Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla nouidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla. 

Viimeinen toivomus on harmaiden alueiden ja hienovaraisten vihjailuiden kirja, rohkean sanailun ja kuivan huumorin läpäisemä mutta haikea. Se on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ja ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä. 

Pakko sanoa heti alkuun: en olekaan vähään aikaan nähnyt yhtä revittelevää takakansitekstiä. Osan lupauksistaan se toki pitää, mutta osan kanssa olisin hieman varuillani ja muutamista jopa aivan toista mieltä. Mutta siitä lisää myöhemmin. Noituri-kirjat ovat olleet lukulistallani suunnilleen siitä asti, kun eräinä välipäivinä muutamia vuosia sitten investoin vajaat neljä euroa ja ostin Sapkowskin teoksiin perustuvan pelisarjan kaksi ensimmäistä osaa Steamin kuuluisista joulualeista.

Sittemmin minun ja The Witcher-pelin kanssa ovat menneet sukset parikin kertaa ristiin ihan vain pelillisistä syistä - vaikka sen kuinka piti olla "Enhanced Edition" - mutta ehkäpä jonakin päivänä vielä aloitan alusta. Tai kylmäverisesti suoraan The Witcher 2:sta, joka kuuluu olevan mekaanisesti sujuvampi.Tai tietysti, jos se päivä koittaa, että palkittu ja ylistetty The Witcher 3 on vihdoinkin siellä alelaatikossa, voisi siihenkin suoraan harkita siirtyvänsä...

Mutta ehdottomasti paras tekosyy olla palaamatta umpikujassa olevan tuntuisen pelin pariin oli perustella itselleen, että hyvähän ne kirjat on lukea ennen adaptaatioon tutustumista. Että sitten kun tässä ehätän, niin lukaisen ainakin pari kirjaa ja sitten katselen uudelleen, jos tuntisin sen verran enemmän vetoa pelin maailmaan, että onnistuisin selättämään kaikki temppuilevat mekaniikat.

No, oli tekosyy tai ei, kirjoihin tutustuminen houkutti minua enemmän kuin pelin aloittaminen alusta näin parin vuoden jälkeen. Haeskelin Viimeistä toivomusta kirjastosta muutamaankin eri otteeseen, kunnes täytyi todeta, että se on aika tiuhaan lainassa täälläpäin. Kävipä sitten silti niin, että satuin tästä epäonnistuneesta noiturinmetsästyksestä mainitsemaan seurassa, jossa minulle tarjottiin heti Viimeistä toivomusta lainaksi. Otin tietysti tarjouksen vastaan ja yllätyksekseni sain vielä pyytämättä sarjan toisenkin osan, Kohtalon miekan, samoin tein mukaani.

Viimeistä toivomusta kuvaillaan usein novellikokoelmaksi, sillä se sisältää ajallisesti erillisiä seikkailuja päähenkilön, noituri Geraltin, uran varrelta. Mieltäisin sen silti itse romaaniksi: tarinat kuitenkin sitoutuvat toisiinsa läpi teoksen juoksevan pääjuonen kautta, joten ehkä ennemmin Viimeinen toivomus voisi olla rakenteellisesti kokeellista fantasiakirjallisuutta kuin novellikokoelma. Mutta agrumentoikoot joku paremmin, tarkoitukseni ei nyt tässä ole syventyä sen tieteellisempiin määritelmiin.

Päähenkilö Geralt Rivialainen on siis noituri, toisin sanottuna hirviönmetsästäjä, joka itsekin lähentelee olemukseltaan eräänlaista epäihmistä: noiturien ammattikunnan toimintaan kuuluu nimittäin noitureiden muokkaaminen eräänlaisiksi mutanteiksi kaikenlaisten ihmisille sopimattomien taikajuomien avulla. Vastaavien taikajuomien käyttäminen myös on kiinteä osa noitureiden elämää, sillä niillä saavutetaan ominaisuuksia, joilla hirviöiden peittoaminen onnistuu. Tämä - fantasiaksi yllättävän scifimäinen, lähempänä androidia kuin suoranaista fantasiarotua oleva trooppi - sitten mahdollistaa sen, että Geraltilla on kaikenmallisia yli-inhimillisiä kykyjä ja taitoja, joita sitten esitellään yksityiskohtaisesti vauhdikkaissa taistelukohtauksissa, joita muuten riittää.

Noiturien ammattikunta onkin kirjan kiinnostavin ja eniten mahdollisuuksia tarjoava elementti. Jo Viimeisen toivomuksen kolmisensataa sivua ehtivät esitellä ilahduttavan laajasti noitureiden roolia maailmassa, tuon roolin muutosta, noitureiden tekemiä uhrauksia ja toisaalta ympäristölle vaarallista potentiaalia, vaikka teknisesti he ovatkin vain erikoistuneita palkkasotureita. Tämä on se ydin, jonka ympärille nähdäkseni koko teoksen ryhti rakentuu, ja jota parhaina hetkinä syvennetään teoksen fantasiamaailman ristiriitaisuuksilla ja moraalisilla harmailla alueilla.

Näin yleissummauksena teoksessa on erityisen erottuvia keskeisiä elementtejä nähdäkseni neljä: Geraltin ei-niin-geneerinen-mutta-kuitenkin-aika-geneerinen hahmo, kaikenmalliset, -muotoiset ja -näköiset hirviöt, suunsoitto ym. läpänheitto sekä joka puolella vilisevät prinsessat ja muut nätit naise- siis tytöt (kuten teos korostaa). Yleisesti ottaen kaava menee näin: on hirviö, on prinsessa tai muu typykkä (yllättävän usein nämä kaksi ensimmäistä kohtaa yhdistyvät), joku sotkuinen eturistiriita jota setvitään nasevalla sanailulla puolin ja toisin, ja lopuksi Geralt mättää sopivia osapuolia turpaan kaikilla noiturinkyvyillään, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Tällainen kaavamainen rakennehan ei nyt tarkoita, etteikö seassa voisi olla jotakin muutakin: takakannessa lupaillut puheet ihmisyyden rajoista ovat kyllä hahmotettavissa kaiken vipellyksen ja teoksen oikeastaan parasta antia. Ehkä hienoimpia hetkiä teemojen käsittelyn suhteen oli kohtaaminen vuorihaltioiden kanssa, jossa päästiin jo vähän raapaisemaan yllättävänkin monitahoisesti kolonialismin teemaa. Sen pidemmälle kehittely ei missään vaiheessa edennyt, mutta osaltaan syvensi yhtenä osa-alueena teoksessa mukana kulkevaa ihmisyyden ja olentojen arvottamisen tematiikkaa.

Hahmoja - edes Geraltia - ei tosin hyvällä tahdollakaan voi sanoa erityisen syväluotaaviksi. Enkä viitsi edes aloittaa teoksen naiskuvasta, joka esittää mies- ja naishahmojen suhteet hyvin tympeästi pelkistettynä ja joka on hyvin kaukana aidosta ihmisten välisestä kohtaamisesta ja enemmän siellä ns. "vau, tissit" -osastolla. (Voihan tässä nyt argumentoida tai veistelläkin, että eihän Geralt ole ihan ihminen, mutta sama ajatusmaailma oli kyllä ihan kaikilla kirjan hahmoilla. Myös suurimmalla osalla naishahmoja, jotka mielsivät itsensä lähinnä niinä tisseinä.) Pidin periaatteessa teoksessa siitä tietystä äkkivääryydestä, jota hahmoissa oli. Toisaalta hahmot kuitenkin oli latistettu sellaisen ajatusmaailman ja kielenkäytön asteelle, joka toi lähinnä mieleen yläasteen.

Mistä päästäänkin teoksen maailmaan. Nimittäin minusta toimii fantasiaimmersiota hajottavasti, että hahmot sanailevat toisilleen kuin teiniporukka ABC:n pihalla huolimatta henkilöiden iästä, arvosta tai asemasta. Olen ehkä sitten erityisen nihkeä fantasian lukija, mutta minusta ei ole hirveän järkevää sijoittaa teosta pseudokeskiaikaiseen miljööseen, jos ei sitten aio käyttää sitä keskiaikaisuutta hyödyksi. Minusta ylipäätään keskiaikaisen estetiikan - miekat, linnat, hevoskyyti, maanviljely - siveleminen postmodernistiseen, tasa-arvoon pyrkivään maailmankuvaan tuntuu erittäin harvoin missään mielessä järkevältä.

Tällaisenaan Viimeinen toivomus tuntuu usein ennemmin jonkinasteiselta fantasiakirjallisuussatiirilta (mitä se, myönnettäköön, jossakin määrin on) kuin fantasiaseikkailulta maailmassa, joka yrittää lumota lukijansa uppoamaan mukaan seikkailuun. Nämä eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia ominaisuuksia, mutta vaatii taitoa, että ne saa toimimaan yhdessä. Enkä ollut aina ihan vakuuttunut, oliko Viimeisessä toivomuksessa tällaista sommittelun taitoa riittävästi, vaikka parhaimmillaan satiirissa olikin jotain itua.

En vain jotenkin osaa ottaa mitenkään nerokkaana kirjoittamisena sitä, kun aatelisherrat äksyilevät jollekin vekkulille monsterille, Geraltille tai suutaan soittavalle maatyöläiselle sävyyn "mutsis oli" ja vitsit ovat kuin lapsille suunnatuissa animaatioelokuvissa, vessahuumori on vain vaihtunut yleiseen navanalushuumoriin. Teoksen takakannen - hieman koominen - miehekkyttä ylistävä mainoslause vahvistaa vaikutelman, jonka teoksesta sain: tämä on kirjallisuutta vain ja ainoastaan teinipojille tai omaa teinipoika-aikaansa muisteleville. Ei ihme, että Noituri-sarja suorastaan kirkui peliadaptaatiota: pelimaailma on surullisenkuuluisa siitä, kuinka sen valtavirrassa ovat vuosikymmenten ajan olleet juuri teinipoikien ajatusmaailmaa mukaileva viihde.

Tietysti tämän huomioon ottaen voi olla vain yksinkertaisesti niin, että olen väärää kohderyhmää. Mutta haluaisin ehkäpä kainosti ehdottaa, että teinipojatkin ovat noin pohjimmiltaan ihan fiksua porukkaa, eikä heidän teinimäisen maailmankatsomuksensa mukaileminen ole ehkä niin antoisaa kuin se, että heille annettaisiin jotain omien aivojen käytön aihetta siellä viihteen lomassa. (Samaa toivoisin tietysti ihan kaikilta nuortenkirjoilta kohderyhmästä riippumatta.) Noiturin seikkailuissa toki on useinkin yritelmää johonkin älykkääseen, mutta yritys hyytyy turhan usein sinne nokkelan tienoille. Tietysti jos haluaa myydä teineille hirveästi juttuja tai haikailee nostalgisesti "poikamaisiin seikkailuihin" tai muihin nuoruuden unikuviin, niin ei kai siinä sitten mikään auta. Seikkailullisuutta tässä ainakin on, sen voin myöntää, ja jonkun lukijan se voi saada vakuutettua jo tuolla yhdellä ominaisuudellaan. Seikkailullisuutta koukuttavana piirteenä ei fantasiakirjallisuudessa tietenkään kannata aliarvioida.

Teoksen maailman tietty kypsymättömyys muodostaa näkyvän pintasilauksen, jossa yhdistyvät kaikki heikoimmat osa-alueet: kapea ihmiskuva, typerähkö huumori, omat teini-iän pöytälaatikkokirjoittelut mieleen tuova dialogi ja vaisu satiiri. Harmillista, sillä pinnan alla ehti jo tämän ensimmäisen teoksen aikana muutamaan kertaan liikahtaa jotakin jylhempää, koskettavampaa ja eeppisempää. Maailmassa ja noitureissa olisi vielä paljon potentiaalia, johon ei aivan yletetty tässä ensimmäisessä osassa. No, ainakin sarjan toisen osan Kohtalon miekan aion lukea, se kun odottaa lainakirjana yöpöydällä. Noiturin seikkailuissa on sen verran jotakin, että vielä elää toivo sarjan, ja myös noiturin itsensä, kypsymisestä ajan myötä. Käsittääkseni viimeistään The Witcher 3: Wild Hunt -pelissä on jotain yritystä jonkinlaiseen edelleenkehittelyyn, jos kirjat eivät koskaan sellaiseen vaiheeseen asti ehätä.

Noituri-sarja:

Viimeinen toivomus

Kohtalon miekka

Haltiain verta

Halveksunnan aika

Tulikaste

Pääskytorni

Järven neito 

Myrskykausi

---

Andrzej Sapkowski 1993/2010: Viimeinen toivomus
Suom. Tapani Kärkkäinen
WSOY. Helsinki.
333s.
Kansi: CD Projekt RED / Kai Toivonen