä lähestymistapa oli varsin miellyttävä ja mielenkiintoinen, ja harvinaista kyllä tunsin kerrankin saavani runoudesta jotakin irti - vaikka sitten ohjattuna.

Teoksen jo valmiiksi suppea sivumäärä osoittautui entistäkin vähäisemmäksi ainakin kaltaiselleni sivistymättömälle yksilölle, kun joka runon rinnalla esitettiin omalla sivullaan myös alkuperäinen saksankielinen versio. Jos kielitaidottomuuteni ei minua estäisi, olisi tämä asettelu osoittautunut entistäkin erinomaisemmaksi - nyt voin ainoastaan arvostaa jälleen uutta onnistunutta valintaa kokoelman rakenteessa. 

Teosta varten luodut uudet suomennokset toimivat ja merkityksen säilyttävä kieliasu on mielestäni hyvin perusteltu. Runomittoja kun on vaikea kääntää, oli kyseessä kieli mikä hyvänsä. (Vieläkin muistan kauhun puistatusten saattelemana eräälle kurssille kahlaamani Mannisen Ilias-käännöksen vuodelta 1919, jossa daktyyliseen heksametriin puristettu kieli oli paikoin jotain aivan muuta kuin suomea.)

Odotukseni runojen sisältöjä kohtaan perustuivat pitkälti mielenmaisemaan, joka oli välittynyt Nuoren Wertherin kärsimyksissä rivien välistä; vuolasta, palavaa ja ryöppyävää luontokuvausta ja ylevää tunnetta, joka ainakin proosamuodossa pidemmän päälle turrutti ja turhauttikin. Runonlukutaitoni ollessa mitä on en odottanut erityisen sykähdyttävää tai koskettavaa elämystä tältä pohjalta. 

Runot eivät tosiaan jättäneet erityisen pysyviä jälkiä mieleeni, vaikka muutamat ihan kauniita olivatkin ja uudet suomennokset kieltämättä sujuvia. Goethen runotuotannon kokonaiskatsauksena Jälkisointuja oli kuitenkin erittäin kiinnostava ja onnistunut kokonaisuus etenkin näin Goethea laajemmin tuntemattomalle.

Olen joskus puolitosissani harkinnut Faustiin tarttumista, mutta uskon sen suunnitelman jäävän ikuisesti toteuttamatta. Jälkisointujen vanavedessä nimittäin seurasi tunne, että olen nyt perehtynyt Goetheen tarpeeksi osatakseni hahmottaa hänen tuotantonsa merkityksen maailmankirjallisuuteen. Koska en sen suurempia elämyksiä kuitenkaan ole koskaan Goethen parissa kokenut, taitaa yleistieto riittää. Jälkisointuja on siten kokoelma, joka onnistui sekä viihdyttämään, kiinnostamaan, sivistämään että vapauttamaan minut tarpeesta lukea Goethea jatkossa.

---

Johann Wolfgang von Goethe: Jälkisointuja - Goethen kirkkaimmat runot (2013)
Suom. Helmut diekmann ja Arja Hakulinen
Absurdia. Tallinna.
121s.
Kansi: Merja Sainio; Caspar David Friedrich: Mann und Frau den Mond betractend (1830/35); Johann Heinrich Wilhelm Tischbein: Goethe in der römischen Campagne (1787)

Kommentit

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat